Kello yhdentoista aamukahvit. Kyl maar, se on kesäloma.
Takana on huikea työvuosi. Sain tehdä kaikenlaista siistiä ja kokeilla rutkasti uutta. Mennä myös metsään, sanan joka merkityksessä. Tehdä yhteistyötä ihanien kollegoiden kanssa ja opettaa mitä mielenkiintoisempia oppilaita. Tällainen lukuvuosi tuli minulle juuri oikeaan kohtaan, sillä onnistumisen kokemukset tuppaavat pahimmillaan olevan uran alkuvaiheessa enemmän kuin vähissä.
Vähissä ne olivat välistä nytkin. Mokailin ajoittain oikein huolella, istuin opehuoneessa kivi kasvojeni kohdalla ja ajattelin olevani maailman paskin opettaja. Se on kuulkaa syvä tunne se. Oli tilanteita, joista en selvinnyt kunnialla - jotka olivat minulle aivan liian haastavia ja joissa tein huonoja päätöksiä. Omien heikkouksien kohtaamisen lisäksi epätoivoa herättivät suuressa määrin myös rakenteelliset epäkohdat. Leikkauspolitiikan viillot tuntuvat syvinä niissä perheissä, joissa ei mene niin hyvin. Tuntui (jälleen) hirveältä tehdä oman tontin puolelta kaikkensa nuoren auttamiseksi ja sitten katsella vierestä, kun muut viranomaiset ja tahot jäävät istumaan käsiensä päälle. Eivät siksi, etteivätkö haluaisi tehdä töitään, vaan siksi että joku on päättänyt ettei rahaa ole. Turhautumisen, vitutuksen, vihan ja surun myrsky oli näissä asioissa sisälläni jos ei päivittäinen niin vähintään viikottainen. Enpä usko olevani ainoa kouluarjessa työskentelevä, jota jatkuva huoli kuluttaa puhki.
Kevät oli muutoinkin kuin töiden osalta välillä raskas kantaa. Kahden rankan työviikon väliin osuivat hautajaiset pohjoisessa. Pää ei pysynyt mukana, kun keho lähti aamuyöstä Helsingistä ja oli illalla tunturin juurella. Tädin talossa tuntui aika pysähtyneen. Kamarinnurkan sängyssä näin huolimattomia unia. Aamusta kappeli oli kaunis ja arkku tismalleen vainajan näköinen. Kallat nuokkuivat kukkalaitteissa hauraanvalkoisina. Lesken itku muutti oman haikeuden polttavaksi suruksi. Hautaanlaskun jälkeen jäin ottamaan vielä yhden kuvan. Siitä tuli yhdentekevä - ohut sulava lumipeite paloi kevätauringossa puhki, hautausmaan hiljainen hiekka näytti likaiselta, sinivalkoiset kukat räikeiltä. Saattoväki loittoni hiljalleen kohti parkkipaikkaa. Tuntui mahdottomalta jättää ihminen sinne, yksin kylmään maahan. Niin tein. Seuraavana yönä join ja poltin aivan liikaa kajaanilaisessa karaokebaarissa.
Mutta! Nyt on kesä. Sitä edelsi liikuttava kevätjuhla ja sitäkin liikuttavampi ilta kollegoiden kanssa. Lomamoodiin sujahdin viimeistään Tampereen-reissulla ja sen perään siskontytön synttärikakkua syödessäni. Hän on jo neljä, vaikka syntyi aivan äsken. Kun hän halaa, hän ei tahdo päästää irti. En tahdo minäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti