Olen ollut tänään - pitkittyneen kohmelomakaamisen jälkeen - huomattavan toimelias. Kävin nimittäin hammaslääkärissä, tulostelemassa työjuttuja, poliisilaitoksella, kultasepänliikkeessä sekä lipastolla syömässä. Nyt on hieno muovipaikka, lähtötuomion saaneet viisaudenhampaat, pysyvä ajokortti tulollaan ja mummovainaan rannekellossa uusi, puuterinvärinen hihna. Leikkasin äsken myös tukkani. Päin helvettiä tietysti, mut ketä kiinnostaa.
Huomenna on sitten ensimmäinen työpäivä. Pelottaa ja ahdistaa. Unohdan kuitenkin ne tärkeimmät asiat, jäädyn puskasta tulevien kysymysten edessä, en osaa väistää muita opastettuja ryhmiä, laitan ryhmän seisomaan sateeseen, menetän ääneni ensimmäisen kymmenen minuutin aikana ja sytytän itseni sekä esimieheni tuleen sammutuskoulutuksessa. Noin aluksi. Vaikka tiedän, ettei mun tarvitse olla valmis, haluaisin niin kovasti olla jo hyvä. En osaa enää tsempata. Osaan enää panikoida.
Olen kovasti koettanut pitää mielessä lauseen, jonka huomasin aikoinaan hops-opettajan kirjoittaneen neljän vuoden takaiseen sähköpostiin. Kaikki riippuu itsestäsi, oot sä down vai onnellinen. Silti tuntuu, että stressi tappaa. Eikä edes hitaasti, vaan kunnolla hyökymällä. Ehkä tämä helpottaa, kun säästötilillä on joskus kolminumeroinen summa rahaa, elämä on joten kuten rutinoitunutta (mikä ihana uni) ja tunnen oloni turvalliseksi edes jossain. Siihen saakka ei kai auta muu kuin jäädyttää haudansyvyinen ahdistuksen alho ja purra hammasta niin että ikenistä roiskuu veri. Koettaa unohtaa, että se harmaa kivi on sun kotis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti