Ekklesia

Vastoin aiempia, kunnianhimoisia suunnitelmiani sain lähdettyä katsomaan vain yhtä Docpoint-dokumenttielokuvafestivaalien näytöstä. Päätin katsastaa teoksen, joka päästää katsojansa seuraamaan salaista valiokuntatyötä, päätöksenteon ydintä. Dokumentti on kuvattu viime vuoden keväällä, jolloin valmisteltiin kiivastakin keskustelua herättänyttä ja sittemmin toteutunutta lakiesitystä päivähoito- ja terveyskeskusmaksujen korotuksista. Vääntöä käytiin eritysesti maksujen sitomisesta indeksiin. Oppositio tarttui asiaankuuluvan ärhäkästi siihen, kuinka korotukset lisäävät epätasa-arvoa iskiessään kovimmin juuri vähätuloisimpiin - pitkäaikaissairaisiin, vanhuksiin ja työelämän ulkopuolella oleviin. Dokumentti esitetään TV2:lla helmikuun 11. päivä. Jos haluat katsoa elokuvan vailla tämän suurempia ennakko-odotuksia, tämän pidemmälle ei kannata lukea.

Liikkumavara tuntui ensin kömpelöltä nimeltä elokuvalle, mutta sana läpäiseekin koko puolitoistatuntisen häilyen kaiken toiminnan taustalla. Kansanedustajat näyttäytyvät hallituspaikoista riippumatta järjestään uupuneina. Rakenteiden painon voi tuntea myös omilla olkapäillään. Pienen elokuvateatterisalin puristuksessa sitä itsekin miltei unohti, että rakenteet ovat tulosta ihmisten tietoisista päätöksistä, ja siten myös muutettavissa. Kankaalta hyökyi kuitenkin vaihtoehdottomuus. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan hallituspuolueiden edustajat keskustelevat puolueryhmissään, kuinka hyödytöntä on tapella hallituksen lakiehdotusta vastaan, koska se menee läpi kuitenkin. Eräs hallituksessa olevan puolueen kansanedustaja jopa virkkoo ääneen saliin vaappuessaan, ettei valinnanvaraa ole - Me tehdään niin kuin isot pojat määrää. Elokuvan teemana ei siis olekaan vallankäyttö, vaan käyttämättömyys. Ratas jauhaa tomuksi hyvätkin aikeet. Opposition pettymys äänestyksen jälkeen tule iholle, kun eräs läheltä seurattu edustaja käytävässä kertoo tuntemastaan empatiasta korotuksista kärsiviä ihmisiä kohtaan. Itku tulee heti, ja sielu itkee vielä pitkän aikaa. Eduskunnan ulkopuolinen maailma tuntuu kaukaiselta - siitä muistuttavat vain kahvihuoneiden pöydillä lojuvat iltapäivälehdet, joiden niidenkin otsikot tarkastelevat ainoastaan päättäjien tekemisiä. Läpi elokuvan kamera kuitenkin seuraa edustajien puhelimessa roikkumisen välissä eduskunnan muuta henkilökuntaa, eritoten siivoojia, jotka hiljaisina kuuraavat lattioita ja ikkunoita. He edustavat sitä yhteiskuntaa, jota valiokuntapuheet ja paperipinot määrittävät - within limits, tottakai. Edustajilla on vastuuta tekemistään päätöksistä, siitä minkä väristä nappulaa salissa painavat - mutta niin on myös meillä, jotka edustajat saliin äänestämme. Ei ole yhdentekevää, millaisia päätöksiä nimissämme tehdään. Liikkumavaraa löytyy, jos on tahtoa.

Eniten surua sisälläni herätti elokuvassa toteamus, joka päästettiin ilmoille oppositiopuolueen kokouksessa, jossa oli läsnä vain kolme edustajaa. Sen mukaan juuri mitään ei lakiehdotusjyrälle ole tehtävissä, koska asiasta tietävät tarkasti vain valiokunnan harvalukuiset jäsenet ja muutama muu, jotka pysyttelevät sisäisine vastalauseineen hiljaa. Muut edustajat, joilla ei ole aikaa tai kiinnostusta lukea esitystä äänestävät puoluekurin mukaan. Toteamus toi mieleeni vanhan ja arvottuneisuudestaan huolimatta varsin tyhjentävän selityksen sille, miksi maailma on sellainen kuin on: "Pahoja asioita tapahtuu, koska hyvät ihmiset vaikenevat." Voi vain toivoa, että tomusta joskus nousee feeniks-lintu.

Pidän hyvän elokuvan yhtenä tunnusmerkkinä sitä, että se jää elämään sisälle niin, että katselua seuraavat havainnot tuntuvat olevan juuri nähdyn jatketta. Joko dokumentti oli todella hyvä, tai sitten likainen, kostea Helsinki väsyneine ihmisineen vain sattui hyvin vastaamaan elokuvan herättämää, hymytöntä mielentilaani. Sohjossa kerjäsi miehiä ja naisia, ja eduskuntatalo seisoi kylmänä sumun takana, käytävät siivottuina.

Yleensähän en mainosta

...mutta tässä vuorotellen kuiskaavat ja karjuvat korvaasi universumin vavahduttavimmat tähtipölyt.

Oobu

Turussa on pimeää ja sataa lunta. Yösijani isäntä lähti pariksi tunniksi Rööperiin ja jätti meikän selviämään uuden laajakuvatelkkarinsa kanssa. Kaunarit, aah! Nyt onkin aikaa palautua parista viime päivästä, joihin on kuulunut paljon junassa istumista, tequilan kanssa läträämistä ja aikaisia herätyksiä. Tänään tunsin itseni jälleen sankariksi katsellessani oranssinkelmeän naamani heijastusta Turun-junan ikkunasta kello 06:34, palattuani vasta Tampereelta maailman parhaasta tytsyseurasta (täydellisenä hausfrauna pistin tottakai vierailuni viimeisillä minuuteilla päreiksi varsin pidetyn juomalasin) ja nukuttuani muutaman rauhattoman tunnin ennen purkamattoman repun kiskomista takaisin selkään. Odottelen keskelle suojatietä nukahtamista. Tänään olin siihen vieraassa kaupungissa liian vihainen, sillä täysin vastoin todellisia taitojani ja huolellisesta karttapalvelujen öögaamisesta huolimatta onnistuin kääntymään väärään heti ensimmäisestä risteyksestä jalkauduttuani Kupittaan asemalla. GRR. Arkisto olikin pienempi kuin mitä kuvittelin, mutta henkilökunta hyvin avuliasta - päivystäjä varmisti vielä lähtiessään, että tiedänhän ulkopaikkakuntalaisena, missä on lähin opiskelijaravintola. Viidessä tunnissa sain kahlattua läpi hädin tuskin aakkosten alun, eli sarkaa on vielä ja paljon.

Viesti seminaariryhmäni ohjaajalle: En ajattele sitä nyt, vaan katson telkkaria.

Viesti Viestintävirastolle: Lakatkaa oikeesti soittelemasta, koska mulla ei ole telkkaria kotona. Oikeesti niiQ.

Vielä viesti sinulle, joka jatkuvasti googlaat sanoilla paskaa vantaanjokeen ja päädyt blogiini: olet väärillä jäljillä. Muutin pois virran varrelta jo vuosia sitten.

Parrua maahan

Taidan nukkua liian vähän, kun ensimmäinen ajatus hereille havahtumisen jälkeen on yleensä mitä helvettiä teen hereillä. Ei sillä, etteikö todellisuus olisi tarpeeksi miellyttävää allekirjoittaneelle, mutta haluaisin viettää enemmän laatuaikaa Keijon kanssa. Keijo on ihana. Keijo on paras. Häät on viikon päästä lauantaina. Toisaalta neuvostoliittolaisesta huliganismista kirjoittamisen välttely, Pub Porthanin tuoppiin tuijottaminen, siivoaminen, maakuntiin matkustaminen hellyydenkipeän kissan silittämiseksi sekä ihmiskakan spottaaminen kotirapussa hakkaavat kyllä pienet päikkärit mennen tullen. Viikon päästä lauantaina on myös kaksoistentti, johon tähän mennessä olen neljästä kirjasta lukenut yhden. Huomenna kutsuu Tampere ja torstaina Turku, eli junassa lukemiseksi taas menee. Lyön vetoa, että Turun päässä koneeni sanoo tapaansa sopparin irti ja siinä sitä sitten istutaan arkistossa ja parutaan. Mää haluun lukee junttalauluja, ei vielä huilata!

Tosin se huilaaminen voisi näillä univeloilla olla ihan paikallaan. Tasan viikko sitten sankaroin itseni baarista kotiin vähän yhden jälkeen ja heräsin aamujunalle 04:45. Tampere viekoitteli valvomaan yömyöhään lonkeron, lököhousujen ja tyttöjuttujen merkeissä, ja loppuviikosta onnistuin sössimään itseni digidigidigi-maanisuuteen ilta- ja aamuvuorojen välillä - puhumattakaan juuri tilille lurahtaneiden palkkarahojen tuhlaamisesta neloskaljaan ja snägäriruokaan pikkutuntien pakkasissa. Rouva on hyvä vaan.

Olen nyt varustautunut talveen ja ydinsotaan, joka tunnetusti syttyy sitten kun Luxemburgin suurherttuakunta hyökkää Suomeen. Vietin nimittäin päivän lompak... äitini kanssa keskustassa. Eteisessä roikkuu [tähän tehokas voimasana]n kallis ja tyylikäs talvitakki ("saat tän sillä ehdolla että heität ton nykyisen roskiin") ja makaa pari sikahienoja kenkiä ("saat nää sillä ehdolla että heität noi nykyiset roskiin"). Lisäksi vatsassa sulaa ateriallinen Kluuvikadun bistrossa nautittua munakoisoa kauden kasviksilla ja kämmenselällä tuoksuu Pradan hajuvesi. Eipä ole valittamista, ei. Tai niin sitä luulis. Kirjoitin nimittäin paperiseen päiväkirjaanikin, että osaan olla missä tahansa onneton. Mietin sitä uudelleen odottaessani ratikkaa räntäsateessa Aleksilla, kun kengät puristivat, ostoskassit painoivat synnillisesti ja hajuvesi alkoi laukaista migreenikohtausta.

Summa summarum:
J: eijjumankauta. pitääks mun oikeesti olla huomenna junassa 07:06?
S: pitää
J: voi pilde

Eräs lauantai-ilta

Pöydällä on tyhjiä laseja ja viinipullo. On täällä kai jotain eilen juotu. Muistaakseni kohotin lasiani kirkkaasti läpi menneelle joulukuun megatentille, tai sitten vain sambasin hiljaa mielessäni. Ilmeisesti valkkaripäissään ja pari tuntia savunhajussa nukkuneena kannattaa tavoitella mahdottomia. Toisaalta minkäs sille nyt voi, jos sattuu tietämään mm. kaiken keskiajan kirkon ja hallinnon historian metodologisista haasteista.

Ääh.

Selkää särkee, pyykkitupa haisee ja naapuri huutaa puhelimeensa jo toista tuntia. Referaattini on surkea, tutkimussuunnitelmani yhä säälittävä tynkä ja tilin saldo yksinumeroinen. Sämpylätkin lässähtivät uuniin. Ikkunan takana vuorottelevat loska, vesisade, hämärä ja pimeys. Mörköinä tajunnan rajamailla hyppelevät niin kesätöiden hakeminen, tieto talouteni kestämättömyydestä, perinteinen kevätahdistus, huono omatunto liikkumattomuudesta kuin äidin äänikin, joka käskee siivoamaan. Onneksi ensi viikko on paikasta paikkaan hyppäämistä ja töidentekoa, niin eivät äänet pääse lisääntymään. Paitsi se, joka välillä kehottaa iskemään teollisten elintarvikkeiden purkuun tarkoitetun mattoveitsen Hankalan Ihmisen (tm) otsasta sisään. Yleensä se rauhoittuu siemaisulla automaattikahvia, mutta joskus taukoon on kolmekin tuntia aikaa. Tervetuloa uudelleen.

Opintorekisterin mukaan olen 31 pisteen eli hiirenkakan päässä kandinpapereista. Naurattais, mikäli olisin saanut kirjoitettua siihen tutkimussuunnitelmanpieruun enemmän kuin yhden uuden rivin. Suututtaa ja hävettää, vaikkei olekaan oma vikani, että olen koko "loman" ollut töissä ja/tai kipeänä. Oma vikani taitaa olla liian suuren palan haukkaaminen. En halua myöntää sitä, ja siksi luultavasti sisukkaasti tekemisen sijaan itken ja teen. Kirjoitinhan ansioluetteloonikin, etten anna helposti periksi. En edes silloin, kun se olisi kaikinpuolin järkevää. Sellaiseksi tässä yhteiskunnassa kai kasvaa, tai itkee ja kasvaa.

Toisaalta on ihana jatkaa siitä, mihin syksyllä jäi. Istua junassa ja luennoilla, piirtää vieressä nuokkuvan toverin vihkonkulmaan rienaavia kuvia, syödä yliopistolla halvasti ja hyvin, äkkiä silittää kättä väistävää kissaa ja nukahtaa patjankulmalle ääni puhumisesta ja nauramisesta käheänä. Sen kaiken rinnalla ei orastava ammatillinen surkeuteni merkkaa mitään. Tulkoon pyyhkeitä. On sitä ennenkin itketty ja selvitty samaan aikaan.

You're a mess, woman!

Laiskuuteni on viime aikoina kohonnut noin kolmanteen potenssiin. Esseenkirjoittamista vältellessäni olen imuroinut, tiskannut, pessyt lattioita, kylpyhuonetta sekä ikkunoita enemmän kuin hevoslääkäri määrää. Vaihdoin jopa tuuletusikkunoiden eristeet. Ulos olen uskaltautunut, pakon edessä, vain kirjastoon tenttikirjoja hakemaan - budjetti näin viikkoa ennen palkkapäivää ei salli edes ruokakauppaan mennä. Onneksi kaapissa on noin sata kiloa ammoin ostettua makaronia. Sitä paitsi viimeksi, kun ulkomaailmaan sukelsin, juuttui ratikka vajaaksi puoleksi tunniksi Pitkänsillan kupeeseen lumimyräkän tukittua Hakaniemen vaihteen, eikä seurana istunut, Grouchon näköinen Kokoomuksen ikikansanedustaja juuri jutellut. Nytkin tämä sotkuinen suttura lerjuu yhä lökähousuissaan Facebookissa, vaikka kirjastoon piti lähteä Hobsbawmin perään jo pari tuntia sitten. Onneksi on sentään yksi kuva, joka todistaa minun olleen viime aikoina muuallakin kuin kotinurkissa.

En olekaan irkannut hetkeen

[23:44] jeePOO: Tääkö on nyt se eduskunta?