Jos luulitte, että kaupassakäynti uudenvuoden aattona on tuskaa, voitte miettiä, millaista karamellia on olla siellä silloin töissä. Ei, ei millään auta kahdeksan ihmisen jonoon se, että huokailet siellä jonon perällä aikasi, ja kun pääset hihnalle asti, nakutat bonuskortillasi kassalinjan metallipintaa. Sekään ei auta. Ei myöskään se, että omalla vuorollasi olet mykkä, et vastaa tervehdykseen tai kiitokseen, ja maksun hetkellä heität kassahenkilöä korteillasi, joiden magneettinauhat ovat niin kuluneet, ettei kone tunnista niitä. Käy kaupassa ajoissa ja hoida maksuvälineesi kuntoon, idiootti, niin ei tarvitse tehdä itsestään pelleä. Henkilökohtainen loukkaus sinua kohtaan ei ole se, että joudun vaihtamaan rahaa tai kuittirullaa, ennen kuin pääsen palvelemaan juuri sinua. Loukkaus ei myöskään ole se, etten muista ulkoa kaikkien paristojen ja hautakynttilöiden hintoja, saati nieriän kilohintaa. Kun otan puhelimen käteen ja alan näppäillä vuorovastaavan numeroa, ei tarvitse suuttua ja mulkoilla, että on se vittu kun on niin vaikeaa. Ei ole, sillä asia kuin asia selviää keskimäärin 45 sekunnissa. Toisaalta jos olet aina ja kaikkialla tottunut saamaan kaiken hetinyt, voi elämä reaalimaailmassa tuntua haasteelliselta. Päällimmäisin tunne tällaisten kohdalla ei edes ole väsymys tai turhautuminen, vaan sääli. Muista, että kassalla kiukutellessasi se tyhmä kassahenkilö säälii sinua. Tämä ei koske vain pyhien aattoja, vaan ihan jokaista päivää.
Kotona siivosin suurimmat roskat piiloon ja katoin pöytään vähän murua Käpylän vahvistusta varten. Omalla koneella tehtyjen mansikkamargaritojen ja juoruamisen jälkeen toverini lähti kuokkimaan Merihaan bileisiin ja minä aprikoin, viettääkö ilta Tove Janssonin elämäkerran kanssa yksin kotona vai lähteäkö sitä ulkoilemaan, kun kolmosella näytti vielä pääsevän keskustaan. Pian seisoin Senaatintorilla kylmästä jalkaa vaihtaen ja kuuntelin huonoja puheita. Siis oikeasti huonoja. Höhhöhhöö, naurattais jos ei moni kuuntelis tätäkin ihan tosimielellä. Uusivuosi alkoi Finlandia-hymnillä (rakastan Sibeliusta vaikken rakastakaan Suomea) ja huikalla kylmää karpalolonkeroa. Turistit suutelivat toisiaan vuodenvaihteen hetkellä ja vaihtoivat helliä sanoja, minä käännyin poispäin valaistusta kirkosta ja odotin ilotulitusten alkavan. Olivat sanalla sanoen upeat. Tämän jälkeen eräs apina mietti, ettei jaksa tuhannen ihmisen kanssa lähteä änkeämään samaan metroon, vaan hänpä kävelee jälkitaudeissaan kotiin. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Kotona join rommikolalasista väljähtyneet pohjat skoolaten uudellevuodelle Neitsyt Marian ikonin kanssa. Pistin Nick Drakea soimaan sekä silmät täyteen tulehduslääkettä. Mukavan erilainen vuodenvaihde. Megabileissä aina joku itkee silmänsä päästään, oksentaa lavuaariin, tappelee poika/tyttöystävänsä kanssa, avautuu kännissä kikkelinäppylästään, rikkoo pullon Jaloviinaa keittiön lattialle, rikkoo itsensä lasinsiruihin ja valittaa, miksei jo mennä baariin. Nyt sain olla ihan rauhassa eikä tarvinnut kuunnella muiden kuin Helsingin piispan ja kaupunginjohtajan aivopieruja.
Ikkunan takana on ollut kuulaita tammikuun päiviä, jotka tosin olen voinut käydä kokemassa kesäkengät jalassa. Ahh, Suomen talvi. Sukkajalkaisena olen kääriytynyt peittoihin Toven kanssa ja taittanut suklaalevystä rivejä toisensa jälkeen. Edessä on viimeinkin vapaa viikonloppu (voi luoja mitä ylellisyyttä!), yksi teatterigaalailta ja paljolti myös kissanrapsutusta. Suklaatakin on vielä jäljellä. Päätin olla stressaamatta tekemättömiä tehtäviä, tilin saldoa ja edessäni pötköttelevää vararengasta. Murehtiminen ei ole terveellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti