Ekklesia

Vastoin aiempia, kunnianhimoisia suunnitelmiani sain lähdettyä katsomaan vain yhtä Docpoint-dokumenttielokuvafestivaalien näytöstä. Päätin katsastaa teoksen, joka päästää katsojansa seuraamaan salaista valiokuntatyötä, päätöksenteon ydintä. Dokumentti on kuvattu viime vuoden keväällä, jolloin valmisteltiin kiivastakin keskustelua herättänyttä ja sittemmin toteutunutta lakiesitystä päivähoito- ja terveyskeskusmaksujen korotuksista. Vääntöä käytiin eritysesti maksujen sitomisesta indeksiin. Oppositio tarttui asiaankuuluvan ärhäkästi siihen, kuinka korotukset lisäävät epätasa-arvoa iskiessään kovimmin juuri vähätuloisimpiin - pitkäaikaissairaisiin, vanhuksiin ja työelämän ulkopuolella oleviin. Dokumentti esitetään TV2:lla helmikuun 11. päivä. Jos haluat katsoa elokuvan vailla tämän suurempia ennakko-odotuksia, tämän pidemmälle ei kannata lukea.

Liikkumavara tuntui ensin kömpelöltä nimeltä elokuvalle, mutta sana läpäiseekin koko puolitoistatuntisen häilyen kaiken toiminnan taustalla. Kansanedustajat näyttäytyvät hallituspaikoista riippumatta järjestään uupuneina. Rakenteiden painon voi tuntea myös omilla olkapäillään. Pienen elokuvateatterisalin puristuksessa sitä itsekin miltei unohti, että rakenteet ovat tulosta ihmisten tietoisista päätöksistä, ja siten myös muutettavissa. Kankaalta hyökyi kuitenkin vaihtoehdottomuus. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan hallituspuolueiden edustajat keskustelevat puolueryhmissään, kuinka hyödytöntä on tapella hallituksen lakiehdotusta vastaan, koska se menee läpi kuitenkin. Eräs hallituksessa olevan puolueen kansanedustaja jopa virkkoo ääneen saliin vaappuessaan, ettei valinnanvaraa ole - Me tehdään niin kuin isot pojat määrää. Elokuvan teemana ei siis olekaan vallankäyttö, vaan käyttämättömyys. Ratas jauhaa tomuksi hyvätkin aikeet. Opposition pettymys äänestyksen jälkeen tule iholle, kun eräs läheltä seurattu edustaja käytävässä kertoo tuntemastaan empatiasta korotuksista kärsiviä ihmisiä kohtaan. Itku tulee heti, ja sielu itkee vielä pitkän aikaa. Eduskunnan ulkopuolinen maailma tuntuu kaukaiselta - siitä muistuttavat vain kahvihuoneiden pöydillä lojuvat iltapäivälehdet, joiden niidenkin otsikot tarkastelevat ainoastaan päättäjien tekemisiä. Läpi elokuvan kamera kuitenkin seuraa edustajien puhelimessa roikkumisen välissä eduskunnan muuta henkilökuntaa, eritoten siivoojia, jotka hiljaisina kuuraavat lattioita ja ikkunoita. He edustavat sitä yhteiskuntaa, jota valiokuntapuheet ja paperipinot määrittävät - within limits, tottakai. Edustajilla on vastuuta tekemistään päätöksistä, siitä minkä väristä nappulaa salissa painavat - mutta niin on myös meillä, jotka edustajat saliin äänestämme. Ei ole yhdentekevää, millaisia päätöksiä nimissämme tehdään. Liikkumavaraa löytyy, jos on tahtoa.

Eniten surua sisälläni herätti elokuvassa toteamus, joka päästettiin ilmoille oppositiopuolueen kokouksessa, jossa oli läsnä vain kolme edustajaa. Sen mukaan juuri mitään ei lakiehdotusjyrälle ole tehtävissä, koska asiasta tietävät tarkasti vain valiokunnan harvalukuiset jäsenet ja muutama muu, jotka pysyttelevät sisäisine vastalauseineen hiljaa. Muut edustajat, joilla ei ole aikaa tai kiinnostusta lukea esitystä äänestävät puoluekurin mukaan. Toteamus toi mieleeni vanhan ja arvottuneisuudestaan huolimatta varsin tyhjentävän selityksen sille, miksi maailma on sellainen kuin on: "Pahoja asioita tapahtuu, koska hyvät ihmiset vaikenevat." Voi vain toivoa, että tomusta joskus nousee feeniks-lintu.

Pidän hyvän elokuvan yhtenä tunnusmerkkinä sitä, että se jää elämään sisälle niin, että katselua seuraavat havainnot tuntuvat olevan juuri nähdyn jatketta. Joko dokumentti oli todella hyvä, tai sitten likainen, kostea Helsinki väsyneine ihmisineen vain sattui hyvin vastaamaan elokuvan herättämää, hymytöntä mielentilaani. Sohjossa kerjäsi miehiä ja naisia, ja eduskuntatalo seisoi kylmänä sumun takana, käytävät siivottuina.