Kun on käytettävissä noin 12 tuntia aikaa, se ei millään voi riittää seuraaviin: joululahjojen ja yhden synttärilahjankin etsimiseen ja ostamiseen, seuraavan päivän oppituntien suunnitteluun ja yhden 250-sivuisen englanninkielisen tenttikirjan lukemiseen. Tajusin tämän äsken, herättyäni haudansyvyisestä unesta ja juotuani noin sammiollisen aamu(päivä)kahvia. Siispä aion tenttiä kyseisen opuksen ja muun materiaalin tammikuussa ja käyttää tämän päivän oppimispäiväkirjaan, jonka kirjoittaminen olisi pitänyt aloittaa jo lokakuussa. Tentin skippaaminen myös varmistaa sen, ettei odotettu huominen teatteri-ilta mene omantunnon soimaavaa ääntä kuunnellessa. Ystävällisin terveisin Rationalisoinnin lisensiaatti.
Näin itsenäisyyspäivän jälkeen on joululahja-angsti alkanut nostaa rumaa päätään. Ei se muuten, mutta kun lähisukulaislapset ovat justiinsa vaikean ikäisiä. Yhtä ei tämän lisäksi kiinnosta muu kuin jääkiakko - mitä helkkaria sellaisellekin nyt antaa, kysyn vaan. Poika saunoo -levyn? Viva la Ilmaveivi -paidan? Toinen muksu on juuri lapsuuden ja teini-iän välisellä piikkilanka-alueella, ja kolmas elelee pikkurintsessaperiodiaan. Muovia en osta, en meikkejä, hörsyjä, kertakäyttökamaa, tämän joulun huttu... hittilahjaa. Olen kai se tylsä täti, joka antaa klassikkokirjoja, lehtitilauksia ja aikaansa. (Onneksi olen tottunut olemaan tylsä. Ja täti. Viimeksi nimittäin työjunaa laiturilla odotellessani parikymppinen jolppi TEITITTELI. Teki mieli sanoa särkyneellä äänelläni, että nää on työvaatteet, en mä muuten näyttäis tältä, mutta sitten muistinkin, että pukeudun myös vapaa-ajallani siisteihin kaulahuiveihin, maltillisiin korvakoruihin ja huolimatta paksuista pohkeistani myös midi-hameisiin.)
Jotain ylpeyttäkin tämän ns. saamattomuuden ja riittämättömyyden tunteiden keskellä on fiilistelty. Eilen kotikotona linnan juhlia katsellessa pari asiaa pisti tuntemaan kiitollisuutta - onhan se makoisaa elää maassa, jossa presidenttinä on ollut jo 12 vuoden ajan duunaritaustainen ja vähemmistöasiat omikseen tunteva nainen, jossa on mahdollista kuurosokeankin kouluttautua lakimieheksi ja jossa samaa sukupuolta oleva pari uskaltaa miljoonien televisiokatsojien edessä kulkea käsi kädessä ja tanssia aivan lähekkäin. Samassa maassa saa maksuttomasti korkeakoulutettu ja niinikään maksuttomasti vastikään sairaalassa leikattu nautiskella kanelista omenaleivosta tällainenkin ihmiseläjä äässi syvällä pehmoisessa sohvassa ja arvostella pukuja sielunsa syvyyksistä. Eivät ole itsestäänselvyyksiä, nämä. Aionkin vakaasti tulevassa lehtorinvirassani jokaisella globalisaatiota yksilön näkökulmasta sivuavalla yhteiskuntaopin tunnilla lätkäistä teinien eteen EU-passini ja kertoa, millaista mirhamia tämä tällainen tässä maailmassa oikein onkaan.
Olettaen tietysti, että passikuva on uusittu ja että tuolloin tästä hyvinvoinnista ja avarakatseisuudesta on tässä maassa edes pikkurippuset jäljellä.
7. joulukuuta 2011
5. joulukuuta 2011
Maanantain kimallus
Kaksi päivää vapaata. KAKSI PÄIVÄÄ VAPAATA, mä sanon. Maistuu tämä työputken päälle. Tosin tenttiin täytyy lukea puolitoista kirjaa sen aikana, MUTTEI SE MITÄÄN.
TAI SIIS. Tekisi mieleni heittää niteet seinään ja nukkua sen päälle toukokuun kolmannelle viikolle saakka. Opettamani luokka on ihana, täynnä toinen toistaan sydäntäsärkevämpiä persoonia, mutta voejeesus kuinka takki on tyhjä lyhyiden viisituntistenkin päivien päälle. Todella tuntee tehneensä töitä. Toisaalta - juuri kun tuntee sitä karmeinta elämänväsymystä, ääni on sen korottamisesta ja uhkaavana pitämisestä kurikäheä, mitään hyödyllistä ei ole saanut koko päivänä aikaan, naama on osittain edellisen johdosta täynnä glitteriä, rampaan vasempaan polveen sattuu tuntikausien tauoton seisominen ja muistaa unohtaneensa kolmen minuutin päästä alkavan tunnin avainvalmistelut, tulee viereen se söötein oppilas, koskee käsivarteen ja kompastelevalla kielellään kysyy, että osaavathan linnut lentää sateessa täältä kauas Pohjois-Afrikkaan. Että kyllä tätä jaksaa. Ainakin tämän verran, tässä vaiheessa.
Kahden päivän lev... lukemisen perään onkin vielä yksi sijaispäivä, teatteria Helsingissä, aamuinen luento Tampereella ja sen perään se tentti. Viikonloppuna en aio kuin nukkua. Ja ensi viikolla lukea seuraaviin tentteihin. Ja seuraaviin. Ja seuraaviin. Gradu suree, huokaa.
TAI SIIS. Tekisi mieleni heittää niteet seinään ja nukkua sen päälle toukokuun kolmannelle viikolle saakka. Opettamani luokka on ihana, täynnä toinen toistaan sydäntäsärkevämpiä persoonia, mutta voejeesus kuinka takki on tyhjä lyhyiden viisituntistenkin päivien päälle. Todella tuntee tehneensä töitä. Toisaalta - juuri kun tuntee sitä karmeinta elämänväsymystä, ääni on sen korottamisesta ja uhkaavana pitämisestä kurikäheä, mitään hyödyllistä ei ole saanut koko päivänä aikaan, naama on osittain edellisen johdosta täynnä glitteriä, rampaan vasempaan polveen sattuu tuntikausien tauoton seisominen ja muistaa unohtaneensa kolmen minuutin päästä alkavan tunnin avainvalmistelut, tulee viereen se söötein oppilas, koskee käsivarteen ja kompastelevalla kielellään kysyy, että osaavathan linnut lentää sateessa täältä kauas Pohjois-Afrikkaan. Että kyllä tätä jaksaa. Ainakin tämän verran, tässä vaiheessa.
Kahden päivän lev... lukemisen perään onkin vielä yksi sijaispäivä, teatteria Helsingissä, aamuinen luento Tampereella ja sen perään se tentti. Viikonloppuna en aio kuin nukkua. Ja ensi viikolla lukea seuraaviin tentteihin. Ja seuraaviin. Ja seuraaviin. Gradu suree, huokaa.
1. joulukuuta 2011
Ei hieno käytös ihmisten maistu mulle laisinkaan
Viime aikojen jännyyksiä:
-viimeisimmän verikokeeni otti koko lapsuuteni ajan naapurissani asunut tyttö
-kissa antaa leikata takkuuntuneita perskarvojaan tylsillä kynsisaksilla yllättävän pitkään ennen ensimmäistä murinaansa
-kieltäydyin eilen kategorisesti lukemasta tenttiin, koska "pyykinpesukone meni rikki"
-en tiennytkään olevani nykyisin HIV-rokotettu
-oon tosi pätevä ala-asteen uskonnonopettaja
-olen tosissani ajatellut viimesunnuntaisen apokalypsikrapulan myötä viinanjuonnin lopettamista aivan kokonaan
-huomenna on firman pikkujoulut
-viimeisimmän verikokeeni otti koko lapsuuteni ajan naapurissani asunut tyttö
-kissa antaa leikata takkuuntuneita perskarvojaan tylsillä kynsisaksilla yllättävän pitkään ennen ensimmäistä murinaansa
-kieltäydyin eilen kategorisesti lukemasta tenttiin, koska "pyykinpesukone meni rikki"
-en tiennytkään olevani nykyisin HIV-rokotettu
-oon tosi pätevä ala-asteen uskonnonopettaja
-olen tosissani ajatellut viimesunnuntaisen apokalypsikrapulan myötä viinanjuonnin lopettamista aivan kokonaan
-huomenna on firman pikkujoulut
28. marraskuuta 2011
Influenssakauden hyvät puolet
Kävin sitten päräyttämässä sijaistunteja ekaluokkalaisille. Ja hyvällä fiiliksellä vielä! Palkitsin äsken itseni pesemällä kissan hanurin. Oli kivaa. Ihan kaikille osapuolille. Upottelen koppuraisia ja kakanhajuisia käsiäni irvistellen rasvapurkkiin. Kissa kielikuivaa itseään hysteerisenä ja hikkailee.
En kyllä tajua, millä ajalla jotain gradua tekee. Olen huomenna menossa museovuoroon ja sen perään loppuviikon olenkin ekaluokkalaisia opettamassa. Samaan aikaan kaksi muutakin koulua olisivat kovasti halunneet minut huomiseksi/loppuviikoksi/ihan miten mulle vaan siis sopis. Tajusin sentään perua perjantain vastaiset yötyöt kahdeksan duunipäivän putken keskeltä. Jotain rajaa sentään, siis. En ole koskaan ollut näin haluttua kamaa tyämarkkinoilla. Sieluni kylpee mannassa.
Tosin se gradu luuraa yhä jossain. Ja johonkin tenttiinkin pitäis lukea. Ja päässä soi jo kolmatta tuntia Apinamies.
En kyllä tajua, millä ajalla jotain gradua tekee. Olen huomenna menossa museovuoroon ja sen perään loppuviikon olenkin ekaluokkalaisia opettamassa. Samaan aikaan kaksi muutakin koulua olisivat kovasti halunneet minut huomiseksi/loppuviikoksi/ihan miten mulle vaan siis sopis. Tajusin sentään perua perjantain vastaiset yötyöt kahdeksan duunipäivän putken keskeltä. Jotain rajaa sentään, siis. En ole koskaan ollut näin haluttua kamaa tyämarkkinoilla. Sieluni kylpee mannassa.
Tosin se gradu luuraa yhä jossain. Ja johonkin tenttiinkin pitäis lukea. Ja päässä soi jo kolmatta tuntia Apinamies.
25. marraskuuta 2011
Akoilla ja susilla on maailma pilattu
Maamme petopolitiikan ympärillä vellova keskustelu jaksaa yhä uudelleen kummastuttaa pientä kulkijaa.
Viime aikoina erityisesti sudet ovat olleet tapetilla, sillä Varsinais-Suomessa ja Ylä-Savossa eläimet ovat tuntuneet viihtyvän ihmisasutuksen lähistöllä. Yksilö- ja laumahavaintoja on tehty runsaasti ja hirvikoiria menetetty jahtien aikana. Tämä tottakai herättää paikkakuntalaisissa huolta, mutta myös vihaa. Perinteisen miksei-kukaan-ajattele-lapsia-kortin heittelyn ja pienokaisia koulutiellä vaanivan suden tematiikan viljelyn lisäksi ongelmanratkaisussa turvaudutaan usein oman käden oikeuteen. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan paljolti laittoman tappamisen tuloksena susikannan vahvuus on viimeisen kuuden vuoden aikana puolittunut. "Tapettu on paljonkin, yhdeksän pentua yksin ja porukalla lisää", kertoo nimetön kiuruvetinen salakaataja eilisen Hesarissa. Korpilaki ei kuitenkaan ole luonnonlaki, jota sovelletaan, koska ei muuta voida. Tälle metsästyskaudelle on myönnetty 20 laillista sudenkaatolupaa, joka on mahdollista saada hakemuksella voimaan tietyn eläimen kaatamiseksi jopa vuorokauden sisällä. Tämän lisäksi yleinen turvattomuuden tunne riittää kaadon perusteeksi. Tällöin poliisi tulee, etsii ja ampuu eläimen - olipa se sitten susi, karhu tai ilves.
Pedot kuumensivat tunteita myös eilisellä eduskunnan kyselytunnilla. Useat kansanedustajat puolustivat metsästyksen asemaa "meidän kaikkien suomalaisten tärkeänä harrastuksena" sekä vaativat susiuhan vastaisia toimia. (Erityiskiitokset Kikelle pienilapsikortin käytöstä. Vaatii rohkeutta olla klisee.) Ympäristöministeri Ville Niinistö puuttui eräässä puheenvuorossaan salakaadon negatiivisiin vaikutuksiin. Hän myös esitti, että ihmisten tulee oppia toimimaan petojen kanssa. Tähän edustajat vastasivat hilpeydellä, jopa välihuuteluin.
Vastakkainasettelu maaseudun ja kaupunkien asukkaiden, tietäjien ja tietämättömien, välillä on ymmärrettävä. Varmasti ottaa vanhaan, kun eduskuntatalon kahviosta, vieläpä vieraan puoluekirjan takaa huudellaan, mitä syrjäseuduilla petojen tai ylipäätään minkään kanssa tulisi tehdä. Kokemus - olipa se todellisuudessa aivan yhtä kaukainen kuin helsinkiläisen ministerinkin - petojen läheisyydestä voi olla hyvin intensiivinen. Olen itsekin törmännyt tutussa metsässä tuoreisiin karhunjälkiin ja todellakin tuntenut eläimen katseen niskassani. Ei ollut hieno tunne, vaikka tiesin, ettei peto minulle mitään tee. Pelko otti otteeseensa niin, että syke nousee näin vuosienkin päästä pelkästä ajatuksesta.
Vastakkainasettelu ihmisen ja eläimen välillä on samaan tapaan ymmärrettävää. Ihmiset, asuivat he sitten missä tahansa, tuntuvat suhtautuvan luontoon jonain itsestään erillisenä kokonaisuutena. Luonto ja sitä edustavat eläimet saatetaan kokea uhkaaviksi - jopa siinä mitassa, että kyselytunnillakin susien aiheuttamiin peurakantojen kaventumisiin viitattiin "katastrofaalisina". "Se peto [karhu] ei kuulu pihan reunalle, se kuuluu metsiin", kommentoi puolestaan keskustan edustaja Jari Leppä. Olen täysin samaa mieltä petojen kuulumisesta metsiin. Kuitenkin samalla kannattaa muistaa, että se kylänraitin reunalla sijaitsevan pihan nurkka on myös siellä metsässä. Seuduilla, joilla petoja enemmän tai vähemmän esiintyy - siellä metsässä - ei kohtaamisilta voi mitenkään välttyä. Näin ollen toinen ajatus, joka mielessä kannattaa petoalueilla asuvan kannattaa mielessään pitää, onkin tämä: metsässä ei ole pakko asua. Ketään ei pakoteta asumaan syrjäseuduilla. Ei ole pakko.
Ihminen valitsee asuinalueensa nojaten useimmiten moneen eri perusteeseen - palveluiden saatavuuteen, työmahdollisuuksiin, sukujuuriin. Toiselle riittää rakas maisema. (Minulle ainakin riittäisi.) Hyviä puolia ei ole ilman huonoja, ja yleensä päätös syntyy jonkinsorttisena kompromissina. Moni muuttaa kerrostaloon ratikkalinjan varrelle työn perässä (vaikka maaseutu houkuttelisi enemmän), maaseudulle kumppanin perässä (vaikkei välittäisi ajaa kauppaan ja terveyskeskukseen kolmeakymmentä kilometriä) ja lähiöön halvan neliöhinnan perässä (vaikka keskustan riemut miellyttäisivätkin paremmin). Petoalueiden tapauksessa tuntuu monelta unohtuvan, että metsän läheisyys voi tarkoittaa myös petojen läheisyyttä. Tämä tarkoittaa, ettei kotopitäjässä välttämättä voi tehdä samoja asioita kuin muualla, jossa eläimet eivät ole samalla tavalla läsnä. Mikäli asuu petoalueella, ei lasta kannata jättää yksin päiväunille pihalle (tämä yksinkertainen asia tiedoksi myös edustaja Lepälle, jonka pintahiki on toivon mukaan jo tähän mennessä tasoittunut). Pihalle ei myöskään kannata jättää metsästyskoiria buffet-pöydän tapaan. Koululaista ei välttämättä kannata laittaa matkalleen jalan. Kasvattamiensa tuotantoeläinten laiduntamisalueita ei kannata jättää petoaitaamatta. Aitojen vahvistamisen jälkeenkin on varauduttava siihen, että hävikkiä saattaa syntyä. Samaan tapaan omakotitaloalueelle muuttanut sopeutuu siihen, että postilaatikolle ei ihan joka tilanteessa sovi mennä ilman housuja, Katri Helenaa ei voi huudattaa automankasta keskellä yötä ja että piharakennuksen värikartta on ennen maalaamista hyväksytettävä naapureilla.
Mitä yritän sanoa on se, että petoalueella asuminen on oma valinta. Mielestäni on turhaa huutaa hallitusta apuun, kun susi on käynyt hakemassa pihalta juoksunarusta jo kahdeksannen hirvikoiran (tositarina). Petojen läsnäolo ja mahdolliset kohtaamiset niiden kanssa on vain hyväksyttävä. Jos pedot eivät passaa, sopii muuttaa muualle.
En yritä sanoa, että petoja tai muita metsän hanipölleröisiä ei saisi metsästää. Ihmisen ja muiden villieläinten rinnakkaiselo ei onnistu elinalueiden täydellisellä päällekkäisyydellä. Ihmiskulttuurin olemassaolo edellyttää muiden elikoiden kantojen hallintaa, jonka kestävyyteen ja johdonmukaisuuteen valtiojohtoisella kontrollipolitiikalla tähdätään. Syrjäseutujen salakaatajat näyttävät olevan sitä mieltä, ettei pedoilla ole asiaa just sinne, missä he sattuvat asustamaan. Heiltä - ja monelta muulta - on tainnut unohtua, mitä on tullut valittua.
Viime aikoina erityisesti sudet ovat olleet tapetilla, sillä Varsinais-Suomessa ja Ylä-Savossa eläimet ovat tuntuneet viihtyvän ihmisasutuksen lähistöllä. Yksilö- ja laumahavaintoja on tehty runsaasti ja hirvikoiria menetetty jahtien aikana. Tämä tottakai herättää paikkakuntalaisissa huolta, mutta myös vihaa. Perinteisen miksei-kukaan-ajattele-lapsia-kortin heittelyn ja pienokaisia koulutiellä vaanivan suden tematiikan viljelyn lisäksi ongelmanratkaisussa turvaudutaan usein oman käden oikeuteen. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan paljolti laittoman tappamisen tuloksena susikannan vahvuus on viimeisen kuuden vuoden aikana puolittunut. "Tapettu on paljonkin, yhdeksän pentua yksin ja porukalla lisää", kertoo nimetön kiuruvetinen salakaataja eilisen Hesarissa. Korpilaki ei kuitenkaan ole luonnonlaki, jota sovelletaan, koska ei muuta voida. Tälle metsästyskaudelle on myönnetty 20 laillista sudenkaatolupaa, joka on mahdollista saada hakemuksella voimaan tietyn eläimen kaatamiseksi jopa vuorokauden sisällä. Tämän lisäksi yleinen turvattomuuden tunne riittää kaadon perusteeksi. Tällöin poliisi tulee, etsii ja ampuu eläimen - olipa se sitten susi, karhu tai ilves.
Pedot kuumensivat tunteita myös eilisellä eduskunnan kyselytunnilla. Useat kansanedustajat puolustivat metsästyksen asemaa "meidän kaikkien suomalaisten tärkeänä harrastuksena" sekä vaativat susiuhan vastaisia toimia. (Erityiskiitokset Kikelle pienilapsikortin käytöstä. Vaatii rohkeutta olla klisee.) Ympäristöministeri Ville Niinistö puuttui eräässä puheenvuorossaan salakaadon negatiivisiin vaikutuksiin. Hän myös esitti, että ihmisten tulee oppia toimimaan petojen kanssa. Tähän edustajat vastasivat hilpeydellä, jopa välihuuteluin.
Vastakkainasettelu maaseudun ja kaupunkien asukkaiden, tietäjien ja tietämättömien, välillä on ymmärrettävä. Varmasti ottaa vanhaan, kun eduskuntatalon kahviosta, vieläpä vieraan puoluekirjan takaa huudellaan, mitä syrjäseuduilla petojen tai ylipäätään minkään kanssa tulisi tehdä. Kokemus - olipa se todellisuudessa aivan yhtä kaukainen kuin helsinkiläisen ministerinkin - petojen läheisyydestä voi olla hyvin intensiivinen. Olen itsekin törmännyt tutussa metsässä tuoreisiin karhunjälkiin ja todellakin tuntenut eläimen katseen niskassani. Ei ollut hieno tunne, vaikka tiesin, ettei peto minulle mitään tee. Pelko otti otteeseensa niin, että syke nousee näin vuosienkin päästä pelkästä ajatuksesta.
Vastakkainasettelu ihmisen ja eläimen välillä on samaan tapaan ymmärrettävää. Ihmiset, asuivat he sitten missä tahansa, tuntuvat suhtautuvan luontoon jonain itsestään erillisenä kokonaisuutena. Luonto ja sitä edustavat eläimet saatetaan kokea uhkaaviksi - jopa siinä mitassa, että kyselytunnillakin susien aiheuttamiin peurakantojen kaventumisiin viitattiin "katastrofaalisina". "Se peto [karhu] ei kuulu pihan reunalle, se kuuluu metsiin", kommentoi puolestaan keskustan edustaja Jari Leppä. Olen täysin samaa mieltä petojen kuulumisesta metsiin. Kuitenkin samalla kannattaa muistaa, että se kylänraitin reunalla sijaitsevan pihan nurkka on myös siellä metsässä. Seuduilla, joilla petoja enemmän tai vähemmän esiintyy - siellä metsässä - ei kohtaamisilta voi mitenkään välttyä. Näin ollen toinen ajatus, joka mielessä kannattaa petoalueilla asuvan kannattaa mielessään pitää, onkin tämä: metsässä ei ole pakko asua. Ketään ei pakoteta asumaan syrjäseuduilla. Ei ole pakko.
Ihminen valitsee asuinalueensa nojaten useimmiten moneen eri perusteeseen - palveluiden saatavuuteen, työmahdollisuuksiin, sukujuuriin. Toiselle riittää rakas maisema. (Minulle ainakin riittäisi.) Hyviä puolia ei ole ilman huonoja, ja yleensä päätös syntyy jonkinsorttisena kompromissina. Moni muuttaa kerrostaloon ratikkalinjan varrelle työn perässä (vaikka maaseutu houkuttelisi enemmän), maaseudulle kumppanin perässä (vaikkei välittäisi ajaa kauppaan ja terveyskeskukseen kolmeakymmentä kilometriä) ja lähiöön halvan neliöhinnan perässä (vaikka keskustan riemut miellyttäisivätkin paremmin). Petoalueiden tapauksessa tuntuu monelta unohtuvan, että metsän läheisyys voi tarkoittaa myös petojen läheisyyttä. Tämä tarkoittaa, ettei kotopitäjässä välttämättä voi tehdä samoja asioita kuin muualla, jossa eläimet eivät ole samalla tavalla läsnä. Mikäli asuu petoalueella, ei lasta kannata jättää yksin päiväunille pihalle (tämä yksinkertainen asia tiedoksi myös edustaja Lepälle, jonka pintahiki on toivon mukaan jo tähän mennessä tasoittunut). Pihalle ei myöskään kannata jättää metsästyskoiria buffet-pöydän tapaan. Koululaista ei välttämättä kannata laittaa matkalleen jalan. Kasvattamiensa tuotantoeläinten laiduntamisalueita ei kannata jättää petoaitaamatta. Aitojen vahvistamisen jälkeenkin on varauduttava siihen, että hävikkiä saattaa syntyä. Samaan tapaan omakotitaloalueelle muuttanut sopeutuu siihen, että postilaatikolle ei ihan joka tilanteessa sovi mennä ilman housuja, Katri Helenaa ei voi huudattaa automankasta keskellä yötä ja että piharakennuksen värikartta on ennen maalaamista hyväksytettävä naapureilla.
Mitä yritän sanoa on se, että petoalueella asuminen on oma valinta. Mielestäni on turhaa huutaa hallitusta apuun, kun susi on käynyt hakemassa pihalta juoksunarusta jo kahdeksannen hirvikoiran (tositarina). Petojen läsnäolo ja mahdolliset kohtaamiset niiden kanssa on vain hyväksyttävä. Jos pedot eivät passaa, sopii muuttaa muualle.
En yritä sanoa, että petoja tai muita metsän hanipölleröisiä ei saisi metsästää. Ihmisen ja muiden villieläinten rinnakkaiselo ei onnistu elinalueiden täydellisellä päällekkäisyydellä. Ihmiskulttuurin olemassaolo edellyttää muiden elikoiden kantojen hallintaa, jonka kestävyyteen ja johdonmukaisuuteen valtiojohtoisella kontrollipolitiikalla tähdätään. Syrjäseutujen salakaatajat näyttävät olevan sitä mieltä, ettei pedoilla ole asiaa just sinne, missä he sattuvat asustamaan. Heiltä - ja monelta muulta - on tainnut unohtua, mitä on tullut valittua.
Willi nuoruus
Muistan lapsuusiän Tukholman-reissultani lähinnä Viikkarin terminaalin, auringonpaisteen ja Skanssenin riikinkukot. Päivitykselle oli tosiaan tarvetta. Käväisy piti sisällään kaiken tarvittavan - täx friin, pari drinksua laivan yökerhossa karaoken aikaan ja vanhankaupungin katuja pitkin viipottamisen. (Risteily alkoi merieläkeläisten kokouskuulutuksella ja mä katoin hytissä Emmerdalen, kun S veti vieressä tupluurit, muttei mennä nyt siihen.)
Rahaa tuli kulutettua kuitenkin siihen malliin, että jätin tämänpäiväisen luennon väliin Tampereella. On sitä ennenkin kirjoitettu luontevaa pohdintaa pelkkien apuojenteiden pohjalta, hei! Podin juuri eilen ostoskrapulaani, kun puhelimen pärräyksellä sainkin sijaishommaa kahdeksi viikoksi. Aiwan loistawaa.
Rahaa tuli kulutettua kuitenkin siihen malliin, että jätin tämänpäiväisen luennon väliin Tampereella. On sitä ennenkin kirjoitettu luontevaa pohdintaa pelkkien apuojenteiden pohjalta, hei! Podin juuri eilen ostoskrapulaani, kun puhelimen pärräyksellä sainkin sijaishommaa kahdeksi viikoksi. Aiwan loistawaa.
16. marraskuuta 2011
Dear Eki
Kuinka paljon D-vitamiinia pitää syödä, ettei yhtään väsytä? Kuinka paljon täytyy liikkua, ettei polviin satu? Milloin osaisin mennä päättäväisesti tenttiin sen sijaan, että kuulen suustani sanat "juu, kyllähän mä nyt huomennakin pääsen vuoroon"? Milloin osaisin jäädä kipeänä kotiin? Miksi näytän viettävän lauantai-iltojani kissan perskarvoja trimmaten? Mikseivät pyykit pese itseään? Missä gradu luuraa? Miksi rommisuklaa maistuu niin hyvältä? Mihin mun kaikki rahat on menneet? Miksi en millään näytä jakavan samaa todellisuutta sosiaalisen konstruktiomme edustajien kanssa?
Eki, mä vaan kysyn.
Eki, mä vaan kysyn.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)