Jaahas!
Kesäloma on lusittu ja syyspäivä tasattu. Taas palelee sekä sisällä että ulkona. Pimeän aika odottaa.
Ei paljon haittaa. Muilla aloilla voisi sanoa, että vaihdoin tuossa työpaikkaa, mutta opetusalalla on ilmaistava, että vastaanotin määräaikaisen pätkätyön uudessa koulussa kesän työttömyysjakson perään. Muutos tuntui kolmen vuoden samassa kolossa lymyilyn jälkeen kamalalta, mutta nyt seitsemän viikon jäljiltä on sanottava, että hyvää teki. Vaikka palkka pieneni ja työmatkakulut kasvoivat, tuntuu töiden tekemisessä olevan nyt jokseenkin jotain järkeä.
Osaltaan tunteeseen vaikuttaa varmaankin se, että opetan nyt historiaa aineenopettajan ominaisuudessa. Sen lisäksi työskentelen erityisopetuksessa, eli aivan yleisen tuen oppilaiden tuutilullaahan en pääse nukahtamaan. Työ on vaihtelevaa ja mielekästä, työtoverit tuntuvat mukiinmeneviltä (jopa hauskoilta) ja huolimatta vähäisestä kilometreissä mitattavasta välimatkasta entiseen työpaikkaani on koulun oppilasaines jotain aivan muuta kuin mihin olen tottunut. Opettamani teinit tulevat pääsääntöisesti kouluun opiskelemaan ja voivat jolleivät hyvin niin ihan ookoosti. Kotiasiat ovat kunnossa ja monia urheilukin kiinnostaa. Kunnan lastensuojelu ja muut tukiverkostot toimivat, ja eräs bensatankkia muutama viikko sitten täytellyt ja polvensa prosessissa mystisesti paskaksi laittanut maikkakin saa fysioterapiaa ihan pyytämättä.
Kyllä! Vuosien ituhippeys sai pisteensä, kun suoraan tehtaalta tilattu leasing-auto elokuussa rullasi merkkiliikkeen ovista ulos. Minusta on hämmästyttävän nopeasti tullut autoilija, jota ensin viikkojen ajan vituttaa kyntökuntoinen kehätie ja sitten vituttaa se, että se korjataan JA PITÄÄ AJAA KIERTOREITTIÄ. Potkisin itseäni päähän, jos ei tää erilaisten lämmityspiuhojen ja ajantasaisten ajokelitietojen googlailu sekä järkyttävää tahtia polttoaineeseen hupeneva säästötilin viivanalus jo itsessään aiheuttaisi niin laaja-alaista ihottumaa, pahoinvointia ja aivoverenkierron häiriöitä.
Autoilu ei selkeästikään saa ihmisestä esiin parhaimpia psyykkis-somaattisia puolia.
Onneksi työ on tosiaan tuntunut hyvältä. Kiire tulee edelleen jokaisen päivän jokaisena tuntina, eikä aina ehdi syömään tai edes vessaan, mutta eipä toisaalta työehtosopimuksessakaan mitään taukoja alalla taata. Jos ammatti olisi tullut aikoinaan valittua toimeentulon, työetujen tai ihan vaan mukavuuksien pohjalta, olisin nyt muuttamassa ikimetsää pahvilaatikoiksi sievit jalassa ja peltorit korvissa. Sen sijaan olen aktiivisen valitsemisen sijaan ajelehtinut päämäärättömästi hengitellen aina jonnekin - mutta päätynyt tekemään duunia, jonka merkitystä ei koskaan, ikinä tarvitse perustella itselleen saati muille. Saa olla tyytyväinen!
Vielä kun oppilas ei kirjoittaisi kokeessa Minna Canthin kuvan viereen en tiiä kuka toi on mut vissiinki hän keksi kansakoulun, niin kohoaisi fiilikset merkittävästi sinne plussan puolelle. Sitä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti