Taidan nukkua liian vähän, kun ensimmäinen ajatus hereille havahtumisen jälkeen on yleensä mitä helvettiä teen hereillä. Ei sillä, etteikö todellisuus olisi tarpeeksi miellyttävää allekirjoittaneelle, mutta haluaisin viettää enemmän laatuaikaa Keijon kanssa. Keijo on ihana. Keijo on paras. Häät on viikon päästä lauantaina. Toisaalta neuvostoliittolaisesta huliganismista kirjoittamisen välttely, Pub Porthanin tuoppiin tuijottaminen, siivoaminen, maakuntiin matkustaminen hellyydenkipeän kissan silittämiseksi sekä ihmiskakan spottaaminen kotirapussa hakkaavat kyllä pienet päikkärit mennen tullen. Viikon päästä lauantaina on myös kaksoistentti, johon tähän mennessä olen neljästä kirjasta lukenut yhden. Huomenna kutsuu Tampere ja torstaina Turku, eli junassa lukemiseksi taas menee. Lyön vetoa, että Turun päässä koneeni sanoo tapaansa sopparin irti ja siinä sitä sitten istutaan arkistossa ja parutaan. Mää haluun lukee junttalauluja, ei vielä huilata!
Tosin se huilaaminen voisi näillä univeloilla olla ihan paikallaan. Tasan viikko sitten sankaroin itseni baarista kotiin vähän yhden jälkeen ja heräsin aamujunalle 04:45. Tampere viekoitteli valvomaan yömyöhään lonkeron, lököhousujen ja tyttöjuttujen merkeissä, ja loppuviikosta onnistuin sössimään itseni digidigidigi-maanisuuteen ilta- ja aamuvuorojen välillä - puhumattakaan juuri tilille lurahtaneiden palkkarahojen tuhlaamisesta neloskaljaan ja snägäriruokaan pikkutuntien pakkasissa. Rouva on hyvä vaan.
Olen nyt varustautunut talveen ja ydinsotaan, joka tunnetusti syttyy sitten kun Luxemburgin suurherttuakunta hyökkää Suomeen. Vietin nimittäin päivän lompak... äitini kanssa keskustassa. Eteisessä roikkuu [tähän tehokas voimasana]n kallis ja tyylikäs talvitakki ("saat tän sillä ehdolla että heität ton nykyisen roskiin") ja makaa pari sikahienoja kenkiä ("saat nää sillä ehdolla että heität noi nykyiset roskiin"). Lisäksi vatsassa sulaa ateriallinen Kluuvikadun bistrossa nautittua munakoisoa kauden kasviksilla ja kämmenselällä tuoksuu Pradan hajuvesi. Eipä ole valittamista, ei. Tai niin sitä luulis. Kirjoitin nimittäin paperiseen päiväkirjaanikin, että osaan olla missä tahansa onneton. Mietin sitä uudelleen odottaessani ratikkaa räntäsateessa Aleksilla, kun kengät puristivat, ostoskassit painoivat synnillisesti ja hajuvesi alkoi laukaista migreenikohtausta.
Summa summarum:
J: eijjumankauta. pitääks mun oikeesti olla huomenna junassa 07:06?
S: pitää
J: voi pilde
19. tammikuuta 2009
10. tammikuuta 2009
Eräs lauantai-ilta
Pöydällä on tyhjiä laseja ja viinipullo. On täällä kai jotain eilen juotu. Muistaakseni kohotin lasiani kirkkaasti läpi menneelle joulukuun megatentille, tai sitten vain sambasin hiljaa mielessäni. Ilmeisesti valkkaripäissään ja pari tuntia savunhajussa nukkuneena kannattaa tavoitella mahdottomia. Toisaalta minkäs sille nyt voi, jos sattuu tietämään mm. kaiken keskiajan kirkon ja hallinnon historian metodologisista haasteista.
Ääh.
Selkää särkee, pyykkitupa haisee ja naapuri huutaa puhelimeensa jo toista tuntia. Referaattini on surkea, tutkimussuunnitelmani yhä säälittävä tynkä ja tilin saldo yksinumeroinen. Sämpylätkin lässähtivät uuniin. Ikkunan takana vuorottelevat loska, vesisade, hämärä ja pimeys. Mörköinä tajunnan rajamailla hyppelevät niin kesätöiden hakeminen, tieto talouteni kestämättömyydestä, perinteinen kevätahdistus, huono omatunto liikkumattomuudesta kuin äidin äänikin, joka käskee siivoamaan. Onneksi ensi viikko on paikasta paikkaan hyppäämistä ja töidentekoa, niin eivät äänet pääse lisääntymään. Paitsi se, joka välillä kehottaa iskemään teollisten elintarvikkeiden purkuun tarkoitetun mattoveitsen Hankalan Ihmisen (tm) otsasta sisään. Yleensä se rauhoittuu siemaisulla automaattikahvia, mutta joskus taukoon on kolmekin tuntia aikaa. Tervetuloa uudelleen.
Opintorekisterin mukaan olen 31 pisteen eli hiirenkakan päässä kandinpapereista. Naurattais, mikäli olisin saanut kirjoitettua siihen tutkimussuunnitelmanpieruun enemmän kuin yhden uuden rivin. Suututtaa ja hävettää, vaikkei olekaan oma vikani, että olen koko "loman" ollut töissä ja/tai kipeänä. Oma vikani taitaa olla liian suuren palan haukkaaminen. En halua myöntää sitä, ja siksi luultavasti sisukkaasti tekemisen sijaan itken ja teen. Kirjoitinhan ansioluetteloonikin, etten anna helposti periksi. En edes silloin, kun se olisi kaikinpuolin järkevää. Sellaiseksi tässä yhteiskunnassa kai kasvaa, tai itkee ja kasvaa.
Toisaalta on ihana jatkaa siitä, mihin syksyllä jäi. Istua junassa ja luennoilla, piirtää vieressä nuokkuvan toverin vihkonkulmaan rienaavia kuvia, syödä yliopistolla halvasti ja hyvin, äkkiä silittää kättä väistävää kissaa ja nukahtaa patjankulmalle ääni puhumisesta ja nauramisesta käheänä. Sen kaiken rinnalla ei orastava ammatillinen surkeuteni merkkaa mitään. Tulkoon pyyhkeitä. On sitä ennenkin itketty ja selvitty samaan aikaan.
Ääh.
Selkää särkee, pyykkitupa haisee ja naapuri huutaa puhelimeensa jo toista tuntia. Referaattini on surkea, tutkimussuunnitelmani yhä säälittävä tynkä ja tilin saldo yksinumeroinen. Sämpylätkin lässähtivät uuniin. Ikkunan takana vuorottelevat loska, vesisade, hämärä ja pimeys. Mörköinä tajunnan rajamailla hyppelevät niin kesätöiden hakeminen, tieto talouteni kestämättömyydestä, perinteinen kevätahdistus, huono omatunto liikkumattomuudesta kuin äidin äänikin, joka käskee siivoamaan. Onneksi ensi viikko on paikasta paikkaan hyppäämistä ja töidentekoa, niin eivät äänet pääse lisääntymään. Paitsi se, joka välillä kehottaa iskemään teollisten elintarvikkeiden purkuun tarkoitetun mattoveitsen Hankalan Ihmisen (tm) otsasta sisään. Yleensä se rauhoittuu siemaisulla automaattikahvia, mutta joskus taukoon on kolmekin tuntia aikaa. Tervetuloa uudelleen.
Opintorekisterin mukaan olen 31 pisteen eli hiirenkakan päässä kandinpapereista. Naurattais, mikäli olisin saanut kirjoitettua siihen tutkimussuunnitelmanpieruun enemmän kuin yhden uuden rivin. Suututtaa ja hävettää, vaikkei olekaan oma vikani, että olen koko "loman" ollut töissä ja/tai kipeänä. Oma vikani taitaa olla liian suuren palan haukkaaminen. En halua myöntää sitä, ja siksi luultavasti sisukkaasti tekemisen sijaan itken ja teen. Kirjoitinhan ansioluetteloonikin, etten anna helposti periksi. En edes silloin, kun se olisi kaikinpuolin järkevää. Sellaiseksi tässä yhteiskunnassa kai kasvaa, tai itkee ja kasvaa.
Toisaalta on ihana jatkaa siitä, mihin syksyllä jäi. Istua junassa ja luennoilla, piirtää vieressä nuokkuvan toverin vihkonkulmaan rienaavia kuvia, syödä yliopistolla halvasti ja hyvin, äkkiä silittää kättä väistävää kissaa ja nukahtaa patjankulmalle ääni puhumisesta ja nauramisesta käheänä. Sen kaiken rinnalla ei orastava ammatillinen surkeuteni merkkaa mitään. Tulkoon pyyhkeitä. On sitä ennenkin itketty ja selvitty samaan aikaan.
9. tammikuuta 2009
You're a mess, woman!
Laiskuuteni on viime aikoina kohonnut noin kolmanteen potenssiin. Esseenkirjoittamista vältellessäni olen imuroinut, tiskannut, pessyt lattioita, kylpyhuonetta sekä ikkunoita enemmän kuin hevoslääkäri määrää. Vaihdoin jopa tuuletusikkunoiden eristeet. Ulos olen uskaltautunut, pakon edessä, vain kirjastoon tenttikirjoja hakemaan - budjetti näin viikkoa ennen palkkapäivää ei salli edes ruokakauppaan mennä. Onneksi kaapissa on noin sata kiloa ammoin ostettua makaronia. Sitä paitsi viimeksi, kun ulkomaailmaan sukelsin, juuttui ratikka vajaaksi puoleksi tunniksi Pitkänsillan kupeeseen lumimyräkän tukittua Hakaniemen vaihteen, eikä seurana istunut, Grouchon näköinen Kokoomuksen ikikansanedustaja juuri jutellut. Nytkin tämä sotkuinen suttura lerjuu yhä lökähousuissaan Facebookissa, vaikka kirjastoon piti lähteä Hobsbawmin perään jo pari tuntia sitten. Onneksi on sentään yksi kuva, joka todistaa minun olleen viime aikoina muuallakin kuin kotinurkissa.
6. tammikuuta 2009
5. tammikuuta 2009
Että jaksat taas paremmin
Esseet pysyvät tekemättöminä. Seminaarityö ei edisty. Tenttikirjat löysivät kirjastosta lattialleni mutta pysyvät kiinni. Ikkunoista vetää eikä patteri lämmitä. Pyykkipino kasvaa, astiat likaantuvat, polvia särkee ja ulkona on kylmänpimeää. Rahaa ei ole, eikä tule. Pitäisi apteekissakin käydä. Äsken lähikaupassani pyysi alan mies paria euroa. Ettei tarttis nälkään kuolla. Liian myöhään muistin taskussani maanneen pullonpalautuskuitin. Mies oli jo mennyt. Kaduilla on paskaa ja oksennusta.
Listasin kaikki kodissani majailevat kirjat. Niitä on aika paljon. Nyt lista on ystävilläni, ja kirjani odottavat mahdollisia lainaajiaan.
On hiljaista, ja minä olen yksin.
1. tammikuuta 2009
Rhētorikē tekhnē
Jos luulitte, että kaupassakäynti uudenvuoden aattona on tuskaa, voitte miettiä, millaista karamellia on olla siellä silloin töissä. Ei, ei millään auta kahdeksan ihmisen jonoon se, että huokailet siellä jonon perällä aikasi, ja kun pääset hihnalle asti, nakutat bonuskortillasi kassalinjan metallipintaa. Sekään ei auta. Ei myöskään se, että omalla vuorollasi olet mykkä, et vastaa tervehdykseen tai kiitokseen, ja maksun hetkellä heität kassahenkilöä korteillasi, joiden magneettinauhat ovat niin kuluneet, ettei kone tunnista niitä. Käy kaupassa ajoissa ja hoida maksuvälineesi kuntoon, idiootti, niin ei tarvitse tehdä itsestään pelleä. Henkilökohtainen loukkaus sinua kohtaan ei ole se, että joudun vaihtamaan rahaa tai kuittirullaa, ennen kuin pääsen palvelemaan juuri sinua. Loukkaus ei myöskään ole se, etten muista ulkoa kaikkien paristojen ja hautakynttilöiden hintoja, saati nieriän kilohintaa. Kun otan puhelimen käteen ja alan näppäillä vuorovastaavan numeroa, ei tarvitse suuttua ja mulkoilla, että on se vittu kun on niin vaikeaa. Ei ole, sillä asia kuin asia selviää keskimäärin 45 sekunnissa. Toisaalta jos olet aina ja kaikkialla tottunut saamaan kaiken hetinyt, voi elämä reaalimaailmassa tuntua haasteelliselta. Päällimmäisin tunne tällaisten kohdalla ei edes ole väsymys tai turhautuminen, vaan sääli. Muista, että kassalla kiukutellessasi se tyhmä kassahenkilö säälii sinua. Tämä ei koske vain pyhien aattoja, vaan ihan jokaista päivää.
Kotona siivosin suurimmat roskat piiloon ja katoin pöytään vähän murua Käpylän vahvistusta varten. Omalla koneella tehtyjen mansikkamargaritojen ja juoruamisen jälkeen toverini lähti kuokkimaan Merihaan bileisiin ja minä aprikoin, viettääkö ilta Tove Janssonin elämäkerran kanssa yksin kotona vai lähteäkö sitä ulkoilemaan, kun kolmosella näytti vielä pääsevän keskustaan. Pian seisoin Senaatintorilla kylmästä jalkaa vaihtaen ja kuuntelin huonoja puheita. Siis oikeasti huonoja. Höhhöhhöö, naurattais jos ei moni kuuntelis tätäkin ihan tosimielellä. Uusivuosi alkoi Finlandia-hymnillä (rakastan Sibeliusta vaikken rakastakaan Suomea) ja huikalla kylmää karpalolonkeroa. Turistit suutelivat toisiaan vuodenvaihteen hetkellä ja vaihtoivat helliä sanoja, minä käännyin poispäin valaistusta kirkosta ja odotin ilotulitusten alkavan. Olivat sanalla sanoen upeat. Tämän jälkeen eräs apina mietti, ettei jaksa tuhannen ihmisen kanssa lähteä änkeämään samaan metroon, vaan hänpä kävelee jälkitaudeissaan kotiin. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Kotona join rommikolalasista väljähtyneet pohjat skoolaten uudellevuodelle Neitsyt Marian ikonin kanssa. Pistin Nick Drakea soimaan sekä silmät täyteen tulehduslääkettä. Mukavan erilainen vuodenvaihde. Megabileissä aina joku itkee silmänsä päästään, oksentaa lavuaariin, tappelee poika/tyttöystävänsä kanssa, avautuu kännissä kikkelinäppylästään, rikkoo pullon Jaloviinaa keittiön lattialle, rikkoo itsensä lasinsiruihin ja valittaa, miksei jo mennä baariin. Nyt sain olla ihan rauhassa eikä tarvinnut kuunnella muiden kuin Helsingin piispan ja kaupunginjohtajan aivopieruja.
Ikkunan takana on ollut kuulaita tammikuun päiviä, jotka tosin olen voinut käydä kokemassa kesäkengät jalassa. Ahh, Suomen talvi. Sukkajalkaisena olen kääriytynyt peittoihin Toven kanssa ja taittanut suklaalevystä rivejä toisensa jälkeen. Edessä on viimeinkin vapaa viikonloppu (voi luoja mitä ylellisyyttä!), yksi teatterigaalailta ja paljolti myös kissanrapsutusta. Suklaatakin on vielä jäljellä. Päätin olla stressaamatta tekemättömiä tehtäviä, tilin saldoa ja edessäni pötköttelevää vararengasta. Murehtiminen ei ole terveellistä.
Kotona siivosin suurimmat roskat piiloon ja katoin pöytään vähän murua Käpylän vahvistusta varten. Omalla koneella tehtyjen mansikkamargaritojen ja juoruamisen jälkeen toverini lähti kuokkimaan Merihaan bileisiin ja minä aprikoin, viettääkö ilta Tove Janssonin elämäkerran kanssa yksin kotona vai lähteäkö sitä ulkoilemaan, kun kolmosella näytti vielä pääsevän keskustaan. Pian seisoin Senaatintorilla kylmästä jalkaa vaihtaen ja kuuntelin huonoja puheita. Siis oikeasti huonoja. Höhhöhhöö, naurattais jos ei moni kuuntelis tätäkin ihan tosimielellä. Uusivuosi alkoi Finlandia-hymnillä (rakastan Sibeliusta vaikken rakastakaan Suomea) ja huikalla kylmää karpalolonkeroa. Turistit suutelivat toisiaan vuodenvaihteen hetkellä ja vaihtoivat helliä sanoja, minä käännyin poispäin valaistusta kirkosta ja odotin ilotulitusten alkavan. Olivat sanalla sanoen upeat. Tämän jälkeen eräs apina mietti, ettei jaksa tuhannen ihmisen kanssa lähteä änkeämään samaan metroon, vaan hänpä kävelee jälkitaudeissaan kotiin. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Kotona join rommikolalasista väljähtyneet pohjat skoolaten uudellevuodelle Neitsyt Marian ikonin kanssa. Pistin Nick Drakea soimaan sekä silmät täyteen tulehduslääkettä. Mukavan erilainen vuodenvaihde. Megabileissä aina joku itkee silmänsä päästään, oksentaa lavuaariin, tappelee poika/tyttöystävänsä kanssa, avautuu kännissä kikkelinäppylästään, rikkoo pullon Jaloviinaa keittiön lattialle, rikkoo itsensä lasinsiruihin ja valittaa, miksei jo mennä baariin. Nyt sain olla ihan rauhassa eikä tarvinnut kuunnella muiden kuin Helsingin piispan ja kaupunginjohtajan aivopieruja.
Ikkunan takana on ollut kuulaita tammikuun päiviä, jotka tosin olen voinut käydä kokemassa kesäkengät jalassa. Ahh, Suomen talvi. Sukkajalkaisena olen kääriytynyt peittoihin Toven kanssa ja taittanut suklaalevystä rivejä toisensa jälkeen. Edessä on viimeinkin vapaa viikonloppu (voi luoja mitä ylellisyyttä!), yksi teatterigaalailta ja paljolti myös kissanrapsutusta. Suklaatakin on vielä jäljellä. Päätin olla stressaamatta tekemättömiä tehtäviä, tilin saldoa ja edessäni pötköttelevää vararengasta. Murehtiminen ei ole terveellistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)