Kohta loppuva kahden päivän vapaani on mennyt erittäin poikkeuksellisissa merkeissä. En ole siivonnut, en huoltanut talvikenkiä varastoon, en urheillut (tai paremminkin tuntenut huonoa omaatuntoa urheilemattomuudesta), en tuijotellut kalenteria tai edes metatehnyt puolijuttuja. Olen hoitanut sen muutaman velvollisuuden verran vatsaa sisään ja lopunaikaa vain rehellisesti maannut. Ja käynyt pussiolusella linnunmaitoisessa auringonkilossa.
Koetan siis kovasti opetella uuteen tekemisen tapaan. Superkiireisten työpäivien paine riittää, eikä iltaisin tosiaankaan enää ala se toinen työpäivä. Mitä luksusta! Havahduin lopullisesti ylellisyyteen toissapäivänä, kun kypsyysnäytteen tekemisen perään istuin paikallisjunan penkissä ja katselin kuinka vehreänvaloisa pirkanmaalainen maisema kiiti ikkunan takana. Tajusin, että voin käyttää matkustusajan mihin ikinä lystään. (Siispä laukustani nousi nautinnollisin kädenliikkein Silfverbergin Äitikortti.) Tänään esitäytin tutkintotodistuslomakkeen ja suljin sen kirjekuoreen saatekortin kera. Gradun arvosana et al. lähtee sähköpostitse perästä, kunhan ne vain tietooni itse saan.
Huhhuh. Huhhuh mä sanon.
Suurstressin laukeamisesta kielii nimittäin armoton, jatkuva ja musertava väsymys. Se lienee viimekäden syynä siihen, että lojuminen houkuttaa hommia enemmän. Aamuisin käynnistyn viidennen kahvikupin jälkeen. Päivisin siirryn hommathimaan-nimellä kulkevaan asetustilaan, jonka sisällä jaksaa töissä olla asiallinen ja hyväntuulinen, sellainen kuin työ edellyttää. Iltaisin olo on usein kuin pystyynkuolleella kelohongalla. Väsyttää niin että itkettää. Paitsi etteivät voimat riitä edes itkemiseen. Posken osuessa tyynyyn tulee uni välittömästi. Nukkuminen vain on niin laaduttoman kevyttä, että aamulla herään entistä väsyneempänä. Sitten tsempataan, keitetään sitä kahvia. Silitetään kissaa korvan takaa ja lähdetään. Istutaan junaan muiden tyhjyyteen tuijottavien työmatkalaisten kanssa.
Eipä siinä. Hymyilyttääkin. Vanhempieni vinttikomerosta löytynyt, viisitoista vuotta sitten alakoululuokkaa pitkinpoikin nuohonnut slämäri, esimerkiksi. Järvi, jonka pintaan junanohituksen hetkellä aurinko hyppelehtii. Elämäni pisimmän talven jälkeen yhä lisääntyvä paahteinen valo. Kirjastoon pikkuhiljaa palautuvat gradukirjat. Veden äärellä tuoksuva poppeli. Siskon yksivuotiaan ilontäyteinen jammailu itsekeksimäni rallatuksen tahtiin. Työpaikallani toisilleen kujerteleva ja sirkutteleva talitiaispari. Tunne, että jotain hyvää on vielä tulossa.
Hymyni on väsynyttä. Nyt ainakin, muttei varmaankaan aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti