No on hienot verhot

Jep. Nyt se on tapahtunut: olen tullut äitiini. Heräsin tänäänkin, vapaapäivänäni, samaan aikaan aamuvuoroon rientävän P:n kanssa, ja päätin saman tien pestä uudet verhot ja olla muutoinkin aikaansaava. Ettei mene päivä hukkaan. Eijjeesus! Duunipäivien iltoina tapanani onkin sitten sammua makkarin matolle, kun voimat eivät riitä sänkyyn saakka. Miksen osaa nukkua, kun voisin? Kysyn vaan.

Ehkä tämä johtuu äitini kissasta, joka on parhaillaan lempeissä käsissä vanhempieni päräytettyä omalle Lapin-lomalleen muutaman muunkin matkalaisen kanssa (karavaanarit, nuo teidemme pervot nakkikioskit). Aikamoinen rintsessa toi Valperi. Piiloutui eilen vaatekomeron perimmäiseen nurkkaan, kun imuri hyrähti käyntiin. Tärisi ja tuijotti parvekkeen ovella kaksi päivää, ennen kuin uskalsi mennä ulkopuolelle. Pelkää rapusta kantautuvia naapurien ääniä, kenen tahansa kädessä olevaa Hesaria ja pieniä saippuakuplia. Laukkaa ympäri asuntoa ja mouruaa, jos ei pääse sänkyyn ja kainaloon nukkumaan (ei oikein mahdu). On se ihana.



Otus tosin kotiutui luukkuumme paljon odotettua paremmin. Kissa on kuitenkin suht poispilattu, tarrautuu rutiineihin ja rikkoo monokkelinsa milloin mistäkin (ihan kuin meitsi!). Satunnaista yöllistä mouruamista lukuunottamatta elikko onkin kuin kotonaan. Mitä nyt vähän sohvaa repii, mutta repiköön. Tekee munkin välillä mieli.

Helteiden päättyminen muuten vähensi ärisemishaluja oleellisesti. Kun olo ei ole jatkuvan tukala, pystyy tekemään muutakin kuin vittuuntumaan pitkin selkää koskena kuohuvasta hiestä, töissä tuhlatuista elämänhetkistä ja saastaantuvasta kämpästä. Tämän lisäksi kissan paijaaminen näyttäisi toimivan paremmin kuin pamit. Mää ripustan nyv verhot.