Aivan aluksi haluaisin kiittää säiden jumalia. Tuo ihana, valkoinen tauhka jota vaimeanvärisistä pilvistänne heittelette on ihanaa. Jatkakaa. Kiitos.
Sitten toiseksi haluaisin kiitellä menneiden joulunavausmarkkinoiden mukavaa tunnelmaa. Pikkupakkasta oli sopivasti, mukavanmeheät myyjät seisoivat toppavaatteissaan karjalanpiirakkakasojen, pärekoririviensä ja ranskalaistyylisten oliiviensa takana, ja läpi kaupungin matkanneessa kulkueessa oli tänäkin vuonna mukana iso keltainen tiehöylä.
Marraskuu tuntuu sekin hujahtaneen jonnekin. Olen käynyt larppaamassa: olen opettanut biologiaa, S2-suomea, englantia, äidinkieltä, musiikkia, matematiikkaa, liikuntaa ja mitä vielä. Esitellyt itseni aina uudelle luokalle uudestaan ja uudestaan, aloittanut alusta, tunnustellut ilman väreilyjä ja kunkin aamun tuulen suuntaa. Ollut iloinen ja väsynyt, kaikennähnyt ja herkillä, moittiva ja lohduttava. Toisten opettajien ammattitaitoa ja ulosantia ihasteleva, toisten opettajien ammattitaitoa ja ulosantia kummasteleva, välituntivalvonnassa hytisten seisoskeleva.
Ihan ope vaan.
Olen ollut myös kipeänä ja maannut kotosalla paksujen tenttikirjojen kasaa katsellen. Heikkoakin heikompaa oloa mukanaan kantava tauti istuu tiukassa. Onneksi se väisti sivuun sen verran, ettei Musiikkitalon konserttikäynti mennyt pillaan. Käytän harvoin tätä laatusanaa, mutta nyt se on paikallaan: konsertti oli ihastuttava. Talo, sali, orkesteri, vieraileva pianisti ja varsinkin ilmeikäs kapellimestari olivat kaikki aivan kunnollisia. Ilta jatkui Helsingissä drinkkien ja pitsan parissa, ja aamusella yösijoiltaan kotiin junaili varsin tyytyväinen parivaljakko.
Seuraava reissu onkin jo ihan pian. Ach, Tampere, kuinka sinua niin kaipailenkaan. Silitän kissakahvilan asukkaat puhki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti