2016. Mitä voin sanoa.
Maailmanpoliittisesti vuosi oli järkyttävä. Pienessä henkilökohtaisessa elämässäni se ei järistellyt syntyjä syviä. Kevät oli työkuvioineen tavallista raskaampi, kesä ihana, syksy pimeä ja silmäpussintäyteinen sekä talvi, no, lähinnä joululomankaipuinen. Päivät alkoivat, kuluivat ja päättyivät. Yhä nopeammin, siltä tuntuu.
Mitä jäi pienestä elinpiiristäni mieleen? Alkuvuoden kipuilut duunissa, päivä päivältä lisääntyvä valo aamujunissa, viimeiset bailut työkavereiden kanssa kesäloman alettua. Kesän reissut ympäri Suomen, auringossa käristyvä iho, parvekekahvit Hesaria lukien, pääskysten laulu. Työnhaku ja viimein käynyt tärppi - uusi koulu, uusi työnkuva. Museot, näyttelyt, kahvittelut. Kirjamessut, Kentin keikka. Hiljalleen valmistuva sukuvalokuvien digitointiurakka. Pikkujoulujen kimara ja aaton perinteinen blini-illallinen.
Sekä tietysti se kaikki, mikä uutisten välityksellä aivoihin tunkeutui. Ahdistus ja ihmetys kaiken edessä - mitä helvettiä täällä tapahtuu? Jos jotain saisin kuluvalta vuodelta toivoa, niin juuri toivoa. Vakautta, vapautta, iloa ja toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti