En ole viime päivinä muuta kuin laiskotellut. Sitä ei lasketa, että olen käynyt luennoilla, lenkkeillyt, siivonnut jääkaapin, käynyt katsomassa Goldinin näyttelyn, tehnyt löytöjä kirja-aleista, kirjoittanut aivan liian monta työhakemusta ja sähköpostia ja siivonnut, siivonnut, siivonnut.
Työpaikka kusi. Kevääksi ei ole töitä tiedossa, tosin yksi työhaastattelu Itä-Vantaalla olevaan työpaikkaan on. Eipä lohduta. Tenttikirjojen pino vain kasvaa, enkä jaksa edes aloittaa. Saan luettua vain öisin. Luen silmät kipeiksi enkä opi. Väsyttää ja turhauttaa niin paljon, ettei edes huvita tehdä mitään kivaa. Paskaa tunkee joka nurkasta ja kulmasta, vaikka kuinka koetan hinkata sitä näkymättömiin. Kallion kerrostalojen katot katoavat sumuun.
Kenties tässä vain pitäisi katsella vähemmän elokuvia, joissa raiskataan alustalaisia. Vähemmän valokuvia, jotka kertovat perheväkivallasta. Lukea vähemmän kansamurha-aiheisia kirjoja. Harmi vain, että oikeassakin elämässä on harvemmin onnellinen loppu.
- - - -
Hyvällä etelätuulella kuuluvat torvea soittavan miehen haikeat kappaleet Hakaniemestä asti. Lenkkipolkuni varrella näen pelottomia sorsia ja kaneja. Opiskelukaveri soittaa hilpeässä laitamyötäisessä muutaman korttelin päästä, kysyy kuulumisia itäsuomalaisella murteella.
Merihaan taivaalle piirtyy piipusta luikertava viiva, Hilton-hotellin naapuritalosta on revitty julkisivu irti. Pitkänsillan kivimuuriin on ilmestynyt englanninkielinen teksti Minä tapasin rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti