Maamme petopolitiikan ympärillä vellova keskustelu jaksaa yhä uudelleen kummastuttaa pientä kulkijaa.
Viime aikoina erityisesti sudet ovat olleet tapetilla, sillä Varsinais-Suomessa ja Ylä-Savossa eläimet ovat tuntuneet viihtyvän ihmisasutuksen lähistöllä. Yksilö- ja laumahavaintoja on tehty runsaasti ja hirvikoiria menetetty jahtien aikana. Tämä tottakai herättää paikkakuntalaisissa huolta, mutta myös vihaa. Perinteisen miksei-kukaan-ajattele-lapsia-kortin heittelyn ja pienokaisia koulutiellä vaanivan suden tematiikan viljelyn lisäksi ongelmanratkaisussa turvaudutaan usein oman käden oikeuteen. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan paljolti laittoman tappamisen tuloksena susikannan vahvuus on viimeisen kuuden vuoden aikana puolittunut. "Tapettu on paljonkin, yhdeksän pentua yksin ja porukalla lisää", kertoo nimetön kiuruvetinen salakaataja eilisen Hesarissa. Korpilaki ei kuitenkaan ole luonnonlaki, jota sovelletaan, koska ei muuta voida. Tälle metsästyskaudelle on myönnetty 20 laillista sudenkaatolupaa, joka on mahdollista saada hakemuksella voimaan tietyn eläimen kaatamiseksi jopa vuorokauden sisällä. Tämän lisäksi yleinen turvattomuuden tunne riittää kaadon perusteeksi. Tällöin poliisi tulee, etsii ja ampuu eläimen - olipa se sitten susi, karhu tai ilves.
Pedot kuumensivat tunteita myös eilisellä eduskunnan kyselytunnilla. Useat kansanedustajat puolustivat metsästyksen asemaa "meidän kaikkien suomalaisten tärkeänä harrastuksena" sekä vaativat susiuhan vastaisia toimia. (Erityiskiitokset Kikelle pienilapsikortin käytöstä. Vaatii rohkeutta olla klisee.) Ympäristöministeri Ville Niinistö puuttui eräässä puheenvuorossaan salakaadon negatiivisiin vaikutuksiin. Hän myös esitti, että ihmisten tulee oppia toimimaan petojen kanssa. Tähän edustajat vastasivat hilpeydellä, jopa välihuuteluin.
Vastakkainasettelu maaseudun ja kaupunkien asukkaiden, tietäjien ja tietämättömien, välillä on ymmärrettävä. Varmasti ottaa vanhaan, kun eduskuntatalon kahviosta, vieläpä vieraan puoluekirjan takaa huudellaan, mitä syrjäseuduilla petojen tai ylipäätään minkään kanssa tulisi tehdä. Kokemus - olipa se todellisuudessa aivan yhtä kaukainen kuin helsinkiläisen ministerinkin - petojen läheisyydestä voi olla hyvin intensiivinen. Olen itsekin törmännyt tutussa metsässä tuoreisiin karhunjälkiin ja todellakin tuntenut eläimen katseen niskassani. Ei ollut hieno tunne, vaikka tiesin, ettei peto minulle mitään tee. Pelko otti otteeseensa niin, että syke nousee näin vuosienkin päästä pelkästä ajatuksesta.
Vastakkainasettelu ihmisen ja eläimen välillä on samaan tapaan ymmärrettävää. Ihmiset, asuivat he sitten missä tahansa, tuntuvat suhtautuvan luontoon jonain itsestään erillisenä kokonaisuutena. Luonto ja sitä edustavat eläimet saatetaan kokea uhkaaviksi - jopa siinä mitassa, että kyselytunnillakin susien aiheuttamiin peurakantojen kaventumisiin viitattiin "katastrofaalisina". "Se peto [karhu] ei kuulu pihan reunalle, se kuuluu metsiin", kommentoi puolestaan keskustan edustaja Jari Leppä. Olen täysin samaa mieltä petojen kuulumisesta metsiin. Kuitenkin samalla kannattaa muistaa, että se kylänraitin reunalla sijaitsevan pihan nurkka on myös siellä metsässä. Seuduilla, joilla petoja enemmän tai vähemmän esiintyy - siellä metsässä - ei kohtaamisilta voi mitenkään välttyä. Näin ollen toinen ajatus, joka mielessä kannattaa petoalueilla asuvan kannattaa mielessään pitää, onkin tämä: metsässä ei ole pakko asua. Ketään ei pakoteta asumaan syrjäseuduilla. Ei ole pakko.
Ihminen valitsee asuinalueensa nojaten useimmiten moneen eri perusteeseen - palveluiden saatavuuteen, työmahdollisuuksiin, sukujuuriin. Toiselle riittää rakas maisema. (Minulle ainakin riittäisi.) Hyviä puolia ei ole ilman huonoja, ja yleensä päätös syntyy jonkinsorttisena kompromissina. Moni muuttaa kerrostaloon ratikkalinjan varrelle työn perässä (vaikka maaseutu houkuttelisi enemmän), maaseudulle kumppanin perässä (vaikkei välittäisi ajaa kauppaan ja terveyskeskukseen kolmeakymmentä kilometriä) ja lähiöön halvan neliöhinnan perässä (vaikka keskustan riemut miellyttäisivätkin paremmin). Petoalueiden tapauksessa tuntuu monelta unohtuvan, että metsän läheisyys voi tarkoittaa myös petojen läheisyyttä. Tämä tarkoittaa, ettei kotopitäjässä välttämättä voi tehdä samoja asioita kuin muualla, jossa eläimet eivät ole samalla tavalla läsnä. Mikäli asuu petoalueella, ei lasta kannata jättää yksin päiväunille pihalle (tämä yksinkertainen asia tiedoksi myös edustaja Lepälle, jonka pintahiki on toivon mukaan jo tähän mennessä tasoittunut). Pihalle ei myöskään kannata jättää metsästyskoiria buffet-pöydän tapaan. Koululaista ei välttämättä kannata laittaa matkalleen jalan. Kasvattamiensa tuotantoeläinten laiduntamisalueita ei kannata jättää petoaitaamatta. Aitojen vahvistamisen jälkeenkin on varauduttava siihen, että hävikkiä saattaa syntyä. Samaan tapaan omakotitaloalueelle muuttanut sopeutuu siihen, että postilaatikolle ei ihan joka tilanteessa sovi mennä ilman housuja, Katri Helenaa ei voi huudattaa automankasta keskellä yötä ja että piharakennuksen värikartta on ennen maalaamista hyväksytettävä naapureilla.
Mitä yritän sanoa on se, että petoalueella asuminen on oma valinta. Mielestäni on turhaa huutaa hallitusta apuun, kun susi on käynyt hakemassa pihalta juoksunarusta jo kahdeksannen hirvikoiran (tositarina). Petojen läsnäolo ja mahdolliset kohtaamiset niiden kanssa on vain hyväksyttävä. Jos pedot eivät passaa, sopii muuttaa muualle.
En yritä sanoa, että petoja tai muita metsän hanipölleröisiä ei saisi metsästää. Ihmisen ja muiden villieläinten rinnakkaiselo ei onnistu elinalueiden täydellisellä päällekkäisyydellä. Ihmiskulttuurin olemassaolo edellyttää muiden elikoiden kantojen hallintaa, jonka kestävyyteen ja johdonmukaisuuteen valtiojohtoisella kontrollipolitiikalla tähdätään. Syrjäseutujen salakaatajat näyttävät olevan sitä mieltä, ettei pedoilla ole asiaa just sinne, missä he sattuvat asustamaan. Heiltä - ja monelta muulta - on tainnut unohtua, mitä on tullut valittua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti