Pimeyttä päin

Ensimmäinen viikko keväthommissa takana. Vaikka hommat lähtivät hakemaan suuntaansa paljon sutjakkaammin kuin mitä villeimmissä unelmissani arvelin, tuntuu silti kuin olisin viime aikoina vanhentunut noin sadalla vuodella.

Mitään ei ehdi suunnitella, tehdä tai korjata kunnolla, vaan työ on silkkaa selviytymistä kaikenkattavan kaaoksen keskellä. Töistä päästyäni lapan suuhuni (onneksi useimmiten minulle valmiiksi tehtyä) ruokaa ja käyn sitten kiinni siihen toiseen työpäivään - tuntien suunnitteluun. Ja sitähän iloa piisaa. Opetusvelvollisuustunnit paukkuvat sopparissani siihen malliin, ettei ole mitään toivoa viikon tuntien valmistumisesta yhdellä, kahdella tahi kolmella istumalla. Varsinkaan, kun ne varovaisimmatkaan suunnitelmat eivät yleensä toteudu, vaan jokainen opetustuokio tulee miettiä kulloinkin uusiksi sen mukaan, mitä edellisellä kerralla kenties saatiin aikaan. Opetuksen haasteisiin kuuluu tällä haavaa myöskin se, että opetan yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti (ja vieläpä eriytetysti) muita aineita kuin niitä, joiden opettamiseen olen saanut koulutuksen. Pedagoogisessa työkalupakissani ei näin ole kuin pari karaa ja kärkipylkkää, eikä niillä kovin pitkälle sorvailla. Sillä kuuluisalla pärstuntumalla mennään mitä suurimmilta osin. Nytkin pidän lyhyttä taukoa suunnittelusta. Perjantai-iltana. Puoli yhdeltätoista. Ihan ettei tarvitse vilkuilla työasioita viikonloppuna sen enempää kuin mitä on pakko. Epäuskoni sen kun kasvaa - kuinka kukaan kykenee pyörittämään minkäänsorttista perhearkea tällaisen rinnalla? Harrastamaan jotain? Nukkumaan järkevänmittaisia yöunia?

Kaikenkattavan kaaoksen kestämisessä ei tämä kaikenkattava, miltei kirjaimellinen säkkipimeys juuri ole auttanut. Odotan lunta ja sen myötä lisääntyvää valoa kieli pitkällä. Talvi, tule jo! Hyväksyn liukkaat pyörätiet, naamalle sulavan pöllyävän lumen, litsarinkovan pohjoistuulen ja paleltuvat sormet ilomielin, kunhan tässä markettien loisteputkien ja sirisevän yölampun valaisemassa synkkyyden nielussa eläminen vain loppuu. Pliis?

Vaikka saankin elämäni kuulostamaan sysimustuuden kaivolta, löytyy päivistäni myös roppakaupalla niitä iloisia hetkiä. Oppilas onnistuu, oivaltaa, kertoo yllättävässä paikassa hauskan jutun. Kollega täräyttää opehuoneessa hirtehisen totuuden tiskiin, siihen kahvikupin ja monistepinkan väliin. Keskipäivän aurinko vilahtaa kaihdinten välistä, lupaa tulla huomenna uudelleen. Nuoret keskittyvät pienen hetken ja kuuntelevat. Päänsisäinen raksutus näkyy kasvoilta. Läksykirjat uppoavat reppuun. Silloin turhautuneisuuden ja voimattomuuden tunteet väistyvät, ja minua naurattaa, siellä sielussa asti.

Ollaanhan tässä kuitenkin, todellakin, asian äärellä.