Suunta käy pois tutusta ja turvallisesta. Hyvä niin. Hakusessa on edelleen uusi asunto ja uusi työ. Vanha duuni päättyy virallisesti tämän viikon lauantaina, mutta viimeisen työpäiväni olen jo lusinut. Asiaankuuluvan kaaoksenomaisen sellaisen, mukavasti ettei tule ikävä - tyyliin koneet hajoo ja lunta sataa. Kaiho saattaa tietysti iskeä työkkärin tiskillä, mutta mietin sitä sitten siellä.
Ihmettelen edelleen, mihin se kesä meni. Tiedän edelleen myös vastauksen: töihin ja nukkumiseen, työnhakuun ja sohvalla makaamiseen, vapaa-ajan käsitteeseen totutteluun. Alkukesää sävytti jatkuva pussikaljoittelu ja ulkona istuksiminen: mikä valo! mikä ihana valo! mä makaan nyt tässä! Keskikesällä työstressi imaisi mukaansa niin, ettei juuri mitään muuta jaksanut tehdä. Illalla kun söi ja katsoi (syntisesti samalla) jakson Game of Thronesia, olikin jo aika ryömiä sänkyyn. Vapaapäivinä, joita ei hirvittävästi ollut, ei mielessä suinkaan olleet nautinnolliset brunssit vaan löysä rötvääminen pieruverkkareissa. Elokuu olikin sitten jatkoaikaa, viimeisten vuorojen himaan kiskomista ja aamukamman tuijottamista. Töiden päätyttyä sisarustenlasten synttärit, (näillä näkymin lähinnä tappiollisen) kirppispöydän kanssa nyysääminen, passinhakemisen kanssa nyysääminen, töidenhaun kanssa nyysääminen, Kelan kanssa nyysääminen (tehkää nyt duuninne! aaaargh!) ja yleinen nyysääminen veivät aikaa. Erään työhaastattelun lopputuleman kuulen huomenna. Jos käy munkki, käy todellinen munkki. Jos ei, ilmoittaudun huomenna työttömäksi syyskuun alusta alkaen. Eli käy jonkinlainen vesirinkeli. (Vaikka siis tottahan mä nyt sen duunin saan. Kävin sitä varten kampaajallakin.)
Muutenkin on taas elämä vaikeeta, sillä tämä päivä menee kokkaillessa. Olen saanut viime viikolla yhteensä ehkä 20 kilon painosta ilmaista sapuskaa, josta osa on tuoretta. Kamala kiire valmistaa siitä safkaa! Hirvee ressi! En varmana heitä roskiin! Minä teille kurpitsapiirakat näytän!
27. elokuuta 2013
2. elokuuta 2013
Elonkorjuuta odotellessa
Päivät rullaavat. Samanlaisina. Aamulla junaan, illalla viimeistään puoli kahdeksalta kotiin, ruokaa naamaan, nukkumaan. Mihin se kesä meni? (Töihin.) Lom... Työttömyyteni piti alkaa eilen. Ei alkanut - jos olisi, painaisi niskassani nyt 90 päivän karenssi. Elokuukin menee siis töissä. Joko nykyisissä tai joissakin niistä muutamista hommista, joihin olen hakenut ja joissa hakuaika ei vielä ole umpeutunut. Arvaan, että myyn aikaani ja ammattitaitoani todennäköisemmin edellä mainituissa. Toukokuun ja nykyhetken välillä, kymmenien työhakemusten lähettämisten jälkeen ei yhtään haastattelukutsua ole tullut. Alan pian tosissani olla kateellinen suuriin ikäluokkiin kuuluville. Oma isäni, malliesimerkki, kilpailutti tässä iässä työläisammattiin valmistuttuaan kolme hyvää työpaikkaa ja jäi valitsemastaan eläkkeelle pari vuotta sitten. Eikä ollut elämässään päivääkään työttömänä. Ei ollut äitinikään. (Tiedän, ettei yhteen "sukupolveen" kuuluminen sinällään merkitse mitään, sillä elämäntarinoita on yhtä monta kuin on elämiäkin. Tiedän tosin myös, etten ota malliesimerkkien kaltaisilta ihmisiltä vastaan ainuttakaan työhakuun liittyvää vinkkiä, neuvoa tai kehotusta.)
Jottei syksy ajatuksia synkentävine, pimenevine iltoineen päästäisi turhan helpolla, sanoi vuokraisäntämme sopimuksen irti. Puolen vuoden sisällä on löydettävä uusi asunto. Pienempi, suurempi, kivempi, paskempi tai ei, tulee se olemaan kalliimpi kuin nykyisemme. Ajatuskin kaiken pakkaamisesta, roudaamisesta ja purkamisesta väsyttää. Mitäpä muutakaan.
Puoli vuotta sattumalta on myös aika, jonka mittaan lääkäri arvioi silmääni vaivaavan luomirakkulaston paranevan. Yli kuukauden päivät olen sörkkinyt, varonut, varjellut ja rasvannut. Tulehdus meni lopulta pois, mutta pahkurat jäivät. Noh, kohtahan se tulee pimeää.
Toisaalta on ollut aikaa lukea. Junassa. Olen matkustellut töihin ja takaisin Virtasen, Klemettilän, Franzenin ja Westön kanssa. (Tosin erästä viimeksi mainitun ruotsinkielistä novellia lukiessani minulla meni seitsemisen sivua, ennen kuin tajusin Brunon olevan koira.) Radiossani soi edelleen kesä. Kissa pussailee aamuisin. Perunamuussi on hyvää. Joten mikäs tässä.
Jottei syksy ajatuksia synkentävine, pimenevine iltoineen päästäisi turhan helpolla, sanoi vuokraisäntämme sopimuksen irti. Puolen vuoden sisällä on löydettävä uusi asunto. Pienempi, suurempi, kivempi, paskempi tai ei, tulee se olemaan kalliimpi kuin nykyisemme. Ajatuskin kaiken pakkaamisesta, roudaamisesta ja purkamisesta väsyttää. Mitäpä muutakaan.
Puoli vuotta sattumalta on myös aika, jonka mittaan lääkäri arvioi silmääni vaivaavan luomirakkulaston paranevan. Yli kuukauden päivät olen sörkkinyt, varonut, varjellut ja rasvannut. Tulehdus meni lopulta pois, mutta pahkurat jäivät. Noh, kohtahan se tulee pimeää.
Toisaalta on ollut aikaa lukea. Junassa. Olen matkustellut töihin ja takaisin Virtasen, Klemettilän, Franzenin ja Westön kanssa. (Tosin erästä viimeksi mainitun ruotsinkielistä novellia lukiessani minulla meni seitsemisen sivua, ennen kuin tajusin Brunon olevan koira.) Radiossani soi edelleen kesä. Kissa pussailee aamuisin. Perunamuussi on hyvää. Joten mikäs tässä.
19. heinäkuuta 2013
Tarvitse en fyssaa tai hissaa/ tahdon vain leikkiä kissaa
Huomioita heinäkuulta:
Seljankukkamehu on hyvää.
On hienoa katsella, kun aurinko nousee meren ylle. Ja tanssia.
Kissa on oppinut tuhmaksi. Menee juomaan yöpöydän vesilasista, kun astuu kolme askelta olohuoneen puolelle. Kuopii öisin kardemummakasvin multaa. Varastaa P:n lautaselta verimakkaran.
Kesätöihin meneminen valmistumisen perään oli suuri virhe. Ainakin työkkärin mielestä. Jännittävää sinänsä.
Kun hoitaa pari päivää maalla lapsia, saa aamuisen säätiedotuksen perään näytettävien Liikenneviraston kelikamerakuvien yhteydessä päähänsä kaikkea kummallista. Kuten nyt esimerkiksi yllättäen ohimoon lyövän kaipuuajatuksen ensi kesästä, jolloin minulla on kenties auto ja voin ajaa luu ulkona vaikka pitkin Juujärveä, jos huvittaa. Lähteä. (Voi, kun voisi lähteä.)
Edelliseen liittyen: osaan pitää hyppysissäni samanaikaisesti lähemmäs kolmeakymmentä alakoululaista, mutta yksi (yksi!!) sukulaislapsi saa perseillessään minut raivon partaalle. Jännittävää sinänsä.
Lähibaarin kesäkannu on kiva.
Töissä ei ole heinäkuussa koskaan ollut näin kylmä.
Ei vanha enää jaksa. Yhden yön kun huutaa tuuleen ja nukkuu perään lattialla heräten aamulla Kuuden vuoden kuuliaisuuden ironiseen soitantaan, on selkä kipeä kaksi päivää.
Gradun tekemisestä tuntuu olevan sata vuotta.
Seljankukkamehu on hyvää.
On hienoa katsella, kun aurinko nousee meren ylle. Ja tanssia.
Kissa on oppinut tuhmaksi. Menee juomaan yöpöydän vesilasista, kun astuu kolme askelta olohuoneen puolelle. Kuopii öisin kardemummakasvin multaa. Varastaa P:n lautaselta verimakkaran.
Kesätöihin meneminen valmistumisen perään oli suuri virhe. Ainakin työkkärin mielestä. Jännittävää sinänsä.
Kun hoitaa pari päivää maalla lapsia, saa aamuisen säätiedotuksen perään näytettävien Liikenneviraston kelikamerakuvien yhteydessä päähänsä kaikkea kummallista. Kuten nyt esimerkiksi yllättäen ohimoon lyövän kaipuuajatuksen ensi kesästä, jolloin minulla on kenties auto ja voin ajaa luu ulkona vaikka pitkin Juujärveä, jos huvittaa. Lähteä. (Voi, kun voisi lähteä.)
Edelliseen liittyen: osaan pitää hyppysissäni samanaikaisesti lähemmäs kolmeakymmentä alakoululaista, mutta yksi (yksi!!) sukulaislapsi saa perseillessään minut raivon partaalle. Jännittävää sinänsä.
Lähibaarin kesäkannu on kiva.
Töissä ei ole heinäkuussa koskaan ollut näin kylmä.
Ei vanha enää jaksa. Yhden yön kun huutaa tuuleen ja nukkuu perään lattialla heräten aamulla Kuuden vuoden kuuliaisuuden ironiseen soitantaan, on selkä kipeä kaksi päivää.
Gradun tekemisestä tuntuu olevan sata vuotta.
1. heinäkuuta 2013
20. kesäkuuta 2013
Piippuhyllyllä
Jos nyt tarkastelisi meikäläisen elämää kauempaa yläkatsomosta, voisi todeta: junaan juostaan, kaupoilla juostaan, töihin, töissä ja töistä juostaan, juhlimassa juostaan. Tänään oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, jolloin olen vain ollut kotosalla - en hommissa hikoilemassa tai korkokengissä kompastelemassa. Aloitin neljän päivän juhannusvapaani (ja samalla tämän kesän (palkattoman) lomani) asiaankuuluvasti postissa ja paikallisessa hypermarketissa jonotellen. Ja mikäs siinä seisoksiessa. Päähänpistosta ostetussa lauantain lottokupongissa oli 5+1 oikein, mikä johti paitsi viininlehtikääryleiden, myös leikkokukkien ostamiseen. Lähikukkakauppamme lopettaminen surettaa, mutta viimeisen aukiolopäivän alennukset suinkaan eivät. En tiedä kukista paljon, mutta tiedän tämän: kun neilikka ja ruusu ja tuollaiset vaaleanvihreät pirteänmuotoiset palleroiset kohtaavat, tulen iloiseksi.
Iloa on riittänyt muutoinkin sitten viimeisen postaukseni. Sain gradustani hyvän arvosanan. Järjestimme P:n kanssa kuun alussa yhteiset valmistujaiskekkerit, joissa oli populaa kuin pipoa ja kämpässä jämäkät noin +58 astetta. Valmistuin virallisestikin, mitä juhlittiin myöhemmin P:n ja äiteeni kanssa tehdyllä skumpanmakuisella kevätjuhlareissulla Tampereelle. Hurmaannuin Espoossa norjalaisesta nykyvalokuvasta ja loikoilin Futurossa. P:n vanhemmat sekä tukholmalaiset täti ja setä ilahduttivat vierailullaan (osaan näköjään puhua ruotsia ihan hyvin, ainakin jos aiheena on glitterprinsessahäät). Kohottelin maljoja kaverin kolmikymppisillä ja humalluin Katajanokalla (ties monettako kertaa). Seuraavana päivänä tavoittelin hyvää ryhtiä siskoni nuorimmaisen yksivuotissynttäreillä. Olen saanut hienoja lahjoja, halaillut ja nauranut. Ei voi palijon valittaa.
Aika kuluu sellaista tahtia, että juhannus tulla jollottaa ja minulla on jo lakkarissa tämänhetkisen duunipaikkani viimeinen työvuorolista. Elokuun alussa mollottaa työttömyys, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että alan selvittää työttömyysasioitani heinäkuun ensimmäisestä päivästä lähtien. Töitähän olen toki hakenut koko kevään, mistä todisteena on sähköpostilaatikkoni pullollaan jokseenkin lannistavia hylkäyskirjeitä. Niitäkään ei tarvitsisi katsella, mikäli olisi voimaa hakea erityisopettajaksi, mutta kuten Suke hyvin ilmaisi, ei niihin hommiin tällaisella märkäkorvalla paljon kannata olla asiaa. Tiedän rajani, enkä halua olla vaihtamassa alaa keväällä 2014. Mieluummin kokeilen onneani täsmähakemuksin ja, ehkä todennäköisemmin, laukkaan työkkäriin.
Sitä ennen lueskelen työvuorojeni välissä Ketun uusinta. Kaivaudun viileisiin lakanoihin novellien herättämin villein kiehuvin ajatuksin ja lepään.
Iloa on riittänyt muutoinkin sitten viimeisen postaukseni. Sain gradustani hyvän arvosanan. Järjestimme P:n kanssa kuun alussa yhteiset valmistujaiskekkerit, joissa oli populaa kuin pipoa ja kämpässä jämäkät noin +58 astetta. Valmistuin virallisestikin, mitä juhlittiin myöhemmin P:n ja äiteeni kanssa tehdyllä skumpanmakuisella kevätjuhlareissulla Tampereelle. Hurmaannuin Espoossa norjalaisesta nykyvalokuvasta ja loikoilin Futurossa. P:n vanhemmat sekä tukholmalaiset täti ja setä ilahduttivat vierailullaan (osaan näköjään puhua ruotsia ihan hyvin, ainakin jos aiheena on glitterprinsessahäät). Kohottelin maljoja kaverin kolmikymppisillä ja humalluin Katajanokalla (ties monettako kertaa). Seuraavana päivänä tavoittelin hyvää ryhtiä siskoni nuorimmaisen yksivuotissynttäreillä. Olen saanut hienoja lahjoja, halaillut ja nauranut. Ei voi palijon valittaa.
Aika kuluu sellaista tahtia, että juhannus tulla jollottaa ja minulla on jo lakkarissa tämänhetkisen duunipaikkani viimeinen työvuorolista. Elokuun alussa mollottaa työttömyys, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että alan selvittää työttömyysasioitani heinäkuun ensimmäisestä päivästä lähtien. Töitähän olen toki hakenut koko kevään, mistä todisteena on sähköpostilaatikkoni pullollaan jokseenkin lannistavia hylkäyskirjeitä. Niitäkään ei tarvitsisi katsella, mikäli olisi voimaa hakea erityisopettajaksi, mutta kuten Suke hyvin ilmaisi, ei niihin hommiin tällaisella märkäkorvalla paljon kannata olla asiaa. Tiedän rajani, enkä halua olla vaihtamassa alaa keväällä 2014. Mieluummin kokeilen onneani täsmähakemuksin ja, ehkä todennäköisemmin, laukkaan työkkäriin.
Sitä ennen lueskelen työvuorojeni välissä Ketun uusinta. Kaivaudun viileisiin lakanoihin novellien herättämin villein kiehuvin ajatuksin ja lepään.
23. toukokuuta 2013
Viitoshaaste
Suke haasteli männä päivänä (herrajjumala, huhtikuussa!) kertomaan viitosia. Elämääni hallinnut dadaistinen kiire on nyt hellittänyt sen verran, että ehdin pohtia muutakin kuin gradua, gradua, gradua sekä töitä, töitä ja töitä. Siispä!
5 asiaa, joita tarvitsen päivittäin
kahvi (ylläri!)
hame ja sukkahousut
reppu selkään
läppäri (oi kyllä)
tyyny (keskikuohkea)
5 kirjaa, joita suosittelen muille
Marc Bloch: Historian puolustus
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Kalle Päätalo: Koillismaa-sarja
Margaret Atwood: Oryx ja Crake
Kurt Vonnegut: Siniparta
5 materialistista lahjatoivetta
tehosekoitin
Ketun Piippuhylly
sarjakuvia, aah!
riippumatto (ja paikka, mihin sen voisi ripustaa)
uusi puhelin (nykyiseni on kohta kahdeksan vuotta vanha)
5 paikkaa, joissa haluan käydä
Itä-Lappi
Islanti
Ranskan etelärannikko
Tanska
New York
5 adjektiivia, jotka kuvaavat minua
pinnalta kova
tunnollinen
huumorintajuinen
rakkaudessani kiltti
vihassani ehdoton
5 lempiruokaani
härkäpapupihvit perunamuusilla ja suppilovahverokastikkeella
kesän ensimmäiset, toiset, kolmannet ja vielä seuraavatkin mansikat
uudet perunat kevätsipulin kera
pestopasta
(kokokasvis)gallopinto (löytyi taas uudelleen!)
5 elämänohjetta
Lisää fyffeä köyhille ja vähemmän paskaa luontoon! (Claes Andersson)
Mahansilityksestä nauttivat kaikki. (Kissa)
Sinusta kuulemme vielä. (Kuvataidekoulun opettajien lopputyöarvio)
Vanhempien ihmisten neuvoja kannattaa kuunnella syvästi valikoiden. (Isosisko)
Souda... Huopaa... Huopaa... Souda... Souda...! Huopaa... (Äiti, verkkoja laskiessa)
Tyydyn mahtiponnettomasti haastamaan kaikki lukijani!
5 asiaa, joita tarvitsen päivittäin
kahvi (ylläri!)
hame ja sukkahousut
reppu selkään
läppäri (oi kyllä)
tyyny (keskikuohkea)
5 kirjaa, joita suosittelen muille
Marc Bloch: Historian puolustus
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Kalle Päätalo: Koillismaa-sarja
Margaret Atwood: Oryx ja Crake
Kurt Vonnegut: Siniparta
5 materialistista lahjatoivetta
tehosekoitin
Ketun Piippuhylly
sarjakuvia, aah!
riippumatto (ja paikka, mihin sen voisi ripustaa)
uusi puhelin (nykyiseni on kohta kahdeksan vuotta vanha)
5 paikkaa, joissa haluan käydä
Itä-Lappi
Islanti
Ranskan etelärannikko
Tanska
New York
5 adjektiivia, jotka kuvaavat minua
pinnalta kova
tunnollinen
huumorintajuinen
rakkaudessani kiltti
vihassani ehdoton
5 lempiruokaani
härkäpapupihvit perunamuusilla ja suppilovahverokastikkeella
kesän ensimmäiset, toiset, kolmannet ja vielä seuraavatkin mansikat
uudet perunat kevätsipulin kera
pestopasta
(kokokasvis)gallopinto (löytyi taas uudelleen!)
5 elämänohjetta
Lisää fyffeä köyhille ja vähemmän paskaa luontoon! (Claes Andersson)
Mahansilityksestä nauttivat kaikki. (Kissa)
Sinusta kuulemme vielä. (Kuvataidekoulun opettajien lopputyöarvio)
Vanhempien ihmisten neuvoja kannattaa kuunnella syvästi valikoiden. (Isosisko)
Souda... Huopaa... Huopaa... Souda... Souda...! Huopaa... (Äiti, verkkoja laskiessa)
Tyydyn mahtiponnettomasti haastamaan kaikki lukijani!
17. toukokuuta 2013
Välitilataide
Kohta loppuva kahden päivän vapaani on mennyt erittäin poikkeuksellisissa merkeissä. En ole siivonnut, en huoltanut talvikenkiä varastoon, en urheillut (tai paremminkin tuntenut huonoa omaatuntoa urheilemattomuudesta), en tuijotellut kalenteria tai edes metatehnyt puolijuttuja. Olen hoitanut sen muutaman velvollisuuden verran vatsaa sisään ja lopunaikaa vain rehellisesti maannut. Ja käynyt pussiolusella linnunmaitoisessa auringonkilossa.
Koetan siis kovasti opetella uuteen tekemisen tapaan. Superkiireisten työpäivien paine riittää, eikä iltaisin tosiaankaan enää ala se toinen työpäivä. Mitä luksusta! Havahduin lopullisesti ylellisyyteen toissapäivänä, kun kypsyysnäytteen tekemisen perään istuin paikallisjunan penkissä ja katselin kuinka vehreänvaloisa pirkanmaalainen maisema kiiti ikkunan takana. Tajusin, että voin käyttää matkustusajan mihin ikinä lystään. (Siispä laukustani nousi nautinnollisin kädenliikkein Silfverbergin Äitikortti.) Tänään esitäytin tutkintotodistuslomakkeen ja suljin sen kirjekuoreen saatekortin kera. Gradun arvosana et al. lähtee sähköpostitse perästä, kunhan ne vain tietooni itse saan.
Huhhuh. Huhhuh mä sanon.
Suurstressin laukeamisesta kielii nimittäin armoton, jatkuva ja musertava väsymys. Se lienee viimekäden syynä siihen, että lojuminen houkuttaa hommia enemmän. Aamuisin käynnistyn viidennen kahvikupin jälkeen. Päivisin siirryn hommathimaan-nimellä kulkevaan asetustilaan, jonka sisällä jaksaa töissä olla asiallinen ja hyväntuulinen, sellainen kuin työ edellyttää. Iltaisin olo on usein kuin pystyynkuolleella kelohongalla. Väsyttää niin että itkettää. Paitsi etteivät voimat riitä edes itkemiseen. Posken osuessa tyynyyn tulee uni välittömästi. Nukkuminen vain on niin laaduttoman kevyttä, että aamulla herään entistä väsyneempänä. Sitten tsempataan, keitetään sitä kahvia. Silitetään kissaa korvan takaa ja lähdetään. Istutaan junaan muiden tyhjyyteen tuijottavien työmatkalaisten kanssa.
Eipä siinä. Hymyilyttääkin. Vanhempieni vinttikomerosta löytynyt, viisitoista vuotta sitten alakoululuokkaa pitkinpoikin nuohonnut slämäri, esimerkiksi. Järvi, jonka pintaan junanohituksen hetkellä aurinko hyppelehtii. Elämäni pisimmän talven jälkeen yhä lisääntyvä paahteinen valo. Kirjastoon pikkuhiljaa palautuvat gradukirjat. Veden äärellä tuoksuva poppeli. Siskon yksivuotiaan ilontäyteinen jammailu itsekeksimäni rallatuksen tahtiin. Työpaikallani toisilleen kujerteleva ja sirkutteleva talitiaispari. Tunne, että jotain hyvää on vielä tulossa.
Hymyni on väsynyttä. Nyt ainakin, muttei varmaankaan aina.
Koetan siis kovasti opetella uuteen tekemisen tapaan. Superkiireisten työpäivien paine riittää, eikä iltaisin tosiaankaan enää ala se toinen työpäivä. Mitä luksusta! Havahduin lopullisesti ylellisyyteen toissapäivänä, kun kypsyysnäytteen tekemisen perään istuin paikallisjunan penkissä ja katselin kuinka vehreänvaloisa pirkanmaalainen maisema kiiti ikkunan takana. Tajusin, että voin käyttää matkustusajan mihin ikinä lystään. (Siispä laukustani nousi nautinnollisin kädenliikkein Silfverbergin Äitikortti.) Tänään esitäytin tutkintotodistuslomakkeen ja suljin sen kirjekuoreen saatekortin kera. Gradun arvosana et al. lähtee sähköpostitse perästä, kunhan ne vain tietooni itse saan.
Huhhuh. Huhhuh mä sanon.
Suurstressin laukeamisesta kielii nimittäin armoton, jatkuva ja musertava väsymys. Se lienee viimekäden syynä siihen, että lojuminen houkuttaa hommia enemmän. Aamuisin käynnistyn viidennen kahvikupin jälkeen. Päivisin siirryn hommathimaan-nimellä kulkevaan asetustilaan, jonka sisällä jaksaa töissä olla asiallinen ja hyväntuulinen, sellainen kuin työ edellyttää. Iltaisin olo on usein kuin pystyynkuolleella kelohongalla. Väsyttää niin että itkettää. Paitsi etteivät voimat riitä edes itkemiseen. Posken osuessa tyynyyn tulee uni välittömästi. Nukkuminen vain on niin laaduttoman kevyttä, että aamulla herään entistä väsyneempänä. Sitten tsempataan, keitetään sitä kahvia. Silitetään kissaa korvan takaa ja lähdetään. Istutaan junaan muiden tyhjyyteen tuijottavien työmatkalaisten kanssa.
Eipä siinä. Hymyilyttääkin. Vanhempieni vinttikomerosta löytynyt, viisitoista vuotta sitten alakoululuokkaa pitkinpoikin nuohonnut slämäri, esimerkiksi. Järvi, jonka pintaan junanohituksen hetkellä aurinko hyppelehtii. Elämäni pisimmän talven jälkeen yhä lisääntyvä paahteinen valo. Kirjastoon pikkuhiljaa palautuvat gradukirjat. Veden äärellä tuoksuva poppeli. Siskon yksivuotiaan ilontäyteinen jammailu itsekeksimäni rallatuksen tahtiin. Työpaikallani toisilleen kujerteleva ja sirkutteleva talitiaispari. Tunne, että jotain hyvää on vielä tulossa.
Hymyni on väsynyttä. Nyt ainakin, muttei varmaankaan aina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)