Kalenteri kertoo syyskuulta: työkkäri, hammaslääkäri, kahdet synttärit (joista toiset omat! ach!), asuntonäyttöjä ja (luojalle kii-tos) monta päivää sijaisuuksia eikä todella vuoron vuoroa vanhassa duunipaikassa. Viime viikolla tosin kärvistelin viime vuosilta tuttuun tyyliini pari päivää töissä puolikuntoisena, ja kiltille tytölle oikein ominaisesti sairastan kausiflunssani tälleen viikonloppuna. Teen sijaan lipitän synttärikemuista ylijäänyttä tonkkavalkkaria, joka näin hajuaistittomasta maistuu ihan hyvältä. Ja parantaa oloa. Oikeasti!
Työttömyys - tai kai paremminkin pätkätyöttömyys? - ei napostele. Tällä viikolla olin työtönnä kaksi päivää, ja ehdin jo vaipua toimettomuuden syöveriin. No niin, tässä sitä nyt ollaan, kukaan ei koskaan ikinä missään enää huoli mua töihin, mä en kestä tätä, mää niin tän arvasin, yhyy nyyhkis pitäkää tunkkinne saatana. Keittelin menestyksekkäästi omenahilloa (yksi purkki, kolme palovammaa), laittelin tilaamiani halpispaperikuvia albumiin (yksi liimapuikko, kaksi viivotinta, noin viidet poltetut päreet), metsästin toiveikkaasti työmatkapyöräilyyn sopivaa ja sopivan hintaista sadetakkia (mistä nää ryteet tehdään? kullasta?) ja katsoin aivan liikaa Arrested Developmentia. Ja alitajuisesti murehdin. Toisaalta voisin kai ihan vaan rehellisesti stressata työttömyyttäni, asunnottomuuttani ja rahattomuuttani sen sijaan, että murehtisin työttömyydestä, asunnottomuudesta ja rahattomuudesta stressaamistani. Mene ja tiedä.
Mitä kalenterissani ei lue, on maininta eräästä koskettaneesta poismenosta. Mielessä se on kuitenkin ollut, joka päivä. Eipä näillä murheillani - todella - ole minkään valtakunnan merkitystä.
2 kommenttia:
Hyvää jatkoa! Kyllä se siitä...
Tackar! Kyllähän nää aina.
Lähetä kommentti