Jaahas! Justiin raikaa suvivirsi ja meikäläinen istuu Pariisin-koneessa ajan kulkua ihmetellen. Sitä ennen on vain yhdeksän (yhdeksän!!) aamua, kokeidentarkistusta, kirjaimellisen raivokasta arviointia (siis miten näitä aineita arvioidaan AAARGH), erinäisten virallisten asiakirjojen viimeistä viilausta, retkipäiviä, kokouksia, kevätjuhlaharkkoja. Kevään työ on pääosin tehty.
En kykene vielä hölläämään, katsomaan kauempaa ja samalla antamaan uupumukselle valtaa, mutta tämän sanon: onpa ollut aikamoinen vuoristorata! Kaltaiselleni kaiken kanki hanurissa suorittavalle maailmanluokan huolehtijalle on arvaamaton ja yllätyksellinen työ tehnyt hyvää. Olen oppinut valtavasti. Kaikkein eniten (edes vähän!) ymmärtämään ja käsittelemään sitä teutaroivaa villieläintä, jota teini-ikäiseksi kutsutaan. Missään opetuksen osa-alueella en ole (vielä) hyvä, mutta jotain tatsia löytyy nyt. Monet asiat hoituvat sujuvasti: tunnin suuntakurssin tahi aiheen vaihtaminen kesken lauseen, erinäisten tilanteiden selvittäminen ja kirjaaminen, nopeat arviot kunkin puuttumismallin laillisuuden asteesta, 14-tuntisiksi venyvien työpäivien sietäminen sekä tietysti esim. ruotsin opettaminen. Tänne vaan, kyllä onnistuu!
Ensimmäinen kesäkuuta olen taas työtön työnhakija. Syksystä ei ole mitään tietoa - huolimatta useista kymmenistä työhakemuksista, joita olen viikonloppuisin ja arki-iltaisinkin töiden jälkeen rustaillut. Sähköposti täyttyy valintapäätöksistä, joiden mukaan avoinna olleeseen paikkaan on ollut reilut 70 pätevää hakijaa ja jokainen heistä ilmeisen paljon postinhoitoon soveltuvampi kuin meikäläinen. En ole kovin huolissani, sillä pientä silppupätkää kyllä riittää toimeentuloon. Lisäksi tilanteet muuttuvat nopeasti, ja sitä pidempää rupeamaa voi todella ilmaantua sillä yhdellä puhelinsoitolla. Silti meno hyytää: tilanteeni on työmarkkinoilla totta tosiaan heikonlainen. Minään yllätyksenä tämä ei tullut, mutta happamia ovat marjat joka tapauksessa. Odotan pelolla sitä päivää, jona väsyn unelmoimaan vakituisesta työpaikasta. Se päivä ei ole vielä, ei lähelläkään, mutta tiedän sen olevan tulossa. Käsittääkseni kun sen vakituisen työpaikan ei pitäisi olla liikaa tahi väärin vaadittu.
Tämän päivänlopun hommana on onneksi enää ripustaa märkä pyykki. Katsella ikkunalaudan täyttäviä yrtintaimia. Antaa kissalle iltaruoka ja kääriytyä lakanaan lukemaan kirjaa. Sen mitä sitä jaksaa, muutaman höperön sivun ennen päänsisäisten valojen sammumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti