Vanhalla miehellä on tummat silmät, joissa on outo hohde. En tunne häntä. Silti kuuntelen hänen kertomustaan suurella mielenkiinnolla. Ukko kohottelee ääntään ja käsiään verkkaan putoavien lauseiden tahdissa. "Siinä se oli... Kamala, pelottava kummitus", hän ulahtaa, ja mieleni pintaan nousee kuva purppurapukuisesta naisesta. Naisen kasvot ovat kalpeat ja ilmeettömät, ja suuren hatun kaareva lieri miltei peittää hänen tyhjänä seisovan katseensa. Ukon otsa vääntyy kurtuille, suu aukeaa märäksi aukoksi. "Sitten sanoin hänelle, että… Että minä näen sinut."
Herätyskello. Pohjoissavolaisia puolukoita jogurttiin. Puoli kahdeksaksi töihin. Luen bussissa romaania kolmekymmentäluvun Kuopiosta. Makustelen poikkeuksellisen aikaisin päättyvää työpäivää ja yhtä poikkeuksellista täsmäiskua keskustatavaratalon alennusmyynteihin. Nousevan auringon valo hiipii pitkin poskeani.
Ensimmäisen opetustuokion ajan kertaamme yhden oppilaan kanssa kahdella kielellä kylmää sotaa, toisen tuokion ajan autan samanaikaisopettajana toimiessani toista oppilasta tekemään rästiin jääneen maantiedontestinsä. Lähden monistamaan parit tehtävät. Monistushuoneesta löydän kopiokoneen osista harmaan lattian ja haalariasuisen miehen.
Lounaaksi ahmin tölkistä kauhottua ja mikrotettua hernekeittoa. Juoksen hakemaan fysiikankirjan ja muuta pian tarvitsemaani sälää varastosta. Sisävalvonta. Koulun ilmastointi on jälleen epäkunnossa. Seisahdun aivan sattumalta eräälle ulko-ovelle ja haukon auringonpaisteelta tuoksuvaa kevätilmaa. Välitunnin käytävämeteli huumaa korvia. Mietin sisäilmatutkimuksia, joita luvataan ja luvataan, mutta mitään ei tapahdu.
Kokous. Istun ja yritän näyttää kiinnostuneelta. Kellonvilkuiluni saattaa heikentää larppini uskottavuutta. Nousen, pahoittelen ja käyn yllättämässä erään teinin tunniltaan rästikokeella. Koevalvonnan aikana tabletistani loppuu akku. Selailen paperikalenteria eestaas ja vanhana matemaatikkona lasken viikkoja kesälomaan, kunnes oppilas palauttaa paperinsa. Lasken hänet matkoihinsa. Sammutan valot. Lukitsen ovet. Käyn asioimassa kollegan luokassa.
Vedän kenkiä jalkaan, kun opettajainhuoneen ovelle tulee oppilas pyytämään apua. Käytävällä on verta. Miksi sitä on siellä ja kenestä se on peräisin - suuri mysteeri huolimatta väenpaljoudesta, joka asiaa ympäröi. Selvitellään. Kun on selvää, ettei minusta ole enää hyötyä, päätän lähteä. Ohimennen kysyn käytävällä hengaavalta oppilaaltani, missä hänen pitäisi olla. Hän ei tiedä. Selvitellään. Ei selviä. Lykkään asian noin puolen tunnin veivaamisen jälkeen sattumalta vastaantulevan luokanvalvojan käsiin. Konsultoin vielä nopeasti kollegaa, ennen kuin heitän takin niskaan ja puolijuoksen liikennevälineeseen. Repuntaskusta löytyy vanha suklaapatukka, jota haukatessani puhkeaa päänsisäinen kerubikuoroni laulamaan kiitosta ja ylistystä. Ikkunan takana harmaan ja kuolleenkeltaisen sävyt vaihtelevat. Välistä ohitamme rykelmän likaisia lumikasoja.
Tavaratalo on täynnä. Täynnä turhaa tavaraa, täynnä turhantärkeitä pahantuulisia ihmisiä, minä mukaanlukien. Joudun jonottamaan päästäkseni käsiksi hakemiini tuotteisiin. Jonot kassoille kiemurtavat ja sihisevät. Leikin ovelaa ja nousen portaita hakemaan rauhaisampaa maksupaikkaa. Ylemmissä kerroksissa jonot ovat yhtä pitkät, mutta oikeudenmukaisen odotuksen varmistamiseksi tulee jokaisen ottaa vuoronumero.
Väsyttää. Muistan luvanneeni viedä karkkia huomiseen tapaamiseen. Piipahdan kioskilla ja ostan riistohintaisen pussin käärekaramelleja. Metrossa on täyttä. Vieressäni istuva nainen koettaa töniä itselleen enemmän tilaa, vaikka huomaa, etten itseäni pienemmäksi muutu. Tönin takaisin tilan, joka minulle kuuluu. Epäuskoinen närkästys jää leijumaan ilmaan vielä minuutteja rouvan pysäkin jälkeen.
Kello on tuhat. Astun rappuuni ja kuulen kuinka naapuri tömistää ylös rappusia kiukkuisin askelin. Hissi ei toimi. Ajattelen ottavani ylös päästyäni karminlaidasta huollon numeron ja liityn äkäisten joukkoon. Keskivaiheilla puskee kevyttä hikeä. Toinen naapuri laittelee juuri oveaan kiinni. "Jaa, hissikö ei toimi?" Vastaan siltä näyttävän. Tajuan sillä hetkellä, että huollon numero löytyy vain alhaalta ja puuskahdan sen myös ääneen. Naapuri jää silmäämään minua laiskasti. "No, viittitkö… Nuoremmakses…" Minulta pääsee jokseenkin väritön naurahdus. Käännän selkäni ja jatkan nousemistani. En. En todellakaan viitsi, enkä varsinkaan nuoremmakseni. Ylemmäs kavutessani huomaan kolmannen naapurin kasanneen tavaroitaan hissinovien väliin pönkäksi. Kuinka mukavaa.
Laskevan auringon valo värjää seinän punaiseksi. Kissa vääntäytyy selälleen, toivoo maharapsutusta. Huomenna puoli kahdeksaksi töihin. Laitan herätyskellon, luen tovin kirjaa. Napsautan valon pois, ja tunnen ruumiini olevan kasa velttoa väsynyttä lihaa.
Neljäs naapuri koettaa porata seinää ihan hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti