Leppoistuvaa

Aah. Aamukahvi. Maanantaina kymmeneltä. Tahtoo sanoa: hiihtoloma. (Vaikka sitä kaipaamaani lunta ei enää hirveästi tuolla näykään! Hitto soikoon!)

Kuten päivitystahdista voi vähän päätellä, ovat työhommat vallanneet aikaani ja ajatuksiani edelleen. Iltaisin kotiin tullessa jaksan juur syödä ja suunnitella tulevaa päivää ennen kuin tyyny alkaa kutsua tukkaa siinä viimeistään yhdeksän aikoihin. Nukkumaan meneminen onkin nykyseltään yksi arkipäivieni nautinnollisimpia hetkiä. Tosin en koskaan tiedä millainen yö on tulossa - wanha tuttuni yöheräily on palannut jälleen. Toistuvilta painajaisiltakaan ei ole välttynyt. Huonosti nukkuminen on ymmärrettävää, sillä hommistani ei todellakaan selviä stressaamatta ja jatkuva paine vaikuttaa väistämättä yöuniin. Toivon kuitenkin, että uinumisasioissa helpottaa kevään mittaan. Olo on nimittäin täydellisen erilainen kahdeksan hereille havahtumisen ja painajaisissa pyöriskelyn kuin rauhallisten unosten jälkeen. Luokassakin on kaikilla mukavampaa, kun ope ei univajeessaan muistuta huojuvaa tornia. Menneenä penkkaripäivänä en jaksanut edes kerätä karkkia koulun pihalta. Minä! En jaksanut! Karkkia!

Työpuheeksi taas meni, vaikka on loma. Hitto soikoon.

Onhan sitä muuallakin elämässä (?) tapahtunut. Pääsin vähän aika sitten repäisemään ja ostamaan uuden puhelimen. Päivitin kerralla aikamoisen loikan kahdeksan vuotta vanhasta luurista näpäkkään aiföyniin. En ole katunut. Akkukin kestää paremmin kuin mitä etukäteen ajattelin, ja onhan noi kaikki saatavilla olevat pimpulinvitkuttimet (onpas jotenkin härski sana) ihania. Tykkään myös siitä, että kamera kulkee koko ajan taskussa. Ja sellainen kamera, jolla saa ihan järkevää kuvaa! Herkästi addiktoituvaa mieltäni täytyy vaan hillitä. Olen inhonnut suunnattomasti pöydillä lojuvia älypuhelimia ja niitä maanisesti vilkuilevia kanssaihmisiä. Pelkään - ja ihan aiheellisesti - muuttuvani itse aivan samanlaiseksi. Niinpä hipaisutin pysyy piilossa, kun olen seurassa (onpas jotenkin härski lause). Katsotaan kuin käy.

Toivottavasti paremmin näkyvänä muutoksena meikäläisessä on myös huomattavan paljon lyhyempi tukka. Kampaamon lattialle jäi männä päivänä kunnioitettava kasa hiuksia. Olen tulokseen erittäin tyytyväinen. Nykysellään tyylini on "lyhyet hiukset", ei vanha "karvoja päässä".

Nyt lomalla aion paitsi pörhistellä uutta tukkaani ja selailla instagrammia, myös seilailla junalla eessuntaas (ja varmaan samalla selailla instagrammia). Matka käy Tampereelle (jee!) ja sitten siskoni luokse käymään. Ensimmäistä kertaa koskaan vien mukanani lapsille tuliaisia. Ennen ei ole ollut rahaa viedä mitään järkevää. Nyt vien pienemmälle alesta löytämäni aivan ihanan kirjan ja isommalle kasan lätkäkortteja. Tuntuu mukavalta viedä jotakin. Muistan itse, miltä pienestä ihmisestä tuntui tulla näin huomioiduksi. Kemijärveläisen tätini mies työskenteli ennen eläkkeelle jäämistään puukkotehtaan leivissä ja kiersi ympäri Suomea vanhalla harmaalla Mersullaan. Kun hän sattui Etelä-Suomeen, jätti hän vapaan tulleen autonsa johonkin sopivaan kohteeseen ja hyppäsi junaan. Halusin aina mukaan hakemaan häntä Riihimäen asemalta. Kovakylkistä matkalaukkua kantavan, karhumaisen setämiehen hahmon lähestyessä autoa minua jännitti: muistikohan se? Etuovi aukesi, auto keinahti ja iso käsi ojensi takapenkille pussillisen Fazerin parhaita. Aina. Kotimatkalla pistin poskenmutkaan Toscan, Rexin tai Orangen niitä parhaimpia vielä säästellen. Pussin karkit maistuivat niin paljon paremmilta kuin peruslauantaina ostetun pussukan. Nehän oli tuotu juuri minulle, niisk!

Nyttemmin kukaan ei tuo minulle karkkia. (Loskaan namuja heitteleviä abeja ei lasketa.) Ylläolevat kukatkin ostin ystävänpäivänä itse. Aikuisena on rankkaa.