Elämän ruhtinataryöt

Olen tänään lukenut vihreäkantista kirjaa. Katsellut naakkoja kissan kanssa.

P saapui koulustaan, siivosi koko asunnon, lämmitti eilen tekemänsä linssikeiton, laittoi jakson Crane Versus Crane koneeseen ja lähti äsken märkä takki päällä markettiin ostamaan avokadoa, koska mun teki sellaista mieli. Luen kirjaa. Naakat palaavat, kun myrsky on ohitse.

Mä en aio mennä vielä

"Ja nyt, rouva, alkaa tosissaan väsyttää", virkkoi anestesialääkäri. Suoneeni tuuppautui kahdenlaista kemiaa. Ehdin lämpimien pyyhkeideni alla vetää kolmisen henkäisyä nukutusnaamarista, ennen kuin valot sammuivat.

Maanantaina oli astetta jännempi päivä. Istuessani potilasvaatteissa leikkausosaston jonotustilassa ja tuijottaessani aamun televisiouutisia mitään niistä tajuamatta mietin, että nyt ei enää voi perua. Olen syönyt sairauteeni myrkkyä jo kuusi vuotta. Se on liikaa. Onneksi nyt tehdään jotain, vaikkei tämä ehkä autakaan. Jotain sentään tehdään. Jotain tehdään! Seurasin hoitajaa saliin ja asettauduin itse leikkauspöydälle. Rintakehääni ja otsaani asetettiin sensoreita. Nyt ei ainakaan voi enää perua.

Heräämössä oli kylmä. Happinaamari painoi, enkä nähnyt kunnolla. Huoneen keskellä oli tumma kattoikkuna. Onko jo yö? Hoitaja irrotti sensorit ja toi lämpimän peiton. Huimasi. Kylkeen sattui. Onko jo yö? Päästyäni enemmän kiinni todellisuuteen minut vietiin osastolle jalat edellä. Olkavarteen tuikattiin morfiinia, ja minä tipahdin takaisin tajuttomuuteen.

Heräsin oksentamaan. Tunnin välein, puolen tunnin välein. Oksensin, kunnes ulos tuli vain metsänvihreää vaahtoa. Oksensin sitä. Lisää morfiinia. Lisää oksennusta. P piti kädestä. Käsi tärisi ja kramppasi. Voiko vielä perua?

Pahoinvointilääke alkoi vähitellen vaikuttaa, kädet rauhoittuivat. Tein hengitysharjoituksia heikentyneiden keuhkojen vahvistamiseksi. Kun sain päivälliseksi kalakeittoa, nauratti jo vähän. Tappaa yrittävät. Ilo kuoli, kun kuulin naapurisängyn sympaattisen naisen diagnoosin verhon takaa. Se on syöpä ja se on levinnyt joka puolelle, töksäytti minutkin leikannut betonintyly lääkäri. Kandit seisoivat hiljaisina, katselivat käsivarsillaan lepääviä kansioita. Kuka nyt silittää hänen koiransa pehmeitä korvia?

Nainen kotiutui ennen minua. Sanoi, ettei aio tähän kuolla. Veti tyylikkään takkinsa päälle päättäväisyydellä. Makasin tyhjässä huoneessa kylki kipeänä ja asiaankuuluva kuume nousten. Sain kuitenkin lähteä kotiin, mikäli niin halusin. Ja minähän halusin.

Kotona kissa tuli ovelle vastaan ja päästi monitulkintaisen määkäisyn. Kaadoin kurkkuuni kipulääkkeitä, join P:n ojentamaa mansikkakeittoa ja seurasin kuinka Nilesin luottokortti puolitetaan Café Nervosassa. Illalla asettauduin varovasti tuttuun sänkyyn. Tuntui taivaalliselta. Kissa loikkasi samantien viereen, tuli aivan liki ja pörisi. Kai sillä oli ikävä, vähän. Eläin vaihtoi asentoa, kiehni itsensä vielä syvemmälle kainaloon. Silitin sen pehmeää kylkeä. Pehmeitä korvia. Onko jo yö?

Kuumaa verta

Huhhuh, mä sanon! Tunnetilat ovat seuranneet toistaan, voin kertoa.

Kun maanantaina repäisin kirpakalle kävelylenkille äiteeni kanssa, en voinut pidättää mielenliikutustani saavutettuamme lapsuuteni myllerretyn asuinalueen. Kehitys se kehittyy - lapsenjaloillamme helmenharmaalla 1990-luvulla puhki juoksemistamme metsistä ei ole jäljellä juuri mitään. Havuneulasten joukkoon huolellisesti tehtyjen polkujen tilalla seisoivat harmaiden rivitalojen komppaniat. Juuri kun olin puuskahtamassa lenkkikenkien narinan lomaan, kuinka ennen kaikki oli paremmin, soi puhelin. Maansiirtokoneen jyrinän ylitse kuulin juuri ja juuri, että soittaja oli rehtori ja tarjoamassa sijaisuutta. KELPAA! Hetken päästä hiljaisessa sienimetsässä jäkälää näpeltäessäni ja kuunnellessani luuristani Verohallinnon jonotusmusiikkia tuli kovin 2010-lukulainen fiilis.

Viimeiset kolme päivää olen siis sohvalla napani kaivamisen sijaan opettanut alakoululuokalle matikkaa (!!), biologiaa, pikkuisen historiaa, äidinkieltä ja fysiikkaa (!!!) sekä yläkoululaisille tekstiilikäsityötä (voe mun jeesus siis). Rankkaa, mutta mukavaa. Luokka sattui olemaan loppujen lopuksi kovin herttainen - olisivat jopa halunneet, että tulisin heidän oikeaksi opettajakseen. OON PARAS, HU HU HU! Mistäs sitä tietää, josko noihin yläkoulun tai lukion maikkana joskus törmääkin. En voinut ylipäätään olla luokkahuoneessa ajattelematta eräidenkin viimeaikaisten kekkereiden tupakansavuisten ja viskinkatkuisten tuntien yhteismietteitä: ei ne luokanopettajan opinnot olis tähän päälle kuin yksi luikaisu. Jospa sitä lähtis vaikka Ouluun vuodeksi? Töitä riittäis pätevyydellä enemmän kuin jaksais tehdä! Korvantauksen takana alkaa olla ahdasta.

Huomaatte, kuinka viime pedavuoden synkimmät ja haudanmakuisimmat muistot alkavat ohentua. Niin alkavat, onneksi. Pari viikkoa sitten huomasin hekottelevani oikein sydämellisesti sille yhdellekin didaktiikkaperjantaille, jolloin erinäiset äänenkäheydet ja päänsäryt olivat käyneet yli tusinan kokoisen ryhmämme ja paikalla jorinakiisselissä oli kuulemma komeat kolme ihmistä. Onneksi olen myös säästänyt kymmenet luennoilla tuotetut hengenpitimet, jotka aiheuttavat yhä naurunkyyneliä käteen osuessaan. Kyllä tää tästä.

Erään sijaistamispäivän perään kävimme lunastamassa Kansallisen kaverilippumme ja istuimme suuren näyttämön pehmeisiin penkkeihin. HOMO! lunasti jokaikisen odotuksen, jonka olin ennen näytöstä ehtinyt oopperasta rakentaa. Nuoruuden kirjailijarakkauteni iskemätön, älykäs ja humaani kieli, välinauruja kymmenien yhteishörötysten tuntivauhtia tuottavat one-linerit ja täpötäyden salin tiheä mielenliikutus ihmisyyden äärellä johtivat ravisuttavaan itkuun elämää upeamman loppulaulun aikana. Rakastin joka hetkeä. Suosittelen spektaakkelia lämpimästi - enkä varmastikaan ole ainoa. En ole koskaan nähnyt narikkajonossa niin paljon punasilmäistä ja neniään pyyhkivää, vaiteliasta teatterikansaa. Menkää.

Kissa käänsi kylkeä tuolissaan, minä juon vielä kahvia. Pian laukkaan kirjastoon ja hippikauppaan ultraäänitutkimuksen geelinjämät kyljissä. Ensin otan vielä yhden kaurakeksin. Ihanaa.

Pidän myös Foucalt'sta

Oih, sain kukkia! Tätä tapahtuu harvoin - viimeksi sain ruusuja äidiltäni. Kiitokset Sannalle! Tunnustukseen liittyy jatkotunnustuksia. Olkaapa hyvät:

Lempiruokani onkin näin het alkuun hyvin laaja ja moniuloitteinen keskustelun horisontti. Ahdan suurella mielihyvällä naamaani miltei mitä tahansa kasvista. Löysin kuitenkin aivan äskettäin uuden tulokkaan lemppareihini, kun P valmisti männä viikolla synttäriaterian jälleen kerran 17 vuotta täyttäneelle avovaimolleen. Hyvät naiset ja herrat: perunamuusi ja härkäpapu-hapankaalipihvit puolukkahillolla. Voe mahoton. Voisin asua perunamuusissa.

Lempimakeiseni on itseoikeutetusti Marianne-karamelli. Turkkarit päätyvät myös ajoittain vyötärölleni. Irtokarkkihyllyllä vieraillessa tulee aina otettua salmiakkipääkalloja, joita mutustan sitten sohvalla verkkaisesti kuin savannin urosleijona gnu-antilooppia.

Lempilukemiseni käsittää nykyisin - häpeällistä kyllä - enemmän aikakauslehtikamaa kuin varsinaista kirjallisuutta. Tenttikirjat huokaavat arkena niskaan sen verran kovasti, että rentoutumishakuinen lukemiseni vääntyy kuin väkisin enempi MeNaisten kuin Dostojevskin suuntaan. (Eipä sillä, että koskaan olisin ainuttakaan Dostojevskia lukenut. Ehkä eläkkeellä sitten.) Viime aikoina olen kyllä kunnostautunut Atwoodiin syventymällä. Tulevalla saikullani aion kyllä lukea laveammin kaunokirjallisuutta! Ainakin Westön uusin on luettava, ja tarkoituksenani on myös avata virolaisen proosan tilini Mari Saatin uutukaisella. Ei vähiten siis siksi, että suomentaja sattuu olemaan lapsuudenystäväni. (Toiset ne menestyy etc.)

Lempipaikka käsitöille on vissiin jossain toisessa ulottuvuudessa. Olen nimittäin aivan käsi (heh, heh) kaikenlaisessa pitkäjänteisyyttä ja hermoja vaativassa näpräämisessä. Kässäntunneilla kyllä aikanaan loistin viivasuorine saumoineni ja just-eikä-melkein-neuloksineni, kiitos neuroottisen luonteenlaatuni. Osaan lyhentää housut ja verhot (vaikka liimanauhaan en koske enää koskaan), mutta siihen ompelukonetaitoni jäävätkin. Viimeksi olen neulonut vuonna 2006. Aivan saatanan ruma kaulaliina on yhä kesken ja puikoilla roskakomerossamme....vaatehuoneessamme.

Lempielokuvani, aijjai! Niitä on monia. Vaikkapa nyt Toisen kerroksen lauluja, Tunnit, Seitsemäs sinetti ja American Beauty. Ohjaajapuolelta on tottakai nyt näin humanistityttösenä mainittava ensimmäisenä Kaurismäen Aki (joka ei ole tehnyt ainuttakaan paskaa elokuvaa, kelatkaa!) ja Coenin veljekset, joiden tuotoksista The Big Lebowski (THE amerikkalainen elokuva) ja A Serious Man (THE amerikanjuutalainen elokuva) ovat erityissuosikkejani.

Jaan ruususet eteenpäin mielivaltaisesti. Kaalinkäärijä, Mari ja ihanat Raivoojat, hippa!

Maanantain vastaisena yönä unelmoin sisäköstä

Päivät seuraavat toisiaan, näemmä. Kylmenee. Pidän siitä. Olinkin jo ikävöinyt kaulaliinojani. Hansikkaitani. Neuleitani.

Syksyntuoksuisen työviikonlopun perään aloitin arkirupeamani massiivisella kylpyhuoneen ja keittiön jynssäämisellä. Kelpasi sen päälle nauttia aamukahvia ja pari jaksoa Frasieria. P häipyi studiolle, minä sohvan ja Hesarin uumeniin. Laiskottaa. Jännä.

Gradusta, tenteistä ja elämämölöstä yleensä on vaikeaa saada otetta. Tuntuu tahmealta motivoida itseään, kun tietää olevansa koko lokakuun sairaslomalla ja kyvytön opintoihin, työntekoon ja liikkumiseen. Kaipa sitä pitäisi sitten loogisesti saada asioita aikaan oikein höyryämällä vielä syyskuun puolella, mutta ei. Puhti katosi jonnekin. Mieluiten makaisin peiton alla kissa kainalossa ja nukkuisin. Nukkuisin ja nukkuisin. Tosin tää perseen levittäminen säkkituolissa ei ole siitä kovinkaan kaukana.

Karvanaama nukkuu selällään tuolissaan (kyllä, mirrillä on oma tuoli) ja mun pitäis lukea perjantain tenttiin. TYLSÄÄ. Näin viime yönä ensin unta ristikontäyttämisestä ja sen perään siitä, kuinka sain kotitalousvähennystä. Ei käryäkään mistä. EI SIIS YHTÄÄN TYLS - - -

Vähämielisten taistelu

Mtäh! Äskenhän oli maanantai. En tajuu. Päivät ovat kai menneet jossakin Kelan papereiden täyttelemisen, hiusten repimisen ja gradun tutkimussuunnitelman tuijottelemisen välimaastossa. Tiistaina oli ensimmäinen gradupiiri. Onneksi menin - sain hoidettua parikin Manse-asiaa sekä sen päälle paljon kaivattua vertaistuen tapaista ja jotain vääntöäkin tähän hommaan. Vietän parhaillaan greisiä perjantai-iltaani doc-tiedostoa silmäillen ja kirjahyllyä hajamielisesti järjestellen. Päivän jännittävin hetki taisi olla iltapäivällä, kun ostin pee-ässästä mansikkamyslin sijaan kookosmysliä. Onneksi huomenna on BILEET SKATTALLA. Huomisen paikallislehdestä voitte lukea, kuinka puodin ovenkahva on kateissa.

Jotain olen saanut viikolla aikaankin. Tavallisten uro... kotitöiden lisäksi olen paitsi syönyt mannapuuroa, myös harrastanut tiedonhakua, lukenut vähän tenttikirjaa ja käväissyt siellä sijaisrekryhaastattelussa. Sijaisten tarve on kaupungissa kuulemma valtava ja vakaa. Puhelin soi kuulemma mitä todennäköisimmin jo ensi viikon kuluessa. Loistavaa. Yläkoululaisten käytökseen on viime aikoina totuttanut tosielämän sijaan Wiren neloskausi. OBS! Mikäli kovasti halajatte katsottavaksenne sarjaa, joka vähitellen ottaa haltuunsa koko vapaa-aikanne, tässä on siihen hyvää shittiä. Nimimerkillä Onneks on enää yks kausi. Eijjuma, enää yks kausi!

Ei saakeli muuten tota elukkaa. Hiellä ja kyynelillä paikoilleen saatu, hinnakas raapimapuu törötti kaikemmaailman maanitteluista huolimatta noin kuukauden sohvankyljessä, ennen kuin päätin viimein tunnustaa tappioni ja heivata koko silmänsäryn isoveljeni kolmelle kissalle. Veli tuli sitten hakemaan tolppaa, ja kahvittelun lomassa leikitti roikaletta. Hörpin omaa kahviani. "Joo, ei ole toi kuule vilkaissutkaan. Vie pois vaan, halleluja!" Ja mitä teki kissa? Hyökkäsi leikkinsä lomassa puun kimppuun kuin leipäpappi limppuun. Veli lähti, puu jäi. Ja mitä tekee kissa? Makaa pylvään vieressä ja nukkuu. Huolimatta narussa roikkuvasta ankansuikaleesta, jollaista se ei yleensä voi vastustaa. Pyydän ehkä veljeäni tänne asumaan. Sais sohva olla rauhassa. Tartteen paikan, jossa maata rapulassa.

ja puoli teelusikkaa suolaa

Ostin mannasuurimoita. Word.