Olen sokerista. Neljä työpäivää peräkkäin puristi mehut ulos täydelleen, ja perjantai-illan ensi-iltagänäily päättyi aikaisiin ranskalaisiin radanvarsikaupungin pikkupizzeriassa. Sille tielleen jäänyt videokamera sekä harmittaa että helpotuttaa - illan aikana tallennettua tiedostoa ei kai olisikaan väliksi nähdä, vaikka kekkerit hyvät olivatkin. Kun alkutekstit vyöryivät salin isolle kankaalle, tuli silmiin polttavaa vettä. Paljon on taitoa, lahjaa ja sinnikkyyttä kasaantunut kulttuuriyhdistykseen. Ensimmäisestä leffasta on kuljettu pitkä seitsemän vuoden matka, emmekä me ole nähneet vielä mitään. Sanokaa meitsin sanoneen.
Kevät meni opiskelujen suhteen perseelleen, kun jo helmikuussa loppui veto kuin seinään. Huono omatuntoni hiljeni äsken, kun vilkaisin uudelleen, mitä sähköisesti voi kesällä tenttiä. Jottain tarttis tehrä, että saisi opintoja kasaan säällisen määrän, ennen kuin tukikuukaudet loppuvat (kohta). Kiitosjeesus, kyllä nyt kelpaa. Lupaan rukoilla ja tehdä työtä.
Tämän sunnuntaipäivän ohjelmaan ei kuulu nyt muuta kuin tukanleikkuu keittiössä, vierailut teollisuusalueen kahteen kotiin ja soitto kolarista toipuvalle. Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu. Yleensä sattuu ja niin saatanasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti