Mitä sulla on huomenna

Uni päättyy, valve alkaa. Verhojen takana on valoisaa. Kissa rötköttää lattialla housujen päällä, toinen makaa tuolissa kerällä ja näyttää sievältä kuin kottikärryn rengas. Jalat tuntuvat raskailta, pää kevyeltä. Vessa, kylpyhuone, keittiö.

Pannunpohjalle kaksi mittaa kahvia, loraus papumaitoa kuppiin. Margariinirasian kansi on tahmainen. Yöllä koettu näky täydellisestä näkkileivästä häivähtää äkkiä mielen pintaan. Hymähdyttää.

Sisäkengät, pieni olkalaukku, puhelin, lompakko ja kaikki reppuun, reppu selkään. Kypärä päähän. Toivottavasti tänään ei ole liikkaa. Pyörä kulkee autopilotilla telineestä telineeseen kostean aamuilman läpi.

Opehuoneessa tuttu kollega hymyilee ja kysyy että mites työhommat. Rehellisenkarhea vastaus ei yllätä häntä, tällaiseksi tämä on mennyt. Hänenkin pohjakoulutuksensa oli mikä oli, mikä olikaan. Nyökkään sopivassa kohdassa ja koitan katsoa ulos. Avainnauhassani lukee sata kertaa mol.fi. Pihalla kellonlyömää odottava poika pelaa palloa ja potkaisee niin, että kenkä lähtee jalasta.

Ohjeet ovat pöydällä. Kuka puuttuu? Kirjat auki, sivunumero taululle. Sanat singahtelevat seinästä seinään. Rykäisen, korotan vähän ääntä. Hetkeksi, hetkeksi luokan täyttää lyijykynien tasainen rapina. Ope mikä sivu?

Käytäväepisodi, ope selvittää, selviää itse tauolleen otsatukka rasvaantuneena. Puolen tunnin välitunnista on jäljellä kuusi minuuttia. Kahvi ei ole tippunut vaan lorisee suodattimesta kannuun raskaana vuona kuin miehenkusi. Pikkuisen kikkailemalla saa kannun siirrettyä ja kupin aseteltua suodattimen alle ilman palovammoja. Hamekangas kohtaa viimein sohvakankaan. Viisi minuuttia. Toinen opettaja viuhkii puhelimennäyttöä ja sanoo, että Nepalissa on taas maa järissyt.

Ei auta hyvä, ei auta paha. Ei kuulemma ole ensimmäinen kerta, oppilaalla on omat kommervenkkinsä, tukitoimet on aloitettu, koita jaksaa, kirjoita tapahtumainkulku paperille niin se menee huomenna sähköiseen järjestelmään, kai sen joku muistaa laittaa. Kirjaus on pakko tehdä myöhemmin, koska sitä on jo myöhässä pihavalvonnasta. Sataa. Pienet ihmiset nojautuvat kiukkuisina, äksyinä, alakuloisina rakennuksen seinustokatveisiin. Vesi putoaa puihin ja asvaltille, laakeanharmaisiin lätäköihin. Hammasrautainen yksinäinen tyttö tulee sateenvarjon alle juttelemaan hevosista.

Tunnilla eräs nuokkuu tuolissaan. Ruokalassa hän on aiemmin ottanut lautaselleen vain nokareellisen ruokaa. Huppari peittää ääriviivat. Kyykistyn pulpetin eteen ja kysyn miltä tuntuu, näytät kovin väsyneeltä. Oppilas katsoo kämmenensä sisällä lepäävää lyhyeksi hiutunutta kynää ja sanoo vaimeasti, että hän on kyllä väsynyt. Hän tuntuu puhuvan itselleen, olevan todellisuudessa jossain aivan muualla, kaukana luokkahuoneen tovereista, äikänkirjasta ja sen adjektiivien vertailutehtävästä, matikasta, ympäristötiedosta, kuvaamataidosta, musiikista, taulun hymynaamoista, muovimattolattiasta, suljetuista kaihtimista ja kaihdinten takaisesta sateesta. Sinne missä hän on ei minulla ole pääsyä.

Takki päälle, reppu selkään. Rehtori kysyy pääsenkö huomenna. Pääsen. Eri käytävään, eri luokkaan. Ohjeet ovat pöydällä.