Kun on käytettävissä noin 12 tuntia aikaa, se ei millään voi riittää seuraaviin: joululahjojen ja yhden synttärilahjankin etsimiseen ja ostamiseen, seuraavan päivän oppituntien suunnitteluun ja yhden 250-sivuisen englanninkielisen tenttikirjan lukemiseen. Tajusin tämän äsken, herättyäni haudansyvyisestä unesta ja juotuani noin sammiollisen aamu(päivä)kahvia. Siispä aion tenttiä kyseisen opuksen ja muun materiaalin tammikuussa ja käyttää tämän päivän oppimispäiväkirjaan, jonka kirjoittaminen olisi pitänyt aloittaa jo lokakuussa. Tentin skippaaminen myös varmistaa sen, ettei odotettu huominen teatteri-ilta mene omantunnon soimaavaa ääntä kuunnellessa. Ystävällisin terveisin Rationalisoinnin lisensiaatti.
Näin itsenäisyyspäivän jälkeen on joululahja-angsti alkanut nostaa rumaa päätään. Ei se muuten, mutta kun lähisukulaislapset ovat justiinsa vaikean ikäisiä. Yhtä ei tämän lisäksi kiinnosta muu kuin jääkiakko - mitä helkkaria sellaisellekin nyt antaa, kysyn vaan. Poika saunoo -levyn? Viva la Ilmaveivi -paidan? Toinen muksu on juuri lapsuuden ja teini-iän välisellä piikkilanka-alueella, ja kolmas elelee pikkurintsessaperiodiaan. Muovia en osta, en meikkejä, hörsyjä, kertakäyttökamaa, tämän joulun huttu... hittilahjaa. Olen kai se tylsä täti, joka antaa klassikkokirjoja, lehtitilauksia ja aikaansa. (Onneksi olen tottunut olemaan tylsä. Ja täti. Viimeksi nimittäin työjunaa laiturilla odotellessani parikymppinen jolppi TEITITTELI. Teki mieli sanoa särkyneellä äänelläni, että nää on työvaatteet, en mä muuten näyttäis tältä, mutta sitten muistinkin, että pukeudun myös vapaa-ajallani siisteihin kaulahuiveihin, maltillisiin korvakoruihin ja huolimatta paksuista pohkeistani myös midi-hameisiin.)
Jotain ylpeyttäkin tämän ns. saamattomuuden ja riittämättömyyden tunteiden keskellä on fiilistelty. Eilen kotikotona linnan juhlia katsellessa pari asiaa pisti tuntemaan kiitollisuutta - onhan se makoisaa elää maassa, jossa presidenttinä on ollut jo 12 vuoden ajan duunaritaustainen ja vähemmistöasiat omikseen tunteva nainen, jossa on mahdollista kuurosokeankin kouluttautua lakimieheksi ja jossa samaa sukupuolta oleva pari uskaltaa miljoonien televisiokatsojien edessä kulkea käsi kädessä ja tanssia aivan lähekkäin. Samassa maassa saa maksuttomasti korkeakoulutettu ja niinikään maksuttomasti vastikään sairaalassa leikattu nautiskella kanelista omenaleivosta tällainenkin ihmiseläjä äässi syvällä pehmoisessa sohvassa ja arvostella pukuja sielunsa syvyyksistä. Eivät ole itsestäänselvyyksiä, nämä. Aionkin vakaasti tulevassa lehtorinvirassani jokaisella globalisaatiota yksilön näkökulmasta sivuavalla yhteiskuntaopin tunnilla lätkäistä teinien eteen EU-passini ja kertoa, millaista mirhamia tämä tällainen tässä maailmassa oikein onkaan.
Olettaen tietysti, että passikuva on uusittu ja että tuolloin tästä hyvinvoinnista ja avarakatseisuudesta on tässä maassa edes pikkurippuset jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti