Kesäkuukimara

Piippuhyllyllä

Jos nyt tarkastelisi meikäläisen elämää kauempaa yläkatsomosta, voisi todeta: junaan juostaan, kaupoilla juostaan, töihin, töissä ja töistä juostaan, juhlimassa juostaan. Tänään oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, jolloin olen vain ollut kotosalla - en hommissa hikoilemassa tai korkokengissä kompastelemassa. Aloitin neljän päivän juhannusvapaani (ja samalla tämän kesän (palkattoman) lomani) asiaankuuluvasti postissa ja paikallisessa hypermarketissa jonotellen. Ja mikäs siinä seisoksiessa. Päähänpistosta ostetussa lauantain lottokupongissa oli 5+1 oikein, mikä johti paitsi viininlehtikääryleiden, myös leikkokukkien ostamiseen. Lähikukkakauppamme lopettaminen surettaa, mutta viimeisen aukiolopäivän alennukset suinkaan eivät. En tiedä kukista paljon, mutta tiedän tämän: kun neilikka ja ruusu ja tuollaiset vaaleanvihreät pirteänmuotoiset palleroiset kohtaavat, tulen iloiseksi.

Iloa on riittänyt muutoinkin sitten viimeisen postaukseni. Sain gradustani hyvän arvosanan. Järjestimme P:n kanssa kuun alussa yhteiset valmistujaiskekkerit, joissa oli populaa kuin pipoa ja kämpässä jämäkät noin +58 astetta. Valmistuin virallisestikin, mitä juhlittiin myöhemmin P:n ja äiteeni kanssa tehdyllä skumpanmakuisella kevätjuhlareissulla Tampereelle. Hurmaannuin Espoossa norjalaisesta nykyvalokuvasta ja loikoilin Futurossa. P:n vanhemmat sekä tukholmalaiset täti ja setä ilahduttivat vierailullaan (osaan näköjään puhua ruotsia ihan hyvin, ainakin jos aiheena on glitterprinsessahäät). Kohottelin maljoja kaverin kolmikymppisillä ja humalluin Katajanokalla (ties monettako kertaa). Seuraavana päivänä tavoittelin hyvää ryhtiä siskoni nuorimmaisen yksivuotissynttäreillä. Olen saanut hienoja lahjoja, halaillut ja nauranut. Ei voi palijon valittaa.

Aika kuluu sellaista tahtia, että juhannus tulla jollottaa ja minulla on jo lakkarissa tämänhetkisen duunipaikkani viimeinen työvuorolista. Elokuun alussa mollottaa työttömyys, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että alan selvittää työttömyysasioitani heinäkuun ensimmäisestä päivästä lähtien. Töitähän olen toki hakenut koko kevään, mistä todisteena on sähköpostilaatikkoni pullollaan jokseenkin lannistavia hylkäyskirjeitä. Niitäkään ei tarvitsisi katsella, mikäli olisi voimaa hakea erityisopettajaksi, mutta kuten Suke hyvin ilmaisi, ei niihin hommiin tällaisella märkäkorvalla paljon kannata olla asiaa. Tiedän rajani, enkä halua olla vaihtamassa alaa keväällä 2014. Mieluummin kokeilen onneani täsmähakemuksin ja, ehkä todennäköisemmin, laukkaan työkkäriin.

Sitä ennen lueskelen työvuorojeni välissä Ketun uusinta. Kaivaudun viileisiin lakanoihin novellien herättämin villein kiehuvin ajatuksin ja lepään.

Viitoshaaste

Suke haasteli männä päivänä (herrajjumala, huhtikuussa!) kertomaan viitosia. Elämääni hallinnut dadaistinen kiire on nyt hellittänyt sen verran, että ehdin pohtia muutakin kuin gradua, gradua, gradua sekä töitä, töitä ja töitä. Siispä!

5 asiaa, joita tarvitsen päivittäin

kahvi (ylläri!)
hame ja sukkahousut
reppu selkään
läppäri (oi kyllä)
tyyny (keskikuohkea)

5 kirjaa, joita suosittelen muille

Marc Bloch: Historian puolustus
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Kalle Päätalo: Koillismaa-sarja
Margaret Atwood: Oryx ja Crake
Kurt Vonnegut: Siniparta

5 materialistista lahjatoivetta

tehosekoitin
Ketun Piippuhylly
sarjakuvia, aah!
riippumatto (ja paikka, mihin sen voisi ripustaa)
uusi puhelin (nykyiseni on kohta kahdeksan vuotta vanha)

5 paikkaa, joissa haluan käydä

Itä-Lappi
Islanti
Ranskan etelärannikko
Tanska
New York

5 adjektiivia, jotka kuvaavat minua

pinnalta kova
tunnollinen
huumorintajuinen
rakkaudessani kiltti
vihassani ehdoton

5 lempiruokaani

härkäpapupihvit perunamuusilla ja suppilovahverokastikkeella
kesän ensimmäiset, toiset, kolmannet ja vielä seuraavatkin mansikat
uudet perunat kevätsipulin kera
pestopasta
(kokokasvis)gallopinto (löytyi taas uudelleen!)

5 elämänohjetta

Lisää fyffeä köyhille ja vähemmän paskaa luontoon! (Claes Andersson)
Mahansilityksestä nauttivat kaikki. (Kissa)
Sinusta kuulemme vielä. (Kuvataidekoulun opettajien lopputyöarvio)
Vanhempien ihmisten neuvoja kannattaa kuunnella syvästi valikoiden. (Isosisko)
Souda... Huopaa... Huopaa... Souda... Souda...! Huopaa... (Äiti, verkkoja laskiessa)

Tyydyn mahtiponnettomasti haastamaan kaikki lukijani!

Välitilataide

Kohta loppuva kahden päivän vapaani on mennyt erittäin poikkeuksellisissa merkeissä. En ole siivonnut, en huoltanut talvikenkiä varastoon, en urheillut (tai paremminkin tuntenut huonoa omaatuntoa urheilemattomuudesta), en tuijotellut kalenteria tai edes metatehnyt puolijuttuja. Olen hoitanut sen muutaman velvollisuuden verran vatsaa sisään ja lopunaikaa vain rehellisesti maannut. Ja käynyt pussiolusella linnunmaitoisessa auringonkilossa.

Koetan siis kovasti opetella uuteen tekemisen tapaan. Superkiireisten työpäivien paine riittää, eikä iltaisin tosiaankaan enää ala se toinen työpäivä. Mitä luksusta! Havahduin lopullisesti ylellisyyteen toissapäivänä, kun kypsyysnäytteen tekemisen perään istuin paikallisjunan penkissä ja katselin kuinka vehreänvaloisa pirkanmaalainen maisema kiiti ikkunan takana. Tajusin, että voin käyttää matkustusajan mihin ikinä lystään. (Siispä laukustani nousi nautinnollisin kädenliikkein Silfverbergin Äitikortti.) Tänään esitäytin tutkintotodistuslomakkeen ja suljin sen kirjekuoreen saatekortin kera. Gradun arvosana et al. lähtee sähköpostitse perästä, kunhan ne vain tietooni itse saan.

Huhhuh. Huhhuh mä sanon.

Suurstressin laukeamisesta kielii nimittäin armoton, jatkuva ja musertava väsymys. Se lienee viimekäden syynä siihen, että lojuminen houkuttaa hommia enemmän. Aamuisin käynnistyn viidennen kahvikupin jälkeen. Päivisin siirryn hommathimaan-nimellä kulkevaan asetustilaan, jonka sisällä jaksaa töissä olla asiallinen ja hyväntuulinen, sellainen kuin työ edellyttää. Iltaisin olo on usein kuin pystyynkuolleella kelohongalla. Väsyttää niin että itkettää. Paitsi etteivät voimat riitä edes itkemiseen. Posken osuessa tyynyyn tulee uni välittömästi. Nukkuminen vain on niin laaduttoman kevyttä, että aamulla herään entistä väsyneempänä. Sitten tsempataan, keitetään sitä kahvia. Silitetään kissaa korvan takaa ja lähdetään. Istutaan junaan muiden tyhjyyteen tuijottavien työmatkalaisten kanssa.

Eipä siinä. Hymyilyttääkin. Vanhempieni vinttikomerosta löytynyt, viisitoista vuotta sitten alakoululuokkaa pitkinpoikin nuohonnut slämäri, esimerkiksi. Järvi, jonka pintaan junanohituksen hetkellä aurinko hyppelehtii. Elämäni pisimmän talven jälkeen yhä lisääntyvä paahteinen valo. Kirjastoon pikkuhiljaa palautuvat gradukirjat. Veden äärellä tuoksuva poppeli. Siskon yksivuotiaan ilontäyteinen jammailu itsekeksimäni rallatuksen tahtiin. Työpaikallani toisilleen kujerteleva ja sirkutteleva talitiaispari. Tunne, että jotain hyvää on vielä tulossa.

Hymyni on väsynyttä. Nyt ainakin, muttei varmaankaan aina.

Istumalihakset: "Amen, amen, aa-aa-meen"

Se on täytetty.

Gradutiedosto lähti matkaan lauantaina viimeisen iän ja terveyden vieneen oikoluvun jälkeen. Sen jälkeen paiskoin reppuuni tanssikengät, kameran ja tamperelaisen bussikortin ja kirjaimellisesti juoksin junaan. Kannatti. Vanhaan tehdaskompleksiin upotetulla kattosaunalla oli opiskelu- ja vanhan työtoverin maisterisviinaa ja maisterislaulua. Aamulla yöpaikan söötti töpökkäkissa tuli nuuhkien herättämään lattiapatjalle oikaissutta. Aurinko paistoi koko matkan takaisin rautatieasemalle. Sunnuntai kului sohvalla. Ihan vaan sohvalla.

Eilen jouduin heräämään aikaisin labrakokeen vuoksi. Reippaan pyöräilyn päätteeksi repäisin: solmin uuden sähkösopimuksen loppuvan paikalle ja tein veroilmoituksen ennen kuin reippailin vanhemmilleni. Asentamaan oikuttelevaa uutta televisiota. Usko omiin kykyihini oli jo mennä, kunnes illalla kuulin veljeni purkaneen antennipistokkeen ja löytäneen sieltä vikaa. (Itsehän olin jo siinä vaiheessa sohvalla selailemassa valmistujaismekkoja.)

Kummallinen muuten tämä tällainen välitila. Opinnoista on jäljellä enää kypsyysnäyte, johon on aikaa vähän yli kaksi viikkoa. Tutkielmani arvosana saapuu viimeistään viimeinen päivä toukokuuta, ja kaikkien lippulappusten täyttämisten perään valmistun viimeistään 12. kesäkuuta. Välissä ehtivät kesäduunit alkaa. Outo fiilinki on siksi, että nyt ei ole jatkuvasti jotain palokelloa kalkattamassa mielen perukoilla ja työntämässä tekemään jotain, mitä pitäisi jo olla tekemässä. Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Nyt vain saan odotella. Ja työtuntieni ulkopuolella vaikka makoilla, jos huvittaa. Ja huvittaa kyllä, voin kertoo.

Kyä tää täst! Viime yönähän uneksin muun muassa kilpailuista, joissa mutaista mäkeä mahallaan nopeimmin laskenut voitti. Olin hitain. Eipä sillä muutoin, mutta kun kisoissa oli myös vauvojen sarja.

Istumalihakset: "Hoosianna, Daavidin poika"

Hiljaiseloa on pitänyt. Täällä intternetissä.

Lihassa ja veressä olen valvonut, juonut kahvia, ollut ärtyneenä ja poissaolevana töissä, seissyt eri kirjastojen lainaustiskien jonoissa, käyskennellyt Malmin Saiturinpörssin käytävillä, haukotellut ja miettinyt otsa seinässä elämän tarkoitusta. Kaikki edelliset liittyvät tietysti graduun. Gradu gradu gradu. Paska gradu, paska aihe, emmäosaa, itkettää. Hei täähän sujuu, EIJJUMA ONKO KUKAAN HUOMANNUT TÄTÄ AIEMMIN, tästähän syntyi ihan hyvä kokonaisuus, enää yksitoista liuskaa, hahmottuu juu, itkettää.

Selkeästi ollaan terminaalivaiheessa. Ja hyvä niin - olen pyöritellyt tätä aihetta keväästä 2010, joten lienee aika päästää vähitellen irti. Mielelläni päästänkin. En malta odottaa viimeistä ohjauskertaa, vappuaattoa, lähetä-napin painallusta, illan bileitä vanhassa apteekkarintalossa ja vapautta. Sitä, ettei työpäivien jälkeen ala illalla toinen. Sitä, ettei jokaista hereilläolon hetkeä tarvitse käyttää tähän tällaiseen. Sitä, että aamun ensimmäinen ja illan viimeinen ajatus käsittelisivät jotain muuta kuin metodiosion muuttamista, alaviittaustekniikan muotoseikkoja tai tutkimusetiikkaa. En malta odottaa kesää. Elokuussa olen työtön työnhakija, ensimmäistä kertaa. En. Malta. Odottaa.

Odotan sitä, etten enää ajattele tätä. Sitä, miten en monesta syystä saanut tehtyä sellaista tutkielmaa kuin olisin halunnut, enkä sitä, miten en tällaisella tekeleellä millään muotoa tee oikeutta tutkimukseni kohteelle. Sitä, miten pettynyt olen tähän. Minun graduni ei ole opintojeni kruunu. Se ei heijasta kaikkea oppimaani ja opiskelunaikaista kasvuani. Se on keskimääräistä heikompi opinnäytetyö.

Lupaan unohtaa tämän kaiken ennen juhannusta.

Yli sata kilometriä Ouluun

Sukuloimisreissu pohjoiseen. Karaokebaaria muistuttava yöjunan ravintolavaunu, Rovaniemen jälkeen kolisevat kiskot, hankimaisemat joissa katse ei jaksa kantaa horisonttiin. Juna-asemalla pakkanen löi keuhkot kipeiksi. Söin rieskaa, katselin tätini keittiön ikkunasta näkyvää Kotavaaraa, löysin kirpputorilta lapikkaan muotoon saumatut talvikumisaappaat, join syntymäpäiväkahvit kiiltäväreunaisesta Myrna-kupista ja selasin valokuva-albumeita.



















Väsyttää. Huomenna töihin. Huomenna taas töihin.