Herään, käyn suihkussa, teen puuroa ja eväsleivät omatekemistä sämpylöistä sekä soijamaitokahvia unisen tyytyväisenä, pyöräilen hiljaa juna-asemalle P:n kävellessä vieressä.
Työnnän electronin junamaattiin ja sinne se jää. Painan C-nappia kuin olisin itsekin ottanut pari nappia ja huudan perkelettä muutaman lapsen katsellessa kiinnostuineina. Jätän kortin P:n huoleksi, nappaan sen kädestä vitosen ja juoksen junaan. Eväsleivät muussaantuvat Jaska Filppulan kirjan alle.
Junan lähtiessä näen P:n heiluttavan korttia kahden laiturin päässä ja vilkuttavan. Alles öko.
Riihimäellä vaihdan junaa. Laiturille tullessani näen, kuinka maassa makaa resuvaatteinen ihmishahmo ja sätkii kohtauksen kourissa, joku räplää puhelinta, sitten toinenkin. Tulen lähemmäksi, ja järkytyn kuullessani, ettei kukaan ympärillä olevista osaa soittaa hätänumeroon. "Tuleeko siihen joku suuntanumero" "En minä tiedä mikä on ambulanssin numero Riihimäellä" "Voiko kännykällä edes soittaa hätänumeroon?" Maassa makaavan suusta valuu vaaleanruskeaa oksennusta.
Soitan itse, juna saapuu laiturille. Viiton monen minuutin ajan junan viereen tulleita konnareita auttamaan, tulevat, laiskasti ilmeet kertoen ettei tämä juttu kuulu heille, sanon etten voi jäädä tähän koska muuten myöhästyn töistä, soitin ambulanssin. Siirryn itse junaneteiseen, makaavan viereen jää yksi tupakkaa polttava lähijunan konnari, selkä potilaaseen päin.
Kerron viidesluokkalaisille, kuinka säätiö palkitsee 34 000 eurolla taiteilijan, jonka työ on persoonallista ja korkeatasoista. Töihin ei saa koskea. Näyttelytilassa on hämärää. Onko kysymyksiä juuri katsellusta esittelyvideosta.
Kymmenvuotias tyttö viittaa ja kysyy, paljonko plasmanäyttöinen tv maksoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti