On ilmoja pidellyt. Lätäköihin on satanut muuallakin kuin pääni sisällä. Kai se on syksy - ja kohta talvi!
Paksut sukkahousut on kaivettu kaapista, neuleet siirretty ylähyllyltä käden ulottuville, koristebataatti siirretty parvekeamppelista keittiöön, synttärit vietetty, graduajatuksia vältelty ja nuhaa niiskuteltu. Lasit ovat täyttyneet Pasilan ratapihan vierellä siinä missä merenkin äärellä. Täti jaksaa vielä heilua - alle kahden tunnin yöunien ja aivan liian monen maustevodkashotin lorottelun jälkeen oli yllättävän kiireisen työpäivän klaaraaminen ihan mahdollista (joskaan ei aivan helppoa saati mielekästä). Olin tosin niin lopussa ja väsynyt, että palveltuani erästäkin asiakasta oli aivan pakko kysyä työkaverilta, oliko toi oikeasti sonnustautunut valtavaan, pistävästi tuijottavaan kettupukuun. (Oli.)
Yleiset surunaiheet ja seinänaapurin aiheuttama krooninen vitutus ovat saaneet viime päivinä väistyä, kun olen saanut akuuttia iloa turvonneesta naamastani. Toissapäivänä leikattiin pois toinenkin puhjenneista viisaudenhampaistani, minkä päälle sain jostain kausiflunssan. Vielä eilen oli leikkaushaava sen verran arka, että illalla aivastaessani se repesi. Kukapa olisi arvannut, että a) niin pienestä haavasta voi tulla niin paljon verta, b) harsotaitoksen painaminen suussa olevaan avohaavaan sattuu oikeasti. Nyt kivun jo asetuttua itse leikkauksen aikana hammaslääkärin suusta kuullut sanat Eikä, mihin se nyt meni... Apua! alkavat jo pikkuisen naurattaa. Herättivät siinä tuolissa maatessa lähinnä kauhua, nimittäin.
Tässä sairastaessa saa kyllä aikaan. Olen paitsi viimein lukenut Oksasen Puhdistuksen ja katsonut tuntikausia mm. Seinfeldiä, myös lähetellyt gradusähköposteja, hakenut joulutöitä, tehnyt (onneksi palkkiollisia) etätöitä ja ostanut jo pari joululahjaakin. Tehokasta, ma sanon.
Vielä on päättämättä tulevien viikkojen menyyt. Kesätöiden palkat on tässä taloudessa imetty nyt kuiviin ja suun on jälleen sovittava säkkiä myöten. Kohta uhmaan terveydentilaani sekä sadetta ja haen kaupasta makaroonilaatikon ainekset. Huomenna uskallan jo ehkä syödä jotain kiinteää. Iso peukku!
4. lokakuuta 2012
18. syyskuuta 2012
Shangri-La
Mjoo. Palasin asiaan maanantaina. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona, torstaina ja perjantaina. Eilenkin soitin, toisena maanantaina. Tänään hätkähdin - joku vastasi. Poliisi vastasi puhelimeen.
"Se on tää resurssipula", sanoi väsynyt ääni luurissani. "Meillä on täällä vaan yksi ihminen vastaamassa ja jos hän ei ehdi, puhelin vaan soi ja soi."
Samanaikaisesti olen yrittänyt saada lääkäriaikaa. Ajanvarausaikaa terveyskeskushoitajalta on arkiaamuisin kaksi tuntia. Useimmiten numero luonnollisestikin tuuttaa varattua, soittokerrasta toiseen. Saatuani hoitajan langan päähän ja kuunneltuani yritystä työntää minua opiskelukaupunkini terveydenhuollon niskoille, onnistuin saamaan jämäajan, jonka tänään käytin. Lääkärikin vielä vastaanotolla varmisti, etten millään siis voi käydä Tampereella hoidossa. Ettäkö haluan hoitoa kotikaupungissani? Jossa asun ja jonne maksan veroni? Siis todellako ihan kaupungissa, jossa minulla on oikeus hoitoon?
Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, ei tiedä. Kyllä ei ketään kiusata, kyllä kaikki pääsee lääkäriin, joku pitää kädestä kun pelottaa. Oikein hyysätään. Sossuun kun kävelee niin saa ajaa Audilla pois. Tai ei nyt Audilla, mutta jollain huokeammalla saksalaisautolla. Ja eipäs syrjäydytä siellä vaan pestään ikkunat!
Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, on harvoin itse kaivannut yhteiskunnan suoraa apua. (Tai ehkä viimeksi 80-luvulla, kun vielä pystyi hyvinvointivaltiosta vakavalla naamalla puhumaan.) Kun ajelee omalla mobiililla autoilijoiden tarpeiden ehdoilla rakennettua asemakaavaa, tuntuvat joukko- ja kevyen liikenteen ongelmat kaukaisilta. Yksityislääkärien palveluita käytellessä ei jonottelu tule tutuksi. Ehkäisevän nuorisotyön pointtia voi olla hankala ymmärtää, kun omat lapset ovat iltaisin harrastuksissa eivätkä nuokkarilla. Molempien vanhempien ollessa vakituisissa palkkatöissä pääsee jääkaappi harvoin tyhjenemään. Kun perii rahaa eikä velkoja, on kaikki mahdollista. Hommat todella hoituvat. Ilman julkista sektoria, tai siltä ainakin tuntuu.
On se vaan harmillista, että kaikenmaailman elätit ruuhkauttavat palvelunsa. Valittavat, kun Kelassa pitää pari lappua täyttää. Vaikka on peruskoulu ja kotona keskuslämmitys. Valittavat!
Ei siinä mitään. Myös omasta perseestäni löytyy kultalusikka. Vähästään aikoinaan säästäneet vanhempani pystyvät nyt auttamaan, jos menee akuutiksi. Kissanruokaan on aina rahaa. On oma sänky, tietokone ja päällä puhtaat vaatteet. Sopeutusmiskykyni ja sattuman ansiosta olen nyt nuorena aikuisena kielitaitoinen ja korkeakoulutettu. Jos joskus tulevaisuudessa saan oman alani töitä, ei kaupassa tarvitse kilohintoja vertailla. Kesäisin on varaa ajella äitini suvun talolle, kävellä perintömetsässä ja ostaa just sitä rieskaa, mitä lystää.
Tätä vain on kovin vaikea muistaa, kun käyttää tunteja elämästään jonottamiseen ja odottamiseen. Saa valtion laitoksilta tylyä ja välinpitämätöntä palvelua, tai ei palvelua ollenkaan. Kun asioiden setvimisen vuoriston juurella tuntuu, että sitä on aivan yksin.
Kun tässä keskuslämmitetyssä vuokra-asunnossani ajattelen ihmisiä, joilla menee heikommin, en jaksa valittaa omasta puolestani. Minä jaksan tapella. Entäs hän, joka rikoksen uhriksi jouduttuaan joutuu soittamaan ilmoitusnumeroon seitsemän päivää? Entäs hän, joka lääkärin painostuksen alla taipuu eikä lopulta saakaan hoitoa?
Peruspalveluiden resurssipulassa ei ole kyse luonnonvoimasta. Tästä on päätetty. Ja minä veikkaan, etteivät nämä päättäjät lihavaa oravaa katsellessaan mieti, että onpa vähän nälkä.
"Se on tää resurssipula", sanoi väsynyt ääni luurissani. "Meillä on täällä vaan yksi ihminen vastaamassa ja jos hän ei ehdi, puhelin vaan soi ja soi."
Samanaikaisesti olen yrittänyt saada lääkäriaikaa. Ajanvarausaikaa terveyskeskushoitajalta on arkiaamuisin kaksi tuntia. Useimmiten numero luonnollisestikin tuuttaa varattua, soittokerrasta toiseen. Saatuani hoitajan langan päähän ja kuunneltuani yritystä työntää minua opiskelukaupunkini terveydenhuollon niskoille, onnistuin saamaan jämäajan, jonka tänään käytin. Lääkärikin vielä vastaanotolla varmisti, etten millään siis voi käydä Tampereella hoidossa. Ettäkö haluan hoitoa kotikaupungissani? Jossa asun ja jonne maksan veroni? Siis todellako ihan kaupungissa, jossa minulla on oikeus hoitoon?
Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, ei tiedä. Kyllä ei ketään kiusata, kyllä kaikki pääsee lääkäriin, joku pitää kädestä kun pelottaa. Oikein hyysätään. Sossuun kun kävelee niin saa ajaa Audilla pois. Tai ei nyt Audilla, mutta jollain huokeammalla saksalaisautolla. Ja eipäs syrjäydytä siellä vaan pestään ikkunat!
Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, on harvoin itse kaivannut yhteiskunnan suoraa apua. (Tai ehkä viimeksi 80-luvulla, kun vielä pystyi hyvinvointivaltiosta vakavalla naamalla puhumaan.) Kun ajelee omalla mobiililla autoilijoiden tarpeiden ehdoilla rakennettua asemakaavaa, tuntuvat joukko- ja kevyen liikenteen ongelmat kaukaisilta. Yksityislääkärien palveluita käytellessä ei jonottelu tule tutuksi. Ehkäisevän nuorisotyön pointtia voi olla hankala ymmärtää, kun omat lapset ovat iltaisin harrastuksissa eivätkä nuokkarilla. Molempien vanhempien ollessa vakituisissa palkkatöissä pääsee jääkaappi harvoin tyhjenemään. Kun perii rahaa eikä velkoja, on kaikki mahdollista. Hommat todella hoituvat. Ilman julkista sektoria, tai siltä ainakin tuntuu.
On se vaan harmillista, että kaikenmaailman elätit ruuhkauttavat palvelunsa. Valittavat, kun Kelassa pitää pari lappua täyttää. Vaikka on peruskoulu ja kotona keskuslämmitys. Valittavat!
Ei siinä mitään. Myös omasta perseestäni löytyy kultalusikka. Vähästään aikoinaan säästäneet vanhempani pystyvät nyt auttamaan, jos menee akuutiksi. Kissanruokaan on aina rahaa. On oma sänky, tietokone ja päällä puhtaat vaatteet. Sopeutusmiskykyni ja sattuman ansiosta olen nyt nuorena aikuisena kielitaitoinen ja korkeakoulutettu. Jos joskus tulevaisuudessa saan oman alani töitä, ei kaupassa tarvitse kilohintoja vertailla. Kesäisin on varaa ajella äitini suvun talolle, kävellä perintömetsässä ja ostaa just sitä rieskaa, mitä lystää.
Tätä vain on kovin vaikea muistaa, kun käyttää tunteja elämästään jonottamiseen ja odottamiseen. Saa valtion laitoksilta tylyä ja välinpitämätöntä palvelua, tai ei palvelua ollenkaan. Kun asioiden setvimisen vuoriston juurella tuntuu, että sitä on aivan yksin.
Kun tässä keskuslämmitetyssä vuokra-asunnossani ajattelen ihmisiä, joilla menee heikommin, en jaksa valittaa omasta puolestani. Minä jaksan tapella. Entäs hän, joka rikoksen uhriksi jouduttuaan joutuu soittamaan ilmoitusnumeroon seitsemän päivää? Entäs hän, joka lääkärin painostuksen alla taipuu eikä lopulta saakaan hoitoa?
Peruspalveluiden resurssipulassa ei ole kyse luonnonvoimasta. Tästä on päätetty. Ja minä veikkaan, etteivät nämä päättäjät lihavaa oravaa katsellessaan mieti, että onpa vähän nälkä.
9. syyskuuta 2012
Finger in der Autotür ist echt der schlimmste Schmerz
Päivällä on keinonsa muuttua hyvästä paskaksi. Näin oli eiliselläkin.
Sateisesta kelistä ja pitkittyneestä flunssastani huolimatta oli Helsingin sarjakuvafestivaaleilla hieno tunnelma. Juttelin saksalaispoikien kanssa, ihastelin julisteita ja pääsin näppärästi eroon kukkaron pohjalla lomailleesta rahastani.
Vuosaaressa avoanoppi sai syntymäpäivä&eläkkeellejäämislahjansa sekä syklaaminsa ja me murut rintamme alle. Metron ikkunasta merta katsellessani alkoi aurinko paistaa. Vieressä kaksi vanhaa ranskalaisherraa keskusteli Pohjolan syksystä. "Pian tulee pimeää", huokaisi toinen.
Kotona ei tehnyt muuta mieli kuin maata sohvalla ja sulatella mansikkaista smoothieta. Naapuri päätti toisin. Todistettuani ovisilmästä puolison ulosheittoa ja pahoinpitelyä rappukäytävässä menin väliin. Kun nainen lähti ulos kylmään iltaan pelkissä sandaaleissa ja lannistuneet kyyneleet poskillaan, käänsi mies uhkailunsa minuun.
Mitä minusta ei näy päällepäin ovat ne kaikki kassavuorojeni ja yläkouluissa sijaistamieni tuntien mittaan vastaanottamani vittuilut ja uhkailut. En hätkähdä vähästä, ja jos hätkähdänkin, osaan peittää pelkoni. Sekös näköjään miestä ärsytti. Päästyäni takaisin kotioveni taakse tulivatkin jo jonkun naapurin soittamat poliisit. Tarkkailin yhä tilannetta oveni takaa ja sainkin todella hätkähtää: poliisi vähätteli - silminnäkijöitä tai uhria vielä edes kuulematta - koko asiaa miehelle ja virkkoi, ettei tästä asiasta väkisin iso numeroa tehdä. Kiehuin raivosta. Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että tälle ilmoitetulle tilanteelle on toinenkin todistaja ja että myös minuun voi jatkossa olla yhteydessä. Kerroin myös kuinka koin myös itse tulleeni uhkailluksi ja kuinka pelkään turvallisuuteni puolesta. Päivystäjä lisäsi nimeni papereihin, mutta kehotti palaamaan asiaan maanantaina. Maanantaina!
Jos lauantaina ryöstetään pankista satanen, lähtee paikalle samantien puolen tusinaa partioautoa. Asiaa lähdetään selvittämään heti. Puolisoaan saa näköjään tirvoa turpaan vielä ylimääräiset 24 tuntia, jos ajoittaa rikoksensa viikonloppuun. 48 tuntia, jos aloittaa lauantaina minuuttia yli puolenyön! Siinähän on aikaa uhrillakin hyvin tarkkaan miettiä, kuinka asian viranomaisille ilmaisee. Tai on ilmaisematta.
Inhottaa. Inhottaa tuollaiset ihmiset, inhottaa asua tällaisessa maassa. Inhottaa olla kotona. Inhottaa tietää, että tuolla se tyyppi on, seinän takana. Inhottaa poistua kotoa ja jättää kissa yksin. Inhottaa.
Sateisesta kelistä ja pitkittyneestä flunssastani huolimatta oli Helsingin sarjakuvafestivaaleilla hieno tunnelma. Juttelin saksalaispoikien kanssa, ihastelin julisteita ja pääsin näppärästi eroon kukkaron pohjalla lomailleesta rahastani.
Vuosaaressa avoanoppi sai syntymäpäivä&eläkkeellejäämislahjansa sekä syklaaminsa ja me murut rintamme alle. Metron ikkunasta merta katsellessani alkoi aurinko paistaa. Vieressä kaksi vanhaa ranskalaisherraa keskusteli Pohjolan syksystä. "Pian tulee pimeää", huokaisi toinen.
Kotona ei tehnyt muuta mieli kuin maata sohvalla ja sulatella mansikkaista smoothieta. Naapuri päätti toisin. Todistettuani ovisilmästä puolison ulosheittoa ja pahoinpitelyä rappukäytävässä menin väliin. Kun nainen lähti ulos kylmään iltaan pelkissä sandaaleissa ja lannistuneet kyyneleet poskillaan, käänsi mies uhkailunsa minuun.
Mitä minusta ei näy päällepäin ovat ne kaikki kassavuorojeni ja yläkouluissa sijaistamieni tuntien mittaan vastaanottamani vittuilut ja uhkailut. En hätkähdä vähästä, ja jos hätkähdänkin, osaan peittää pelkoni. Sekös näköjään miestä ärsytti. Päästyäni takaisin kotioveni taakse tulivatkin jo jonkun naapurin soittamat poliisit. Tarkkailin yhä tilannetta oveni takaa ja sainkin todella hätkähtää: poliisi vähätteli - silminnäkijöitä tai uhria vielä edes kuulematta - koko asiaa miehelle ja virkkoi, ettei tästä asiasta väkisin iso numeroa tehdä. Kiehuin raivosta. Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että tälle ilmoitetulle tilanteelle on toinenkin todistaja ja että myös minuun voi jatkossa olla yhteydessä. Kerroin myös kuinka koin myös itse tulleeni uhkailluksi ja kuinka pelkään turvallisuuteni puolesta. Päivystäjä lisäsi nimeni papereihin, mutta kehotti palaamaan asiaan maanantaina. Maanantaina!
Jos lauantaina ryöstetään pankista satanen, lähtee paikalle samantien puolen tusinaa partioautoa. Asiaa lähdetään selvittämään heti. Puolisoaan saa näköjään tirvoa turpaan vielä ylimääräiset 24 tuntia, jos ajoittaa rikoksensa viikonloppuun. 48 tuntia, jos aloittaa lauantaina minuuttia yli puolenyön! Siinähän on aikaa uhrillakin hyvin tarkkaan miettiä, kuinka asian viranomaisille ilmaisee. Tai on ilmaisematta.
Inhottaa. Inhottaa tuollaiset ihmiset, inhottaa asua tällaisessa maassa. Inhottaa olla kotona. Inhottaa tietää, että tuolla se tyyppi on, seinän takana. Inhottaa poistua kotoa ja jättää kissa yksin. Inhottaa.
22. elokuuta 2012
Loppuvuoden olis parasta olla parempi
Tadaa, olen elossa.
Hiljaisuudella on ollut syynsä - olen nimittäin vietellyt (ja vietän yhä) aikaani jännän äärellä. Aikaisemmat suruni ovat olleet järjellisiä, niillä on ollut syynsä ja logiikkansa, mutta tämä murhe on luonteeltaan aivan turha. Se ei kuitenkaan tee tästä yhtään kevyempää kantaa.
Oloa ovat lievittäneet työnteko, karviaismarjahillo ja hurjaa vauhtia putoava paino. Kuusi kiloa kuukaudessa on kohdallani ennennäkemätöntä. Kun mikään ei huvita, ei huvita syödäkään. Tervettähän tämä tällainen ei millään muotoa ole, mutta täytyy todeta, etten todellakaan halua kyseisiä energiamassoja ylleni takaisin. Enkä valita, jos enemmänkin vielä rimpuloidun.
Opettajankoulutus lienee antanut joitain valmiuksia elämään, sillä osaan antaa tälle herran vuodelle sujuvasti arvosanan. Se on viis puol.
Hiljaisuudella on ollut syynsä - olen nimittäin vietellyt (ja vietän yhä) aikaani jännän äärellä. Aikaisemmat suruni ovat olleet järjellisiä, niillä on ollut syynsä ja logiikkansa, mutta tämä murhe on luonteeltaan aivan turha. Se ei kuitenkaan tee tästä yhtään kevyempää kantaa.
Oloa ovat lievittäneet työnteko, karviaismarjahillo ja hurjaa vauhtia putoava paino. Kuusi kiloa kuukaudessa on kohdallani ennennäkemätöntä. Kun mikään ei huvita, ei huvita syödäkään. Tervettähän tämä tällainen ei millään muotoa ole, mutta täytyy todeta, etten todellakaan halua kyseisiä energiamassoja ylleni takaisin. Enkä valita, jos enemmänkin vielä rimpuloidun.
Opettajankoulutus lienee antanut joitain valmiuksia elämään, sillä osaan antaa tälle herran vuodelle sujuvasti arvosanan. Se on viis puol.
6. elokuuta 2012
Kun nallekarkkeja jaettiin
Viime päivinä olen
... pakannut reppuun eväitä kotona ja ladannut niitä työpaikan jääkaappiin
... todistanut töissä sellaisia kreisipäiviä, etten ole tiennyt itkeäkö vaiko nauraa
... katsellut epäuskon ja kauhun vallassa yhä pienenevää tilin saldoa - ei tää ole enää todellista
... ollut edellisestä huolimatta jatkuvasti, koko ajan, töissä, töissä, töissä
... liikuttunut kanssatyöntekijöideni solidaarisuudesta ja hyväntahtoisuudesta
... istunut Ulkoasiainministeriön nurmikolla miellyttävässä nousuhumalassa, erittäin miellyttävässä seurassa ja myöhemmin hävinnyt jokaisessa pelatussa lautapelissä
... kääntänyt katseeni yllä keinuviin lokkeihin ja pidätellyt itkua Ratinan stadionilla siskoni vierellä, Anthonyn laulaessa I don't ever wanna feel/ Like I did that day
... halannut kissaa ja itkenyt
... pakannut reppuun eväitä kotona ja ladannut niitä työpaikan jääkaappiin
... todistanut töissä sellaisia kreisipäiviä, etten ole tiennyt itkeäkö vaiko nauraa
... katsellut epäuskon ja kauhun vallassa yhä pienenevää tilin saldoa - ei tää ole enää todellista
... ollut edellisestä huolimatta jatkuvasti, koko ajan, töissä, töissä, töissä
... liikuttunut kanssatyöntekijöideni solidaarisuudesta ja hyväntahtoisuudesta
... istunut Ulkoasiainministeriön nurmikolla miellyttävässä nousuhumalassa, erittäin miellyttävässä seurassa ja myöhemmin hävinnyt jokaisessa pelatussa lautapelissä
... kääntänyt katseeni yllä keinuviin lokkeihin ja pidätellyt itkua Ratinan stadionilla siskoni vierellä, Anthonyn laulaessa I don't ever wanna feel/ Like I did that day
... halannut kissaa ja itkenyt
16. heinäkuuta 2012
Rakoileva kisakunto & järkiostokset
Näin se heinäkuu hulahtaa. Työmatkoilla kastuessa, olemattomilla ruokatunneilla hernekeittoa suoraan purkista vedellessä, iltaisin sohvaan välikuollessa. Sadetta katsellessa. Kesä ei ole vielä edes alkanut, ja mulla on kalenterissa elokuun työvuorot. Toisaalta huomaan useinkin nauravani niin, että maha hytkyy, selviäväni tilanteesta kuin tilanteesta ja yleisesti nauttivani menosta. Plussan puolella ollaan. Ainakin jos ei pankkitilille katso.
Tosin odotan kyllä jonkin pelastavan tältä yleiseltä tylsyydeltä. Tänään oli ensimmäinen vapaani viiden putkesta, ja mitä tein: kävin marketissa äitini kanssa, join kotona kaksi (isoa) lasia bulkkivalkkaria (liittyy edelliseen tai on liittymättä), ripustin (miehen ja iskuporakoneen suosiollisella avustuksella) kaksitoista taulua (vinoon) ja raakkasin viimein roskakomeromme, jota asuntomme pohjapiirroksessa suureellisesti vaatehuoneeksikin kutsutaan. Eij juma. (Edellisen vapaanihan vietin siskollani maalla. Varastoa siivoten.)
Sieltä marketista ruokaa ja kengänpohjallisia raahatessani tuli vastustamaton halu kiertää vielä kirjakaupan kautta. Ja mitä sieltä löytyikään! Miina Supisen Apatosauruksen maa, Hämeen-Anttilan Islamin käsikirja, Foerin Eläinten syömisestä, Tiia Aarnipuun Animalia-historiikki Jonkun on uskallettava katsoa, Päätalon ämmän pojan kuvitettu Myrsky Koillismaassa sekä Ville Tiihosen Taas sieltä jostakin, jonka jokseenkin epäkorrektille huumorille hohotin jo hyllyn äärellä. Kaikki puoleen hintaan jo alennetuista hinnoista. Odottelin kassajonossa orastavaa ostoskrapulaa, jota ei tullut. Oikeita löytöjä, aah. Visa vinkuu, aah.
Vielä pitäisi kai ehtiä kirjoja lukemaankin. Tämä vapaa on kuitenkin varattu kahden esseen vääntämiseen (joista saan valmiiksi siis ehkä toisen, puoliksi). Perjantaina ajattelin karata kaakon suuntaan. Muistijälkeni mukaan Paahtimosta saa kaljaa.
Tosin odotan kyllä jonkin pelastavan tältä yleiseltä tylsyydeltä. Tänään oli ensimmäinen vapaani viiden putkesta, ja mitä tein: kävin marketissa äitini kanssa, join kotona kaksi (isoa) lasia bulkkivalkkaria (liittyy edelliseen tai on liittymättä), ripustin (miehen ja iskuporakoneen suosiollisella avustuksella) kaksitoista taulua (vinoon) ja raakkasin viimein roskakomeromme, jota asuntomme pohjapiirroksessa suureellisesti vaatehuoneeksikin kutsutaan. Eij juma. (Edellisen vapaanihan vietin siskollani maalla. Varastoa siivoten.)
Sieltä marketista ruokaa ja kengänpohjallisia raahatessani tuli vastustamaton halu kiertää vielä kirjakaupan kautta. Ja mitä sieltä löytyikään! Miina Supisen Apatosauruksen maa, Hämeen-Anttilan Islamin käsikirja, Foerin Eläinten syömisestä, Tiia Aarnipuun Animalia-historiikki Jonkun on uskallettava katsoa, Päätalon ämmän pojan kuvitettu Myrsky Koillismaassa sekä Ville Tiihosen Taas sieltä jostakin, jonka jokseenkin epäkorrektille huumorille hohotin jo hyllyn äärellä. Kaikki puoleen hintaan jo alennetuista hinnoista. Odottelin kassajonossa orastavaa ostoskrapulaa, jota ei tullut. Oikeita löytöjä, aah. Visa vinkuu, aah.
Vielä pitäisi kai ehtiä kirjoja lukemaankin. Tämä vapaa on kuitenkin varattu kahden esseen vääntämiseen (joista saan valmiiksi siis ehkä toisen, puoliksi). Perjantaina ajattelin karata kaakon suuntaan. Muistijälkeni mukaan Paahtimosta saa kaljaa.
2. heinäkuuta 2012
Elämän välipäivät
Liityn ihan just Marttoihin. Nimittäin! Uusi imurimme on käyttöön tultuaan tuottanut taloudessamme hävettävän tyytyväistä hyminää. Siivous, joka jumankauta ei todellakaan kuulu lempipuuhiini, sujuu oikeasti tuskattomammin, kun välineet ovat kohdillaan. (Tämä muistuu mieleen kesäisin, kun Lapissa pitää tehdä suursiivous ennen kesäpaikkaan asettumista. Vielä normisiivoustakin vituttavampaa on siivoaminen, jonka jäljiltä ei mikään näytä edes puhdistuvan. Ehkä osaan siivota vain sähköavusteisesti...) Tällä beibellä rullaillessa ei elämänhetkien hukkaan valumisen tunne ole niin vahva.
Hukkaan ovat viime päivät tosin tuntuneet menevän. Kävin viikko sitten leikkauttamassa toisen viisaudenhampaani pois, eikä paraneminen ole - hehe - käynyt kivuttomasti. Ei kai mikään ihme, kun hampaan irtisaamiseksi lääkäri kiskoi ja kitkutti ja lopulta porasi hela kiusan kahtia. Haava tuntui ihan hyvältä alkuun, mutta on nyt vähitellen alkanut puskea jotain kuolemanmakuista töhnää. Älyttömän kipeä se ei enää ole, joten huomenna alkaa taas hiusjuurille mahdollisesti kohtalokas työputki tämän jumalaisen pitkän vapaan päätteeksi. Työhameestani hajosi vielä vetoketju, joten talvihameella mennään. Tilaankin loppuviikolle sadetta ja pohjoistuulta, mielellään 50mm/h ja 35m/s. Minä kiitän.
P kipaisi kaverille pelaamaan pleikkaria, kadut näyttäisivät olevan täynnä terassikansaa. Täydellinen kesäilta. Meikä heittää nyt säkkituolin parvekkeelle, vetäisee särkylääkkeen naamaan ja tankkaa vähän ruotsia. Ei sitä huomenna töissä kukaan muukaan puhu. (Bajs.)
Hukkaan ovat viime päivät tosin tuntuneet menevän. Kävin viikko sitten leikkauttamassa toisen viisaudenhampaani pois, eikä paraneminen ole - hehe - käynyt kivuttomasti. Ei kai mikään ihme, kun hampaan irtisaamiseksi lääkäri kiskoi ja kitkutti ja lopulta porasi hela kiusan kahtia. Haava tuntui ihan hyvältä alkuun, mutta on nyt vähitellen alkanut puskea jotain kuolemanmakuista töhnää. Älyttömän kipeä se ei enää ole, joten huomenna alkaa taas hiusjuurille mahdollisesti kohtalokas työputki tämän jumalaisen pitkän vapaan päätteeksi. Työhameestani hajosi vielä vetoketju, joten talvihameella mennään. Tilaankin loppuviikolle sadetta ja pohjoistuulta, mielellään 50mm/h ja 35m/s. Minä kiitän.
P kipaisi kaverille pelaamaan pleikkaria, kadut näyttäisivät olevan täynnä terassikansaa. Täydellinen kesäilta. Meikä heittää nyt säkkituolin parvekkeelle, vetäisee särkylääkkeen naamaan ja tankkaa vähän ruotsia. Ei sitä huomenna töissä kukaan muukaan puhu. (Bajs.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)