Onnellista on herätä puoli yhdeltä puoli yhdeksän sijaan, keittää aamukahvia suihkun jälkeen ja kuunnella Nick Drakea. Onnellista on maksaa kaksi viikkoa sitten erääntynyt puhelinlasku (tili on Nordeassa, eli jopa onnistuu hei), tiskata ja selata Taikin sivuja.
Ilo ennakkotehtävien mallikelpoisesta perilleviemisestä (iloitsin siitä niin paljon, että oli pakko lähteä eilen kaljalle kahden aikaan iltapäivällä ja houkutella pari taidekasvattajaakin mukaan) romahti, kun katsoin hakuaikataulusta, milloin kutsu pääsykokeisiin tai todennäköisempi mitäs luulit, ällöpylly -pahoittelukirje tipahtaa postiluukusta. Ohjeita lukiessani olin missannut kohdan, jossa kerrottiin, kuinka tähdellistä on muistaa rekisteriin vientiä varten kirjoittaa hakulomakkeeseen myös sotun loppuosa. Voi perkele! Hakuaika päättyy perjantaina, joten jos soitan maanantaina, asialle saattaa vielä pystyä tekemään jotakin. Suututtaa.
Ennakkotehtäviin liittyen olen viime päivät selannut läpi kymmeniä levyllisiä valokuvia. Täytyy sanoa, että olin ennen sairauteni huomaamista niin erinäköinen, että minulla on vaikeuksia tunnistaa itseäni lukioaikaisista kuvista. Kadonneet ovat korkeat poskipäät, kapeat hartiat, niska ja vyötärö, pienet posket ja suurilta vaikuttavat silmät. Entiseen verrattuna näytän jatkuvasta krapulasta kärsivältä naiselta. Otsa on madaltunut, kaula paksuuntunut, pohkeet turvonneet, hymy muuttunut liikkeeksi jolla paksut posket siirretään ulommaksi. Muistona uudelleen kärsitystä rokosta olen täynnä tummia läikkiä. Vaaka näyttää viittätoista kiloa enemmän kuin silloin, kun kanyyli ensimmäisen kerran iskettiin käsivarteen. Iho on ohentunut, suonet näkyvät sen lävitse ja kaikkialle muualle paitsi käsivarsiin ja kasvoihin on ilmestynyt punaisia, ikuisia arpia. Nuoruutta on kieltämättä siistiä viettää tällaisessa paketissa.
Meni kauan tajuta, että todella ajattelen olevani vain pilalle mennyt versio itsestäni. Siltä tuntuu kaksi kolmasosaa hereilläoloajastani. Onneksi opiskelun, mielenkiinnon ja asuinpaikan kautta olen jatkuvassa tietoisuudessa siitä, että muilla menee huonommin, ja ettei tähän kuole. Asunnottomuuteen, alkoholismiin, äärimmäiseen köyhyyteen, HIV-positiivisuuteen, työttömyyteen, masennukseen, perheväkivaltaan, kehitysvammaisuuteen tai syrjittynä taihi eläimenä olemiseen verrattuna on mun elämä helppoa. Rahaa on niukalti mutta tarpeeksi, hanasta tulee lämmintä ja kylmää vettä, lämpöpatteri ja vessanpönttö toimii, on kolme paria kenkiä, puhtaat petivaatteet, molemmat vanhemmat ja kaikki sisarukset elossa, onnellinen parisuhde, kavereita ja ystäviä, toimiva julkinen terveydenhuolto, korkeakouluopiskelupaikka, pätkätöitä, kulttuuri johon halutessaan kiinnittyä, oikeus äänestää ja huudella turuilla sitä mitä lystää. Tämä ei tietenkään meinaa sitä, etteikö joskus kasvaisi muna otsaan, vaikka ainoat todelliset ongelmani ovatkin pieniä; tulevaisuudessa saatan menehtyä vaikkapa siihen, että koira puree sormeen, ja todennäköisesti sairastun edelleen muihin tämän ryhmän sairauksiin - olispa hienoa saada koko pakka kokoon. Tai kuten lääkäri, kai tahtomattaan tahditon, puhelimessa tokaisi: "Niin, jos tää yks tauti nyt sitten todetaan, niin ei se haittaa, kun tätä hoidetaan kuitenkin melkein samalla tavalla kuin tota edellistäkin." Eipä haittaa joo. Sulla taiskin olla terveen paperit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti