Huomaan iäkkään miehen jo vihannesosastolla. Lyhyt tepsuttava askel, leikkaamattomat hiukset. Lasten ostoskärryissä pieni kurkku. Luinen käsi vapisee, kun hän laittaa kolmatta croissantia pussiin paistopisteellä.
Olin ajatellut jatkaa syntistä Flow-virtaan astumista lähikaupan lauantaisella pakastepitsalla. Muistan kesän mittaan tiukemmiksi muuttuneet verkkarit, muutan mieleni ja kerään koriini salaattiainekset. Karkkihyllyllä järkeilen: koska en syökään pitsaa, voin ottaa suklaata. Läiskin levyn ja päälle vielä lakupötkön koriin paprikan ja litimärän sateenvarjon viereen. Viereeni tulee lyhyt askel. Käsi puristaa kahta valmisateriapakkausta. Siniset silmät ovat kirkkaat ja vilpittömät.
"Kun minä en löytänyt vaakaa."
"Niin hedelmille?"
"Eikun näille… Nämäkin pitää punnita. Kaipa se kassaneiti punnitsee."
"Ei niitä varmaankaan punnita tarvitse."
Töpöttävät jalat vievät kassalle. Bonuskorttia, sitä kokonaan vihreää, tai rahaa, kahdeksan neljäkymmentä, ei tahdo löytyä. Lompakossa on niin monta osastoa. Ostosten loppusumma unohtuu kolmesti. Kassa teitittelee ja sanoo moneen kertaan, ettei tässä mihinkään kiire ole. Lopulta löytyy iso seteli.
Mies laittaa ostoksensa hihnalta takaisin lastenkärryyn ja vetäytyy pelikoneiden luokse. Pakkaan friseesalaatin kirsikkatomaatit paprikan kauramaidon valkoiset pavut suklaalevyn lakupötkön ja puolijuoksen ulos sateeseen. Itkettää. Toivon, ettei mies asu yksin. Että joku katsoo vähän perään.
Että kunpa itse en elä niin pitkään, että unohdan kuinka käydään kaupassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti