14. toukokuuta 2009

Gewitter

On satanut. Pilvet ovat riippuneet raskaina massoina torien yllä, kerrostalot heijastuneet katujen lätäköistä ja pisarat valuneet pitkin kevätpölystä harmaata ikkunaani. Viimeiset kurssitehtävät ovat odottaneet ahkeraa hetkeä, jona jaksaisin kääntää EU-jargonia saksasta suomeen tai sukeltaa kansalaisuuden syvimpiin syövereihin. Ruohosipulini on kurotellut ikkunalasia kohti mullat kuivina, ja minä olen kulkenut töissä silmät tyhjinä. Eräs asiakas sen tiivisti, sen miksei oikein jaksa: En mä nyt viitti, kun hiki valuu ja on hirvee nälkä. Kevätkukkani lehdet ovat kääntyneet synkänvihreään. Toivon ukonilmaa.

Kangistumis tyystilys helpotti tänä aamuna, kun sain tietää saaneeni lisävuoroja vuokranmaksukyvyn varmistamiseksi sekä kandini hyväksytyn hyvällä arvosanalla. Ehkä kaikki järjestyy, vaikken juuri nyt tiedäkään sanoa tulevaisuuttani edes puolen vuoden päähän. Sen tiedän, että kesäkuussa ajan veljeni kanssa viikoksi Lappiin. Aion kunnostaa taloa, jonka komeroissa olen lapsena sotkenut pappani kalaverkot, katsellut suurta ihastusta ja pelkoa tuntien piharakan päällä aurinkoa ottavia kyitä ja kuunnellut niittyjen päällä nukkuvaa hiljaisuutta.



Savottatarinoiden keskellä muistan ensimmäisen kerran mielenkiintoni menneisyyteen heränneen. Se vinkui airojen hankaimissa, pyöri heinänä maitokärryjen pinnoissa. Se odotti maakellarin pimeydessä ja tuli iholle saunaksi muutetun kesäkeittiön nurkista, kun raaka aurinko osui lauteilta näkyvien koivujen valkoisiin kylkiin ja kun tuuli kävi erämaajärven reunoilla kasvavaan niittyvillaan. Se kutitti sisällä, kun seurasin äitiäni yli vaiteliaan hillasuon ja kuuntelin nevan vaimentamia askeleitani vasten pitkospuiden ratkeillutta pintaa. Peräkammarissa näin yöauringon kiihdyttämiä unia, joissa porot juoksivat metsän takana ja taivaanranta kyti verenkarvaana.

Ukkonen tahtoo kiertää sen talon yhä, mutta kohdalle osuessaan se raivoaa koko voimallaan, mykistää järven ja riuhtoo kasvimaan aitaa. Se ei kuitenkaan kestä kauan, ja tyynen tultua puhkeavat kaikki linnut laulamaan yhtä aikaa.

2 kommenttia:

Anna kirjoitti...

Mä itken kohta. Sä kirjotat niin törkeän kauniisti, että alkaa tehdä mieli päästä johonkin sumuiselle heinäpellolle lapsuuteen. Kun pilvetkin liikkui hitaammin ja niin edespäin.
P.S. Luen sun blogii aika usein ja oon truu-fani, saaks fanipaitoi tai pinssei jostain hei pliis vastaa mulle ku oon lähettäny ainakin sata postii!

jeepau kirjoitti...

Olisi mielenkiintoista palata lapsuusaikaan sivustaseuraajana. Se tunne tulee, kun katselee yllättäen eteen tulvahtaneita menneen kuvia, joissa itse esiintyy, toisten muistoja. Samalla sitä tuntee olevansa hallitsemattoman äärellä. Aika on jännä juttu.

Kiitos ja kumarrus tunnustuksesta.

(Assarini hoitaa nykyisin ihailijapostiasioitani, otathan siis yhteyttä Oprahiin.)