Nyt ollaan jännän äärellä. Äsken ripustaessani märkiä vaatteita aivan liian pieneen pyykkitelineeseen tipahti eteismatolleni paitsi päivän lehti, myös suurikokoinen kirjekuori. Jo alareunan leima kertoi sen lähettäjätahon ja sai aikaan äkkinäisen naurunpurskahduksen. Voejeesus. Ollaan sitä nyt niin soveltuvia. Luulen, että joku toinen saa ilon ja onnen kouluttautua teini-ikäisten sylkykupiksi. Koska en ole mielenlujuudestani aivan saletti, saatan heti hankkiutua papereista eroon, etten vain vahingossa palauta paikan vastaanottoliperiä. Syytän tästä lähinnä murusista koostuvaa päätöksentekotaitoa vuosia jatkunutta institutionalisoitunutta pelottelua. Töitä ei nimittäin kuulemma niinku koskaan saa, jossei ole viittä kieltä sivuaineena, kolmea sivuainekokonaisuutta pitkinä, pedagogisia käytynä, tuhannen viidensadan pisteen kandia ja kymmenentuhannen pisteen maisteria, menestyksekästä verkostoitumistaitoa, täyttä vaihtovuotta Brysselissä ja harjoittelua Saksan suurlähetystössä. Jos en tietäisi paremmin, saattaisin purematta niellä tällaisen humpuukin ja koota hiki päässä ja kakka housussa megatutkintoa, jotta edes joku joskus huolis. Onneksi jo tiedän, että joku hullu tulee aina olemaan meikäläistä keskinkertaisuutta parempi ja viemään makoisimmat työpaikat pottunenäni edestä. Parempi vain keskittyä siihen, mitä haluaa tehdä ja missä tuntee oikeasti olevansa hyvä. Siinä voittaa sekä mielenrauhani että yhteiskunta.
Eikun hetkinen. Viimeiset neljä vuotta en ole muuta juuri pohtinutkaan kuin työpaikan saantia ja tehnyt älyttömästi töitä sekä opintorekisterin että CV:n (yök) säälliseksi täyttämiseksi. Tulevaisuus on näyttäytynyt ojina ja allikoina, josta joko selviää jotenkuten tai ei selviä ollenkaan. Joka tapauksessa kengät kastuu, itikat syö päänahan auki ja sitten vituttaa. Pelottelu on toiminut paremmin kuin hyvin - sitä on jo hyväksynyt, että pätkätöitä tässä tehdään koko elämä, kehnolla palkalla. Samaan aikaan sitä tietää olevansa niitä myyttisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuottamia huippuosaajia, joilla ei pitäisi olla mitään hätää. Eipä. Huippuja mahtuu huippujenkin joukkoon aika monta, ja yhtä virkaa hakee vähintään muutama sata äf-ämmää. (Voin kuvitella, kuinka housukakka haisee, kun haastatellut kokoontuvat auloihin.) Sitten olisi vielä suotavaa olla niimmaan onnellinen siitä määräaikaisesta kyykytysduunista, kun on sentään niitä töitä. En osaa olla. Täystyöllisyydestä osaisin. Ja terveisiä teille realisteille: kyllä, olen moneen otteeseen harkinnut alan vaihtoa, niin surullista kuin sellainen onkin.
Koetan loppupäivän (tai -kesän) toipua aamuisesta kirjeestä ja keskittyä muuhun. Esimerkiksi tarkastella jännästi junalippuihin ja olueen tyhjentyvää lompakkoa, kameran sisältöä (ässät kekkerit ässien työkavereiden kanssa - aamupalaksi mansikoita ja sitten töihin) sekä kortintekotaitojani äidin tulevien pyöreiden kunniaksi. Kohta täytyy sammuttaa luupilla soinut Svennebanan ja ryhtyä larppaamaan kunnollista ihmistä. Joku kauluspaitakin löytyi kirppikseltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti