Sunnuntaiolo, kahvi ja mysli viipyvät kielen päällä. Aamulla ei olisi tahtonut herätä ollenkaan - peiton alla on niin hyvä kaksin. Oven painuttua kiinni ajotunneilleen kiiruhtaneen perässä luin ihastuneena Suomeen muuttaneen ruotsalaisen hellyyttävän kömpelöä - ja rohkeaa! - blogia. Nyt odotan postiluukun kolahdusta ja aamun lehteä.
Eilen näin tilhiä, lempparilintujani. Korkean, helisevän laulun lintu. Ronskisti ahmivat suihinsa kotikatuni pensaiden viimeisetkin jäämarjat. Myöhemmin unohduin tuijottamaan kirkasta horisonttia lukusalin suurista ikkunoista, jotka antavat etelään. Tenttikirjassa kahlaaminen tuntui silkalta synniltä. Tuntuu vieläkin, mutta onneksi pitää tankata enää ne satakymmenen post-it-lappua. Kirja oli johdannon esittelyn mukainen. Postitin myös viime kesän Imatralle. Eihän kuvien fiksaamiseen mennytkään kuin kahdeksan kuukautta. Tapu tapu.
Ajankohtainen turkistarhakohu jättää sanattomaksi. Samat paskat puolustelut valuvat päivänvaloon mädän visvan lailla. En ymmärrä mekanismia, jolla laillisuus muuttuu äkkiä taikasanaksi, jolla on muka perusteluvoimaa moraalisissa asioissa - ovathan laillinen, oikeudenmukainen, reilu ja eettinen kaikki eri asioita, jotka joskus saattavat esiintyä päällekkäinkin. Toinen on jännänjännä työllisyyskortti, jonka pöytään täräyttämällä voi esittää kansantalouden asiantuntijaa. Argumentti ei vain toimi, jos sillä voi perustella mitä tahansa - vaikkapa ihmiskauppaa ja paritusta, jotka sivumennen sanoen ovat aikoinaan olleet täydellisen laillisia elinkeinoja. En tuntisi surua sydänalassani niitä tarhaajia kohtaan, joiden täytyisi luopua kuvottavasta toiminnastaan, joka useimmiten on heille muutoinkin pelkkä sivuelinkeino. En myöskään ymmärrä, miksi aktivisteja kohtaan tunnetaan palavaa vihaa. Hehän ovat vain paljastaneet rikoksia, eivät syyllistyneet niihin - paitsi jos ihmisten illuusioiden särkemistä haluaa rikoksena pitää. Tokihan se on helpompaa ampua lähetti kuin oikeasti pohtia asiaa - esimerkiksi sitä, miksei se maatuva, ekologinen puuhka maadu siihen olkapäille. Lisäksi aktivistit tuntuvat tekevän aina väärin, tekevät he sitten mitä tahansa - julkistamalla materiaalinsa kuukausia kuvaamisen jälkeen rääkkäävät he eläimiä, kun eivät puuttuneet asiaan paikan päällä; julkistamalla materiaalinsa nopeasti esittävät he satunnaisia pätkiä yksittäistapaustiloilta; avaamalla häkkien ovet muuttuvat he rikollisiksi päästettyään luontoon eläimiä, jotka eivät osaa metsästää ruokaansa ja jotka tappavat kaikki pikkulinnut [sic]. Sadat minuutit kuvaa, joista ilmoitetaan kuvausajat ja -paikat tilanimineen ja koordinaatteineen, ei muutoinkaan ole todisteena minkään arvoista, kun sen esittävät luonnosta vieraantuneet, ismipäissään vouhottavat ituhippihörhöt. Ja miksei vanhuksista puhuta mitään?
Missään valtakunnan maassa ei pitäisi eläinsuojelun olla yksityisten ihmisten vastuulla. Mutta niin kauan, kun viranomaisvalvonta ei tunnu toimivan ja tuotantotilojen arkipäivä tarkoittaa jatkuvaa, systemaattista eläinrääkkäystä, ei kaikkien kukkahattuisten viherstalinistien voi olettaa jäävän kotisohvalle taivastelemaan. Se hommahan on varattu niille, jotka keskustelupalstoilla määkivät vanhusten ulkoiluoikeuksien perään.
Illan ohjelmaan kuuluu paitsi tenttiin lukeminen, myös kirjeen kasaaminen maa- ja metsätalousministerille. Osoite kirjoittuukin otsikkoriville kuin itsestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti