Hommia pukkaa. Eilisehtoo oli ensimmäinen arki-ilta pitkään aikaan, jona vain kaaduin kotiin tultuani sänkyyn enkä tehnyt mitään kiireellistä kuleksimasta. (Olin tosin ollut luennoilla tai muuten liesussa tarkalleen kellon ympäri. Vähemmästäkin tyhjenee takki.) Elämä näyttää nyt olevan raskasta, valotonta suorittamista. Suurin osa tovereista tuntuu selviävän vain nitistämällä päivän kerrallaan. Sama pätee omalla kohdallanikin. Katse kantaa hädin tuskin viikon päähän. Ei jaksa, ei pysty. Nytkin makaan kliinisesti kuolleena säkkituolissa eräänkin vitutustehtävän itsestäni ulostaneena ja kippaan siideriä kitusiini. Kohta pitää retkeillä puolen metrin matka sänkyyn, jotta saa edes vähän unta ennen huomisaamuista ainedidanpainajaista. Tosin olen muiden kanssakärsijöiden tapaan kovasti kehittänyt kykyäni olla kuuntelematta, jos siihen ei ole tarvetta. Erittäin terveellinen taito, voin kertoa. Eilisellä metafysiikan iltaluennolla pidin kyllä korvat höröllään. Oli ihan virkistävää tehdä jotain hyödyllistä. Siellä Kånken-kansan keskellä pohdin muun perusbeisikin ohessa, onko kuperkeikkoja olemassa.
Onneksi on kaikenlaista kivaa tulossa - ja pian. Syntistä sikailua ja kaukana täältä. En malta odottaa.
S meni muuttamaan pois. ÄÄÄ! Mää en kestä. Kuumille höyrysauna-, Singstar-, kissanrahnutus- ja raamatunhäpäisybileille on keksittävä toinen paikka. Tai siirrettävä ne Helsinkiin. Haha! Haa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti