Kirkasna aina

On kuuma. On uskomattoman kuuma.

Astun bussiin, sitten junaan ja lentokoneeseen. Pieni potkurikone rymistelee ilmaan. Kajaanin kohdalla, seitsemän kilometrin korkeudessa, tarjoillaan kahvia ja mustikkakeittoa. Kun revin auki näkkileipä-snäcksiäni, aloittaa vieressä istuva vaalea nainen jutustelun. Hän on kahdeksannen polven kuusamolaisia, mutta asunut ympäri maailmaa, matkalla lomille tuttuun maisemaan. Vaihtelemme sanoja, kunnes turvavyövalo jälleen syttyy.

Kentällä on sisko vastassa, ja äiti kosteine silmineen. Ajamme kirkonkylän kauppojen kautta kohti taloa. Metsäautotiellä keskellä erämaata huomaamme ojanpenkalla makaavan miehen. Tiellä seisoo punainen polkupyörä. "Onko kaikki kunnossa?", kysymme auton avoimesta ikkunasta. Mies valuu hikeä ja sanoo, että ei. Hän lähti aamusta ajelemaan, kävi laavulla. Voimat loppuivat paahteessa ja vesikin on kaikki, ojanpohjat kuivat. Silmäilen miehen pitkähihaista pusakkaa ja täriseviä käsiä. Ojennan ikkunasta osuuskaupan parkkipaikan vesipisteellä täytetyn vesipullon ja pussin pähkinöitä. Mies juo kerralla puoli pulloa kylmää vettä. "Soitin isälle, se tulee kohta hakemaan", hän henkäisee ja sanoo, että pärjää näillä kyllä, kiitos. Puhelimessa on vielä akkua. Jätämme miehen kuusen varjoon odottamaan. Helle korventaa soratien mutkalle.

Talolla on ihanaa. Tuuli käy vaaralle koillisesta, kun juon portailla aamukahvia. Näen ja kuulen kertaistumalla västäräkin, haarapääskyn, mustaleppälinnun, kivitaskun ja naapuritalossa toista kesää pesivän tuulihaukan. Illalla istun huussissa ja näen ikkunasta, kuinka nuori maakotka tekee pellon päällä laajan hiljaisen kaarroksen.

Keittiöön osuva illan valo on keltaista samettia. Kaadan lasini puolilleen viiniä, ennen kuin pystyn aloittamaan. Pirtistä kuuluu pihkaisten piisipuiden rätinä ja kuusivuotiaan helisevä tytönnauru. Puhallellen alan kirjoittaa. Pian äiti istuu pöytään, tietää mitä teen. Loppu sujuu yhdessä.

Puolenpäivän valo on valkoinen. Niemellä seisova kirkko on valkoinen. Arkunpäällisen pellava on valkoinen. Urut pauhaavat. Vapina alkaa leuasta ja leviää hartioihin. Istun penkissä ja itken. Alan laulaa virttä ja rauhoitun. Kesken siunauksen papin silmäluomelle lentää lihava paarma.

Haudalla maa on kaunis, taivas kirkas. Seurakuntatalolla tilliperunat ja karjalanpaisti. Edesmenneen enopuoleni iäkäs vaimo on vakuuttunut, että näki enneunen. Pidän ääneni vakaana ja kuuluvana, kun sisko ojentelee adresseja. Se notkahtaa vasta kohta, muistopuheeni viimeisessä lauseessa, kun olen jo kertonut, mitä täti ehti nuoremmilleen opettaa. Elämän voi elää viisaasti - kiire on turhaa, ja kaikki järjestyy. 

Juomme illalla konjakit, kuten vainajien muistoksi on talossa tavaksi tullut. Muistelemme. Myöhemmin pakkaan kassiini hikiset hautajaisvaatteet ja kaksi rieskaa. Yö kamarissa on tukahduttavan kuuma. Herään, kun eno yskäisee seinän takana. Makaan hetken katon tummaa kuviosahattua lautaa tuijottaen ja muistan säikähtäneeni aamusta pirttiin astuessani. Eno istui keinutuolissa ja näytti aivan isältään, papaltani. Hänen syntymästään on sataseitsemän vuotta, ja kuolemastaan viisitoista. Nyt saman kirkkomaan pohjoispäädyssä on hänen nuorimmankin tyttärensä hauta. Käännän kylkeä, sänky narisee. Uni ei enää tule. Aurinko nousee ja saa ikkunaverhot hehkumaan.

Kone kiitää valkeudessa mustien ukkospilvien päällä. Juon kahvia ja luen kirjaa. Käännän sivua, ja toinen päähenkilöistä jää yhtäkkiä auton alle ja kuolee. Tekee mieli repiä koko kirja. Otan pastillin.

Kentällä televisiosta tuttu tullikoira katsoo kohti muttei nuuskaise. Vaihdan junaan, bussiin. Ostan lähikaupasta salaattiainekset. Kotona on yhtä kuuma kuin lähtiessäni. Jaksan lopulta syödä vain rieskaa. Sepä otti ohraleivän, sanois täti. Mutustan eineen ja kaadun sänkyyn kissan viereen. Kaikki järjestyy. Kaikki varmasti järjestyy.

Kadulla haukkuu janoinen koira.