Ajat eivät ole minulle suosiolliset. Lentsu vaivaa, huuli on halki ja ikkunalasien tilalla läpikuultavaa muovia. Eilen olin vielä niin kuumeinen, että hengästyin kylvyssä.
Nukkuminen ei ole vienyt väsymystä, sillä murehdin unissanikin. Katsellessani kahden viikon takaisia, leppoisia mielenosoituskuvia en voinut olla ajattelematta, että ne ovat peräisin toisesta maailmasta. Jo tammikuussa havaitsin, että tämä on rankin kevääni koskaan, mutten osannut arvata, kuinka raskaaksi asiat tulisivat kantaa.
Pitäisi kai olla onnellinen, ettei käynyt pahemmin. Sydän ei vioittunut, keuhkot ovat puhtaat. Kotiinsa on moni kuollu.
Onneksi olen saanut silittää sylissäni kerällä kurnuttavaa kissaa, pakista Tampereella hedelmäsalaattikulhojen äärellä pikkutunneille ja maata vieraissa nurkissa, kun virus potkii keuhkoja hajalle. Tänään potkin itseni lähemmäs arkea laittamalla lasagnet tulemaan, vaikka mieluiten sulautuisin lakanaani enkä nousisi ennen kesäkuuta. Elämä voittaa, kuten S. luonnehtii krapulan väistymistä.
1 kommentti:
Kaikki kääntyy paremmaksi ja ensi kevät ei ehkä ole niin rankka. Vaikka tuntuu, että yliopistossa jokainen vuosi tutnuu rankemmalta kuin edellinen.
Ekana vuonna, ekassa periodissa, ajattelin, että vähänkö yliopisto on helppoa. Perioditauolla kaikki tekemättömät asiat kaatui niskaan. Nyt ne kaatuu koko ajan.
Paranemisia!
Lähetä kommentti