Kipeänä kärvistellessä on tunnetusti aikaa. Olen nuhakuumeella ansaitsemani sairasloman aikana ehtinyt jo tiskata, imuroida ja lukea noin tuhat sivua kirjaa. Tosin kaksi ensimmäistä sain aikaiseksi vasta hetki sitten, otettuani naamaan kaikki napit, joista jotain hyötyä tähän oloon tuumin olevan. Toimii. Olo koheni sen verran, että tohdin pistää sormeni myös blogin ulkoasuleluihin, kuten varmasti näkyy. Tadaa!
Olo on tosiaan eksoottinen, oli jo maanantaina työvuoron viimeisiä tunteja kädet silmillä lusiessani. Olen viimeiset kolme päivää vain kehitellyt kokovartalomakuuhaavoja, torkkunut lehti naamalla ja katsellut taivasta läpi harmaakalvoisen ikkunan. Ja kaivannut kontaktia kanssaihmisiin. Moisen luksuksen sijaan olen tyytynyt nappailemaan lääkkehiä ja sietämään taudin oireita, jotka tällä kertaa ovatkin ihanan monisävyiset. Normaalisti lentsussa ei mikään maistu miltään, mutta tällä kertaa asia on toisin - kaikki maistuu itsepintaisesti metallilta. Savuseitanpakettikin leipomosämpylöiden ohella meni iloisesti hukkaan, kun herkun nauttimisen jälkeen tuntui kuin olisin syönyt kirjaston ovenkahvan. ÄÄTTÄNÄ! Lisäksi huomiset kekkerit työtovereiden kanssa jäävät nyt väliin. Menen koiruuttani tartuttamaan jonkun muun. Erästä kohti voisin ihan vahingossa aivastaakin. Kehtaakin olla tollanen.
Piakkoin alkavat kissanhoitojaksoni. Aion lököillä pitkin sohvia ja silittää milloin mitäkin karvakylkeä töiden tekemisen välissä. Voittaa kotona yksin makaamisen 1000-0, vaikka yksi kissoista onkin sellainen suuri ja muriseva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti