Hyvä kesä huono kesä hyvä kesä huono kesä

Suketus haastoi kertomaan viisplusviis-tyylillä kuluneen kesän hyvistä ja huonoista puolista. Kiitän haasteesta, sillä vanhojen muistelun kohdalla ovat silmäni syystä usein tikkuisimmat. (Ei ollut kai siis aikoinaan ihme, että kandintutkielmakin lurahti nimenomaan muistitiedon parissa...)

Mahtikesä!



1. Lämpöä, kavereita, olusta ja oleskelua riitti, niskassa painaneista duuneista huolimatta. Päivän mittaan hornankattilaksi lämmenneestä kämpästä tuli miltei aina mahdollisuuden tullen karattua istuksimaan kylille - joko omaan pahaseen tai toisiin kaupunkeihin.





2. Valmistuminen kesäkuussa. Ai että mitä nannaa! Sano mua maisteriks!

3. Vanha kesäduuni. Huonon palkan, huonojen työehtojen ja pitkän työmatkan vastapainoksi itse homma oli sisällöltään edelleen mielekästä ja työtoverit sekä esimiehistö mirhamia. Kesäkuussa en tehnyt kuin pari tavallisempaa työvuoroa, kun olin enemmän tai vähemmän vetovastuussa lastentoiminnasta. Päivät olivat pitkiä, mutta mielenkiintoisia. Keski- ja loppukesällä selvisin stressistä tyydyttävästi (huolimati siitä, että entiseen verrattuna joud... sain käyttää esimerkiksi ruotsia hommassani noin satakertaisesti enemmän kuin ennen). Win!

4. Työ vaatii huvit. Varsinaisiakin juhlia puisto-osastoilla istuksimisen lisäksi oli niitäkin riittämiin: aikuisten synttäreitä, lastensynttäreitä, omat ja P:n yhteisvalmistujaiset, sadonkorjuujuhlaa ja yhdet häät.

5. Valo. Viime talvi oli elämäni pisin ja pimein. Kynnän keväisin usein syvälläkin masiksen suoturpeissa, mutta viime kesän tosissaan alettua tuntui todellakin siltä kuin olisin noussut haudasta. Maailmassa olikin taas värejä ja ääniä. Pääsi ihan tuossa unohtumaan.

Grumpy-kesä!

1. Tukka putkella mentiin. Olin hela tiden joko menossa töihin, töissä tai tulossa töistä. Vapaapäivinä joko makasin säkkituolissa välikuolemaa tehden tai hoidin pakollisia velvoitteita himaan. Tai siltä ainakin tuntui, vaikka ehdin kuitenkin lojua ties missä siideriä kitusiini imien. Asenne ratkaisee?

2. Kela-sekoilut. Opintotuen loputtua viime vuoden puolella kesken olin oikeutettu yleiseen asumistukeen. Kevät rullasi mukavasti ja tuen turvin oli viime kädessä mahdollista saada gradu puskettua hikihuokosista ulos. Ongelmat alkoivatkin heti, kun taloutemme molemmat opiskelijat valmistuivat. Muutuimme yhdeksi ruokakunnaksi, mikä sekoitti viraston pasmat täysin. Kun menin määräaikaisesti töihin ja P jäi työttömäksi odottelemaan päätöstä ansiosidonnaisestaan, elimme palkallani eli lähinnä pyhällä hengellä sekä (päin helvettiä) tarkistetulla asumistuella. Kesällä ei ollut ainoatakaan päivää, jolloin en olisi joko murehtinut tukiasiaa tai joutunut selvittelemään sitä. Tilanne on näin kesän päätyttyä se, että huolimatta huolellisuudestani ja siitä, että olen hoitanut ja ilmoittanut asiamme juuri niin kuin pitää, on huomattava summa menossa takaisinperintään. Meillä ei ole millä maksaa. Tämä kesä opetti minulle, mitä byrokratiaa vastaan tappeleminen voi olla. Lievästi sanottuna vituttaa.

3. Töissä tallailu yhdistettynä rahattomuuteen piti huolen siitä, ettei pidempiä reissuja tehty. En edelliskesien tyyliin päässyt nytkään käymään pohjoisessa, mikä raastaa sieluani.

4. Töiden tekemisen päälle harrastin laaja-alaista työnhakua. Koko ajan. Hain jokaikistä paikkaa ja virkaa mitä kehtasin ajatuksenani se, etten tahdo työkkärin tiskille. Turhaan.

5. Huolehdin, harmittelin ja surin ihan liikaa. Vähemmälläkin pärjäisi, kun näemmä hommat asiallisesti hoitamalla ja niistä terveessä määrin piittaamalla sujuvat ne ihan yhtä hyvin. Stressaamisen vähentämisen harjoittelu jäi siis vähiin. Kuten usein on ennenkin käynyt.

Jos paan summaten: viime kesä oli sekä aallonharjaa että sen pohjaa. Ei hyvä eikä huono, vaan molempia. Ensi kesästä ei ole mitään käryä, mutta jos jotain voin toivoa niin vähemmän ikävää, enemmän sihisevää.

Lukijani: pim, olet haastettu!

Reisusa

Opiskelijakortin tarrasta on tiristettävä kaikki mehut irti, vielä kun voi. Kotimaanmatkailun suuntina ovat olleet niin Helsinki, Turku kuin Hämeenlinnakin. Viimeksi mainitun eilisen Taiteiden yön basaarista ostin tutulta korukauppiaalta lusikanvarresta taivutetun sormuksen. Uuh! Koruharakka kiittää.

Ai niin! Ei auttanut kampaajallakäynti, vaan rinkeliä pukkasi. Ilmoittauduin toissapäivänä työttömäksi työnhakijaksi. Ensi viikolla alkaa höökä työkkärissä vierailulla. En malta odottaa. (Not.)

Elämänmittainen aikuislarppi

Suunta käy pois tutusta ja turvallisesta. Hyvä niin. Hakusessa on edelleen uusi asunto ja uusi työ. Vanha duuni päättyy virallisesti tämän viikon lauantaina, mutta viimeisen työpäiväni olen jo lusinut. Asiaankuuluvan kaaoksenomaisen sellaisen, mukavasti ettei tule ikävä - tyyliin koneet hajoo ja lunta sataa. Kaiho saattaa tietysti iskeä työkkärin tiskillä, mutta mietin sitä sitten siellä.

Ihmettelen edelleen, mihin se kesä meni. Tiedän edelleen myös vastauksen: töihin ja nukkumiseen, työnhakuun ja sohvalla makaamiseen, vapaa-ajan käsitteeseen totutteluun. Alkukesää sävytti jatkuva pussikaljoittelu ja ulkona istuksiminen: mikä valo! mikä ihana valo! mä makaan nyt tässä! Keskikesällä työstressi imaisi mukaansa niin, ettei juuri mitään muuta jaksanut tehdä. Illalla kun söi ja katsoi (syntisesti samalla) jakson Game of Thronesia, olikin jo aika ryömiä sänkyyn. Vapaapäivinä, joita ei hirvittävästi ollut, ei mielessä suinkaan olleet nautinnolliset brunssit vaan löysä rötvääminen pieruverkkareissa. Elokuu olikin sitten jatkoaikaa, viimeisten vuorojen himaan kiskomista ja aamukamman tuijottamista. Töiden päätyttyä sisarustenlasten synttärit, (näillä näkymin lähinnä tappiollisen) kirppispöydän kanssa nyysääminen, passinhakemisen kanssa nyysääminen, töidenhaun kanssa nyysääminen, Kelan kanssa nyysääminen (tehkää nyt duuninne! aaaargh!) ja yleinen nyysääminen veivät aikaa. Erään työhaastattelun lopputuleman kuulen huomenna. Jos käy munkki, käy todellinen munkki. Jos ei, ilmoittaudun huomenna työttömäksi syyskuun alusta alkaen. Eli käy jonkinlainen vesirinkeli. (Vaikka siis tottahan mä nyt sen duunin saan. Kävin sitä varten kampaajallakin.)

Muutenkin on taas elämä vaikeeta, sillä tämä päivä menee kokkaillessa. Olen saanut viime viikolla yhteensä ehkä 20 kilon painosta ilmaista sapuskaa, josta osa on tuoretta. Kamala kiire valmistaa siitä safkaa! Hirvee ressi! En varmana heitä roskiin! Minä teille kurpitsapiirakat näytän!

Elonkorjuuta odotellessa

Päivät rullaavat. Samanlaisina. Aamulla junaan, illalla viimeistään puoli kahdeksalta kotiin, ruokaa naamaan, nukkumaan. Mihin se kesä meni? (Töihin.) Lom... Työttömyyteni piti alkaa eilen. Ei alkanut - jos olisi, painaisi niskassani nyt 90 päivän karenssi. Elokuukin menee siis töissä. Joko nykyisissä tai joissakin niistä muutamista hommista, joihin olen hakenut ja joissa hakuaika ei vielä ole umpeutunut. Arvaan, että myyn aikaani ja ammattitaitoani todennäköisemmin edellä mainituissa. Toukokuun ja nykyhetken välillä, kymmenien työhakemusten lähettämisten jälkeen ei yhtään haastattelukutsua ole tullut. Alan pian tosissani olla kateellinen suuriin ikäluokkiin kuuluville. Oma isäni, malliesimerkki, kilpailutti tässä iässä työläisammattiin valmistuttuaan kolme hyvää työpaikkaa ja jäi valitsemastaan eläkkeelle pari vuotta sitten. Eikä ollut elämässään päivääkään työttömänä. Ei ollut äitinikään. (Tiedän, ettei yhteen "sukupolveen" kuuluminen sinällään merkitse mitään, sillä elämäntarinoita on yhtä monta kuin on elämiäkin. Tiedän tosin myös, etten ota malliesimerkkien kaltaisilta ihmisiltä vastaan ainuttakaan työhakuun liittyvää vinkkiä, neuvoa tai kehotusta.)

Jottei syksy ajatuksia synkentävine, pimenevine iltoineen päästäisi turhan helpolla, sanoi vuokraisäntämme sopimuksen irti. Puolen vuoden sisällä on löydettävä uusi asunto. Pienempi, suurempi, kivempi, paskempi tai ei, tulee se olemaan kalliimpi kuin nykyisemme. Ajatuskin kaiken pakkaamisesta, roudaamisesta ja purkamisesta väsyttää. Mitäpä muutakaan.

Puoli vuotta sattumalta on myös aika, jonka mittaan lääkäri arvioi silmääni vaivaavan luomirakkulaston paranevan. Yli kuukauden päivät olen sörkkinyt, varonut, varjellut ja rasvannut. Tulehdus meni lopulta pois, mutta pahkurat jäivät. Noh, kohtahan se tulee pimeää.

Toisaalta on ollut aikaa lukea. Junassa. Olen matkustellut töihin ja takaisin Virtasen, Klemettilän, Franzenin ja Westön kanssa. (Tosin erästä viimeksi mainitun ruotsinkielistä novellia lukiessani minulla meni seitsemisen sivua, ennen kuin tajusin Brunon olevan koira.) Radiossani soi edelleen kesä. Kissa pussailee aamuisin. Perunamuussi on hyvää. Joten mikäs tässä.

Tarvitse en fyssaa tai hissaa/ tahdon vain leikkiä kissaa

Huomioita heinäkuulta:

Seljankukkamehu on hyvää.

On hienoa katsella, kun aurinko nousee meren ylle. Ja tanssia.

Kissa on oppinut tuhmaksi. Menee juomaan yöpöydän vesilasista, kun astuu kolme askelta olohuoneen puolelle. Kuopii öisin kardemummakasvin multaa. Varastaa P:n lautaselta verimakkaran.

Kesätöihin meneminen valmistumisen perään oli suuri virhe. Ainakin työkkärin mielestä. Jännittävää sinänsä.

Kun hoitaa pari päivää maalla lapsia, saa aamuisen säätiedotuksen perään näytettävien Liikenneviraston kelikamerakuvien yhteydessä päähänsä kaikkea kummallista. Kuten nyt esimerkiksi yllättäen ohimoon lyövän kaipuuajatuksen ensi kesästä, jolloin minulla on kenties auto ja voin ajaa luu ulkona vaikka pitkin Juujärveä, jos huvittaa. Lähteä. (Voi, kun voisi lähteä.)

Edelliseen liittyen: osaan pitää hyppysissäni samanaikaisesti lähemmäs kolmeakymmentä alakoululaista, mutta yksi (yksi!!) sukulaislapsi saa perseillessään minut raivon partaalle. Jännittävää sinänsä.

Lähibaarin kesäkannu on kiva.

Töissä ei ole heinäkuussa koskaan ollut näin kylmä.

Ei vanha enää jaksa. Yhden yön kun huutaa tuuleen ja nukkuu perään lattialla heräten aamulla Kuuden vuoden kuuliaisuuden ironiseen soitantaan, on selkä kipeä kaksi päivää.

Gradun tekemisestä tuntuu olevan sata vuotta.

Kesäkuukimara

Piippuhyllyllä

Jos nyt tarkastelisi meikäläisen elämää kauempaa yläkatsomosta, voisi todeta: junaan juostaan, kaupoilla juostaan, töihin, töissä ja töistä juostaan, juhlimassa juostaan. Tänään oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, jolloin olen vain ollut kotosalla - en hommissa hikoilemassa tai korkokengissä kompastelemassa. Aloitin neljän päivän juhannusvapaani (ja samalla tämän kesän (palkattoman) lomani) asiaankuuluvasti postissa ja paikallisessa hypermarketissa jonotellen. Ja mikäs siinä seisoksiessa. Päähänpistosta ostetussa lauantain lottokupongissa oli 5+1 oikein, mikä johti paitsi viininlehtikääryleiden, myös leikkokukkien ostamiseen. Lähikukkakauppamme lopettaminen surettaa, mutta viimeisen aukiolopäivän alennukset suinkaan eivät. En tiedä kukista paljon, mutta tiedän tämän: kun neilikka ja ruusu ja tuollaiset vaaleanvihreät pirteänmuotoiset palleroiset kohtaavat, tulen iloiseksi.

Iloa on riittänyt muutoinkin sitten viimeisen postaukseni. Sain gradustani hyvän arvosanan. Järjestimme P:n kanssa kuun alussa yhteiset valmistujaiskekkerit, joissa oli populaa kuin pipoa ja kämpässä jämäkät noin +58 astetta. Valmistuin virallisestikin, mitä juhlittiin myöhemmin P:n ja äiteeni kanssa tehdyllä skumpanmakuisella kevätjuhlareissulla Tampereelle. Hurmaannuin Espoossa norjalaisesta nykyvalokuvasta ja loikoilin Futurossa. P:n vanhemmat sekä tukholmalaiset täti ja setä ilahduttivat vierailullaan (osaan näköjään puhua ruotsia ihan hyvin, ainakin jos aiheena on glitterprinsessahäät). Kohottelin maljoja kaverin kolmikymppisillä ja humalluin Katajanokalla (ties monettako kertaa). Seuraavana päivänä tavoittelin hyvää ryhtiä siskoni nuorimmaisen yksivuotissynttäreillä. Olen saanut hienoja lahjoja, halaillut ja nauranut. Ei voi palijon valittaa.

Aika kuluu sellaista tahtia, että juhannus tulla jollottaa ja minulla on jo lakkarissa tämänhetkisen duunipaikkani viimeinen työvuorolista. Elokuun alussa mollottaa työttömyys, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että alan selvittää työttömyysasioitani heinäkuun ensimmäisestä päivästä lähtien. Töitähän olen toki hakenut koko kevään, mistä todisteena on sähköpostilaatikkoni pullollaan jokseenkin lannistavia hylkäyskirjeitä. Niitäkään ei tarvitsisi katsella, mikäli olisi voimaa hakea erityisopettajaksi, mutta kuten Suke hyvin ilmaisi, ei niihin hommiin tällaisella märkäkorvalla paljon kannata olla asiaa. Tiedän rajani, enkä halua olla vaihtamassa alaa keväällä 2014. Mieluummin kokeilen onneani täsmähakemuksin ja, ehkä todennäköisemmin, laukkaan työkkäriin.

Sitä ennen lueskelen työvuorojeni välissä Ketun uusinta. Kaivaudun viileisiin lakanoihin novellien herättämin villein kiehuvin ajatuksin ja lepään.