28. heinäkuuta 2009

Hyvää pullaa

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Nimittäin mahassani. Heräsin viideltä siihen, että voi juku, voispa oksentaa jotain. Aamulla soitin käheä-äänisen puhelun töihin, ja myöhemmin taivalsin kolmen korttelin matkan lääkärille. Kaksi päivää saikkua ja paperi yhä kädessä lähikauppaan ostamaan lohtuoliivisämpylöitä. Pyhitän loppupäivän töidenhakuun ja tenttiin lukemiseen. Viimeinen kirjakin kolahti aamusella ovimatolle. Jotain hyötyä irti tästäkin makaamisesta, terkkuja Jyrkille!

Syksy alkaa selkiintyä, mikä on helpottanut oloani hieman. Asunto ja työpaikka ovat molemmat kiven alla ja siellä näyttävät pahasti pysyvänkin, mutta onneksi on varmaa kortteeria ainakin puoleksitoista ensimmäiseksi kuukaudeksi. Elokuun palkkakin riittänee jonnekin lokakuun tietämille, jos oikein vyötä kiristää. Kyllä kaikki järjestyy, kyllä kyllä.

Surettaa aloittaa taas alusta. Toisaalta kaipaan jo kovasti luennoille, arkeen. Kaipa sitä taas saa helposti kiinni kaikesta, kun kesä hiljalleen vaimenee ja lehdet kääntyvät ruskaan. Tampereella on sentään oikea talvi.

Jään kaipaamaan Helsingistä montaa asiaa. Kallion kirjaston portaikkoa, ekokauppoja ja kirppareita naapurissa, kivistä sisäpihaa, pääskysten huutoja ja talojen seinistä voimaa saavaa, herkkää mustarastaan laulua. Eniten kaikesta tulen ikävöimään hyvällä tuulella kaduille leviävää kahvinpaahtimon tuoksua. Harvasta arkipäiväisestä asiasta sanon, että minä rakastan sitä, mutta tästä sanon niin ja tarkoitan sitä.

Haa, täytynee enemmänkin relata. Äsken soi nimittäin puhelin - käyn sunnuntaina katsomassa kämppää.

24. heinäkuuta 2009

Luopumisesta







Lapista ostamani nalle saa pian uuden kodin, kun veljeni toinen tytär ensi kuussa syntyy. Olen kasannut muuta omaisuuttani kotini nurkkaan odottamaan uusia koteja. Ennen muuttoa aion puhdistua.

17. heinäkuuta 2009

Jäähyväiset periaatteille

Olen nyt hyvin valmistautunut tulevaan asunnottomuuteeni ja työttömyyteeni. Kävin nimittäin tilaamassa luottokortin, ja ensi viikolla, josjumalasuo, käyn neuvottelemassa opintolainalleni takauksen. Syksyllä tulen rikkomaan kolme vuotta pintansa pitäneen läpi harmaan kiven, saatana -lupaukseni; en vain enää jaksa ajatella, että menen väkisin töihin mieluummin kuin otan lainaa. Minen jaksa.

Valmistauduin lompakolliseen kuivaan kauteen myös palkkapäivän hurvittelulla. Ensin törsäsin kantarelleihin, räsymattoihin ja erääseen jo kauan himoitsemaani turhakkeeseen, sitten ostaa napsautin kivijalan kirpparin ikkunassa maanneen Arabian taideseinälautasen, vaikka laskuja on väärällään sekä eteisen matto että sähköpostilaatikko. Mañana, mañana!

Oikea kyynärpääni on hajalla. Ensi viikolla, kotiuduttuani takaisin Helsinkiin työputken jälkeisestä rillumareista ja käytyäni katsomassa Puoliverisen prinssin käyn nöyrästi hakemassa diagnoosin ja tukisiteen työpaikkalääkäriltäni. En tiedä, kuinka jaksan sinne asti. Lepokipukin on sietämätön. Kerroinko jo, että odotan syksyä kuumeisesti? Ei enää sukkahieltä haisevaa pukukaappia, jatkuvaa korttien höyläämistä eikä paskaa fiilistä, joka seuraa siitä, että heittää kaksikymmentä kiloa leivoksia roskiin. Parin kuukauden päästä aion pyöriä parrassani ja elää lainarahalla kuin kuningas. Niinhän ne aateliset on ennenkin tehneet.

10. heinäkuuta 2009

Onneksi on rinkeleitä

Teen liikaa töitä. Suurimman osan ajasta olen kuin veltto rätti vesirajassa. Tällä hetkellä olen keskellä kahdentoista päivän putkea, enkä haluaisi muuta tehdä kuin nukkua. Silläpä säästyisi jääkaappiin ja kylpyhuoneeseen katsomiselta. Molemmat on viimeksi pesty ehkä vapun aikoihin. Pyykätä sentään olen jaksanut - ehkä siksi, että kesäisin pitää työpaikkamme paidat pestä itse. Alennusmyyntejäkin olen tottakai kerennyt öögaamaan, siinä määrin että naamalla keikkuvat uudet silmälasit, sängyssä lepäävät uudet pussilakanat ja leffahyllyssä kutkuttaa löytö. Pitihän sitä nyt palkannousua juhlia. Etukäteen, tietysti.

On se taas nastaa olla parin kuukauden päästä työtön, asunnoton ja tamperelainen. (Viimeksi mainittu on kyllä oikeasti nastaa!) Tosin aina sitä on jotenkin pärjännyt, vaikka joskus omia menneitä päätöksiä mietiskellessään tekeekin mieli pistää naama ajolankaan. Yhden huonon päätöksen olen jo välttänyt, sillä päätin olla ottamatta suht halpaa, tilavaa ja idyllistä asuntoa kävelymatkan päästä yliopistolta. Ihan pikkuvikoina asunnossa olivatkin sitten kylpyhuoneen puute, sähköremontin huutava tarve ja yleinen huonokuntoisuus. Ajatus kaatui juuri tuohon kylpyhuoneeseen, sillä seinien maalaaminen, sähköremppa et cetera olisivat kyllä hoituneet. En vain jaksa pistää energiaani asuntoon, jossa en kylppärinpuutteen vuoksi kuitenkaan halua asua pitempään. Harmittaa - ehdin vuokraisännän myöhästymisen vuoksi tavata lähes kaikki pienkerrostalon asukkaat, ja ehdin jo mielessäni tuudittautua yhteisöllisyyden ilovaippaan. Olisi miellyttävää vaihtelua tietää naapureistaan muutakin kuin sukunimet, tai sen kuinka monta kännistä kirosanaa mahtuu muutoin hiljaiseen torstaiyöhön. Pari päivää sitten kotiin tullessani oli naapuritalon asukas päättänyt tappaa itsensä hyppäämällä ikkunasta. Kenties sitten kommuunivanhainkodissa on aikaa muistaa ja unohtaa etunimet, ja kerjätä hoitajaa antamaan lisää ins... siis pöyhimään tyynyä.

Tampereella oli toki mukavampaakin tekemistä kuin oletetun oksennuksen tiirailu jääkaapista. Työhakemuksen vienti hattu kourassa ihan mukavan tuntuiseen mestaan, Tammelan kirpputorilta löytynyt lahja äidille, käynti talven alivuokralaiskodissani, lounas Hertassa, olutta Telakalla. Aurinko paistoi ja poski soi.



Palkkaa tulee kohta. Ihan pian. Yay!

30. kesäkuuta 2009

"Taidetaankin karata"

Kyllä kauas on hyvä päästä. Siirtyä välillä pois mukavuusalueeltaan ja vain istuaksia ja katsella - näinkin voi elää. Pohjanmaa levittyi eteen niin pitkälle kuin silmä kantoi, kun P osoitteli bussinikkunasta laskevan auringon suuntaan, jotta Toi on meidän suvun talo, toi on meidän suvun talo, toi oli meidän suvun talo, toi... Perillä odotti runsas pitopöytä ja jännittyneen odottavaisia ihmisiä, nuori morsian mukaanluettuna. Silitin pihalla vuhkaavia hirvikoiria ja silmäilin, kuinka kaupunkilaispojat opettelivat ajamaan mopoa. Partasuu eno katseli menoa hetkisen, avasi sitten tallin oven ja päräytti Harrikkansa käyntiin niin, että pöly pelästyi hiekkatiellä. Vedin kypärän päähäni ennätysvauhtia.

Kirkossa katselin Helsingistä ja Tukholmasta saapunutta penkkiriviämme, ja huvituin huomatessani sen olevan ainoa, joka ei ristinyt käsiään eikä osallistunut uskontunnustukseen. Toimituksen suoritti sotilaspastori harmaissaan, ja tuore aviopari saateltiin kehräävään jenkkirautaan miekkakujan alitse. Juhlapaikalla pihlajat kumarsivat joen ylle. Kuuntelin paikallisen iskelmätähden tulkintaa tanssilavan vierellä. Vieraat tanssivat yhä, kun pakkauduimme juhlamekoissamme autoon. Taivas lepäsi lakeuden yllä hennon punaisena. Keittiön ikkunan äärellä katsoi talon väistyvä emäntä taivaanrantaan jatkuvaa peltoa ja virkkoi: Kun tästä kattoo, näkyy kaikki, mikä on tärkiää.

Aamulla kävimme viemässä pihasta kerätyt juhannusruusut haudoille. Vanha kirkkomaa oli levollinen ja kaunis, matala kiviaita sammaloitunut. Mullan alla lepäili laulunopettajia, puutarhureja, emäntiä ja isäntiä. Kuuset humisivat. Mietin, miten kaunis illuusio meillä elävillä on kuolleista, poisnukkuneista. Heillä uni, meillä unelma.

Ennen lähtöä kävimme pikkuserkun luomutilalla katsomassa vasikoita. Arkoja olivat, mutta uskaltautuivat kuitenkin haistelemaan ja maistelemaan. Laitumella makaili seurakunnallinen lehmiä jälkikasvuineen, keskellään yli tuhatkiloinen, helteestä läähättävä sonni. En tahtoisi joutua sen kanssa nokakkain, vaikka pikkuserkku vakuuttelikin vanhojen sonnien olevan arvonsa tuntevia ja rauhallisia. Aivan pikkuinenkin pörröpäinen vasikka tuli askel kerrallaan katsomaan aidan vierellä töllöttäviä kummajaisia. Meinasin ottaa sen kotiin, samoin kuin toisella laitumella killittäneen, suurisilmäisen valkoisen lehmän. Sydämessäni on aina ollut heikko kohta näille eläimille, vaikka varhaisin muistoni niistä onkin se, että kaadun viisivuotiaana Kuhmossa liukumiinaan juhlamekossa ja lakeerikengissä. P joutuikin tökkimään selkään tuu jo -lausetta toistaen, kun en malttanut lähteä silittämästä nupoja hiehoja ja juttelemasta tilan pitäjän kanssa luomutuotannosta.

Maalla on terveellistä käydä, sillä siten tuntuu kaupunkiin palaaminen timantilta. Nautin maaseudusta aina, mutta tiedän, etten viihtyisi siellä ympäri vuoden. Olen jo ymmärtänyt nauttivani eniten siitä, ettei kukaan katso perään kahdesti, jos kertaakaan. Kaupungissa saa olla rauhassa, vaikka naapuri onkin lakeuksiin verrattuna lähes iholla. Haittapuolena tietysti on, että luontoa löytyy vain mukin kyljestä. Olenkin melko innoissani ensi viikosta - menen katsomaan puutaloyksiötä Tampereelta. Tenttiinkin lukemisen sopisi maistuvan omalla pihalla, syysväreissään hehkuvan lehtipuun alla.

Helle polttaa sisäpihaa, naakat naukuvat. Tämä neiti suuntaa nyt Hietsun kirpparille ennen iltavuoroa.

24. kesäkuuta 2009

Ruotsissa on kaikki paremmin

Juhannus tuli ja meni. Löysin itseni työvuoron jälkeen pohjoisen Uudenmaan pikkukaupungin lähiöstä lämmittelemästä vaarallisen lähellä pallogrilliä. Olut oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Juhannuspäivän vietin vanhempieni nurkissa - sieltä nurkasta kun oli hyvä varovasti inistä, josko saisin aikaisen synttärilahjan, josko äiskä maksaisi tilaamani uudet silmälasit. Hilloa nimittäin tymähtää liiankin kanssa matkusteluun, kun lähden ensi viikonlopuksi etsimään itseäni Pohjanmaan lakeuksilta. Aion huhuilla pääni sisällä kirkossa ja häävastaanotolla, jättää kameran kotiin ja kitata pontikkaa. Tekaisin tuiki tuntemattomalle juhlaparille kortinkin, hieno tuli.





Työasioista: sain viimeinkin puhuttua töissä ruotsia. Miellyttävä miekkonen kysäisi tupakkahyllyä tutkittuaan kauniilla riikinruotsilla, että oliskos sitä nuuskaa missä. Tämä neiti päästi spontaanin hihityksen ja lauseen No mutta, sehän on laitonta täällä Suomessa! Herrasmies poistui silminnähden järkyttyneenä ajatuksesta, että oli mennyt kyselemään kaupankassalta laitonta ainetta. Keskellä päivää. Voi veljet!

Jaa-a. Nytpä keräilen itseni tästä lattialta ja koetan kerätä rohkeutta kohdata VR:n kirjastonhoitajat. Aineisto kun piti palauttaa jo tammikuussa. Ja sitten töihin. En lupaa hihitellä enempää.

15. kesäkuuta 2009

Käet kukkui, linnut lauloi / vihannoivat viidat kaikki

Eksyin sitten tupareihinkin. Mitään en ole oppinut - itseään ei kannata saattaa työpäivää edeltävänä iltana tilaan, jossa kotimatkalla ihan tieteellisestä kiinnostuksesta koettaa sytyttää kadunkulman oksennuksen tuleen.

Viime viikko oli yhtä rauhoittavaa kuplaa ensimmäistä päivää lukuunottamatta. Heräsin tuolloin vanhempieni sohvalta huonosti nukkuneena, pakkasin loputkin tavarat kassiin ja olin lähtövalmiina varttia ennen sovittua hakuaikaa. Nostin takkini lattialta, ja sain sukilleni kuohuvan kosken kissankusta. Kiitti. Istuin sen vajaat tuhannen kilometriä tavaroista ratkeilleen auton etupenkillä jalat solmussa, ja iloitsin, kun talon tuttu muoto tuli pitkän metsäautotietaipaleen jälkeen esiin metsän takaa. "Täällä on käynyt joku", sanoi veljeni äkkiä, ja huomasin itsekin lanaan painuneen nurmen. Talo seisoi paikallaan, lukot murrettuina. Tuuli kävi sisään avoimista ovista. Otin heti kuvat lukoista, pengotuista laatikoista, työkaluja vailla olevista nurkista, seinistä joilta oli kellot viety. Veljentyttöni seisoi keskellä kuistia silmät selällään, ja sanoi että tuntuu pahalta. Niinhän se tuntui. Papan veistämiä kirveenvarsia ja rakkaiksi käyneitä Iisakki-puukkoja ei saa takaisin, vaikka moottorisahan, tukkikoukut ja viehepakit vakuutus korvaakin. Eniten korpeaa se, että asialla ovat olleet paikkakuntalaiset, tutut ihmiset - samat, jotka ovat kahden vuoden välein käyneet varastamassa vieressä seisovasta naapuritalosta aggregaatin. Nyt oli samalla näpsäkkää käydä myös meillä.

Veren lopetettua kiehumisesta nautin olostani kovasti. Siinä paikassa helposti unohtaa, että mitään muuta olisi olemassa. Metsä, korkeaa taivasta soutavat pilvet, huussipolku, lähde, ilmassa pyörteilevät pääskyset ja pakoon pinkova rusakko ovat lähellä, todellisia. Mitäpä sitä muuta murehtimaan. Senkun kumartuu hetkeksi ihailemaan saunankulman hiekkaan painuneita sudenjälkiä ja menee sitten pistämään hellaan tulen. Pian on kahvi valmista, kunhan sen on ensin loorannut ja hyvästi säikäyttänyt. Kuulin kahvin äärellä monta uutta tarinaa keskenään haastelevilta sisaruksilta, tädeiltäni. Myöhemmin, lasten mentyä jo etsimään untaan verhoin pimennettyyn kamariin pelasimme sököä yöauringon valossa, ja kuulemani tarinat saivat jatkoa.






Eilen sain kyydin Rovaniemelle. Ostin kasan lehtiä asemaravintolan kioskista, etsin paikkani sinivalkeasta pikajunasta ja asettauduin katselemaan sateesta kosteaa maisemaa. Kemistä junaan nousi tyylikäs nainen valkoisissa hansikkaissaan, ja vieressäni istui saksaa puhunut pariskunta sanaillen lempeästi siitä, kuinka kaunista elämä on. Oulussa vaihdoin junaa, ja loppumatkan koetin nukkua, kun edessäni istuneen matkalaisen lehden parasta antia näytti olevan olan yli luettu otsikko Minulla on yli 50 hattua. Illalla olin jo Helsingissä, kotona, työntämässä jääkaappiin ohrarieskaa ja huokaamassa sängynreunalla.

Sain kaksi päivää sairaslomaa - pirttiin huonosti vetävän hormin takia hiipinyt savu, pöly, veto ja piilotettujen kolikoiden toivossa pöllyttämäni satavuotias hirrenalus homeineen antoivat sen sortin köhän, ettei tässä mihinkään töihin mennä. Tänään aion vain maata sängyssä, mutustaa Primulalta hakemiani sämpylöitä ja selailla lehtiä. Sade tapailee ikkunalautaa, eikä mihinkään ole kiire.