Thursday Perhaps (2005) 130 x 130 cm

Vapaapäivä silloin tällöin tekee hyvää. Pidän parhaillaan sellaista, pyytämättä ja yllättäen. Mietin aamulla houreisesta unesta hiljalleen kohti herätyskellon ääntä ryömiessäni, että tänään ei pysty ja myöhemminkin kerkee. Aamupäivän iloksi raahasin viimeiset alihinnoitellut kamat kirpparille ja vein M:n synttärilahjaksi katsomaan taidenäyttelyä.

M lähti ruumiista irtaannuttavan kokonaisuuden katsastamisen jälkeen kunnollisen ihmisen tapaan töihin, meitsi kävelemään hautausmaalle. Kävin uusgoottilaisen arkkitehtuurikokemuksen perässä kolistamassa Aleksanterin kirkon sivuoveakin, mutta sisällä olleet bakkanaalit pääsivät säikäyttämään niin, etteivät ovelle loikanneen päivystävän kristityn itsepintaiset houkuttelutkaan auttaneet. Otin suunnan hammastahnaostoksille.

Kaupungilla askelta rentouttaessa tuli viimein tunne, että kohta se kesä tulee. Aurinko paistoi Laukontorin munkkituristeille, lokit vinkuivat ilmassa, sisävesilaivat keinuivat vasten laituria. Historian laitos kumisi tyhjyyttään. Viimeiset puristukset on nyt kirjattu kalenteriin työvuorojen lomaan ja homma alkaa vähitellen olla hallinnassa. Ensimmäistä kertaa koko vuonna! Takakiree stressaaja sydämessäni kiittää ja menee viikkailemaan muovipusseja. Ja etsimään uutta asuntoa, johon ei olis tulossa putkiremonttia lokakuussa. Ja ärisemään pankkitilin yhä nopeammin juokseville numeroille. Ja miettimään, minkä helvetin kokoinen pakettiauto sitä pitää sitten luojatietääsiismilloin-muuttopäivänä vuokrata ja paljonko helvetti maksaa ja montako banaanilaatikkoa mahtuu ja miten toi pakettiauton ajaminen yleensä sujuu, kun sitä on kerran tässä maailmassa päässyt harrastamaan ja viisi vuotta sitten. Ja aprikoimaan, milloin tätä äässiä kerkeis saada vähän pienennettyä tymäkän liikunnan keinoin. Ja fiksaamaan kalenteria sillä silmällä, että hommat hoituvat, vaikka tässä joutuisi uudelleen lasareettihoitoon. Kevät ja minä, indeed.

Ainedidaktisen tutkimusesseen korjaamisen, kehitysesseen ulostamisen, seurantatehtävän tuijottamisen, harjoitteluraportin kasaamisen, viimeisten harjoitustuntien ja ensi viikolla käsiteltävien, kahdeksan historian seminaaritutkielman lähilukemisen sijaan olen lukenut päivän lehdet, syönyt hummusta, imuroinut ja kuunnellut Vuokko Hovattaa. Olen hyödyllinen huomenna.

Onneks sentään Maalaisliitto ottaa pataan

Jaahas. Sitä sitten mietitään, että kannattiko ja onko nyt kivaa.

Voin kertoa, että a) EI, b) EI.

Olen viime aikoina nukkunut öisin korkeintaan viisi tuntia, koska semma ei ole, jännä kyllä, valmistunut itsestään. Jotain töitäkin on pitänyt tehdä, istua turhissa ja turhauttavissa paikoissa ja vetää kanki hanurissa velvollisuudet himaan. Olen myös huomannut, että olen vanha. Posket roikkuu, silmät on sameat. En jaksa enää olla, jos nukun huonosti. Ennen pärjäsin vuosikausia lyhyillä ja epäsäännöllisillä unilla, porskutin töissä ja vapaalla, humbugi humbugi vaan ja moottoritie Kuusamoon. En enää. Vituttaa.

Onneksi löysin jääkaapista viinaa.

Vituttaa ihan pikkasen kanssa nää vaalit. Kokkareiden ja persujen toimiessa ääniharavina ei voi kuin kaivella lompsaa ja miettiä menolippuja kauas täältä. Kyllä kansa kato tietää! Ei tiedä.

Kalmasilmä

Päivät valuvat jonnekin, samanlaisina. Kaduilla on hiekkaa, vettä, jäätä ja sohjoa vuorottain. Paistaa, ei paista. Välillä liputetaan.

Ainedidaktinen tutkimusseminaari etenee kuin juna - selkään sattuu, täytyy kuunnella turhanpäiväistä jorinaa ja vessa on tukossa. Oman tutkielmani käsittely on tietysti viimeisenä. BLAAH. Muutakin yllättävää ja yllättävän paskaa pedaylläriä on riittänyt. Onneksi Suke käyttää ajoittain lattiaani yöpymiseen - henkisten ovien paiskominen yöaikaan on tehnyt hyvää. Yksin ollessani tapaan iltaisin lähinnä paahtaa hommahommasia, pyykätä, mittailla kirppiskamakasaa, vältellä seminaaritutkielmaa ja tuijottaa hedelmäkulhoa. Jännä toi päärynä.

Tänään oli tosin hyvä päivä. Opponointini meni ihanjees (huolimatta iltaisista ajatuksista suorittaa murskaaminen lähinnä istumalla äässilläni respondentin päälle), muistin käydä apteekissa ja postissa, löysin jumalaisen aleneuleen, käytin joululahjaksi saamani kirjakaupan lahjakortin sarjakuviin, divaristakin tarttui mukaan (harvinaista!) löytösarjista ja sain kaiken päälle vielä pyykättyä ja siivottuakin. Lisäksi aurinko mollotti niin, että NYT se kevät kai on täällä. Hiekkaa putsataan jo pois. Kohta on kesä! Mietin apteekin jonossa kukkamekkoja. Ihan pakko siis ostaa, on yhet ylppärit.

Huomenna voisi jo käydä äänestämässä. Vaalisunnuntaina kasvan sammalta töissä.

Hyvää kansantaloudelle

Ei saatana mitä paskaa, mä sanon. Kuvittelin, että painettuani lähetä-nappia ja päästettyäni siten irti kusenmakuisesta ainedidaktisen tutkielman kasaankursimisesta olis edes jotenkin helpottunut fiilis. No eipä ole. Jäätävä vitutus kraappaa naamaa irti. Tää ei lopu koskaan!


Tottahan toki loppuu. Nyt vaan tuntuu siltä, ettei kesä omine pikkuhaasteineen saavu ikinä. Yritin eräs päivä fiilistellä juhannusmietteillä, mutten kyennyt. Yritin miettiä asiaa uudelleen aamulla polilla tiputuksessa, mutten vieläkään kyennyt. Aargh.


Huomenna on sentään palkkapäivä. Meitsi painelee polin jälkeen Stockalle.

Priiiii!

Melko friikki toi sää tuolla. Aurinko kihistää vedet silmiin, ja jääpeite saa askeleen mummopituuteen. Kadulla tuulee niin, että avaimet lensivät taskusta Tullinkamarinaukiolla. Kevät ja minä, mikä pari.

Asioitten kanssa on nyt todella hoppu. Kiire olis tullut ilman sairaalajaksoakin, muttei se ainakaan tätä scheissea helpottanut. Kävin tänään juttelemassa tutkielmani tekoa ohjaavan proffan kanssa mahdollisuuksistani jatkaa seminaarissa. Onneksi kävin - saan ensimmäisenä versiona nimittäin ihan luvan kanssa palauttaa juuri niin paskan tekeleen kuin haluan, korjailla sitä ylimääräiset kaksi viikkoa toukokuuussa ja palauttaa lopullisen version vasta syksyllä. Saan kurssista suoritusmerkinnän tämän vuoden puolelle Kelaa varten ja arvosanan vasta kesän jälkeen. Täydellistä. Kun suljin laitoksen oven, olisin hymyillyt helpotuksesta, jos olisin jaksanut. Sen sijaan kiiruhdin kirjastoon, kauppaan ja apteekkiin. Ja katsomaan lohdutonta tilin saldoa. Onneksi kesätyöt alkavat jo toukokuussa...

Tällä hetkellä tulisi kirjoittaa pää räjähtäen ainedidaktiikan pelleilytutkimusta, mutta näinpä sitä vain lisäilen risteilykuvia (voi luaaja...) naamakirjaan, haen vuokra-asuntoa, soittelen äiteelle, syön aprikooseja, selaan Hesaria, katselen kuivuvaa pyykkiä ja maksamattomia laskuja sekä mietin paitsi laajentavan harjoittelun työpajan draamaosuuden käsikirjoitusta, myös sitä mihin helvettiin noin puoli kiloa paskanmakuisia kalkkitabletteja on voinut kadota. Tässä olen hyvä. On kato koko yö ja huominen päiväkin aikaa kirjoittaa, kun huomenna on luvassa vain joululahjalipuilla katsastettava Black Swan. Minä juon nyt kahvia. Onhan mulla jo kansilehti.

Dadaa

Henki pihisee. Kiva. Kelpaa rusikoida kasaan semmaa (oikeaa tutkimusta ja sitten sitä ainedidaktista pelleilyjöötiä), valmistella ja pitää harkkatunteja ja istua tautisen turhilla pedaluennoilla. Toisaalta olo on nyt noin tuhatkertaisesti parempi kuin ennen lasareettia, jotain kummallista virtaakin on riittänyt. Ei tosin ihan lenkkipoluille saakka, mutta kuitenkin.

Tämä on ehkä ensimmäinen kevät, jona töiden kasaantumisesta ja kesätyötappelemisesta ulostuva Schmerz on jäänyt oikeasti tulematta. Varmaankin siksi, että koska jatkan nyt poikkeuksellisesti edellisen kesän duunissani, ei työnhakustressi ole alkanut edellisvuosien tapaan joulukuussa. Fiilis on jees - osaan hommani, olen siinä jopa hyvä ja luvassa on uusia, jänniä työkavereita. Kieltäydyn ajattelemasta laihaa palkkapussia ja pitkää työmatkaa ennen heinäkuuta.

Muutoinkin on kevään perusvire ollut jotenkin erilainen kuin ennen. Luulen kyseessä olevan jonkinlaisen havahtumisen. Siis mähän en olekaan enää fuksi! Mulla on valmistumiselleni takaraja, kohta ammatillinen pätevyys lakkarissa, oman alan ja muiden hyödyllisten alojen työkokemusta ja yhtäkkinen tahto saada kuukausipalkkaa. (Parin vuoden päästä lienen jo pallogrilliostoksilla.) Aijjai. Tuntuu hyvältä.

Ei saakeli, pakko leipoa pullaa!

"Noin terveennäköinen nuori nainen",

kommentoi apteekkijonon vanhus aavistuksen väsynyttä ulkonäköäni eilettäin. Ei ihan nappiin. Vietin nimittäin arvokkaita elämäni tunteja taas sairaalassa. Siitä olikin jo hyvin aikaa, kun veri viimeksi kuraantui. Kanyyli sattui kädessä ihan yhtä paljon. Ruoka oli yhtä pahaa kuin ennenkin. Telkkarissa asennettiin kokolattiamattoa ja vietettiin satuhäitä. Makasin ja mietin kaikkia tekemättömiä töitä. Yöksi sain opiaatteja. En miettinyt enää.

Jatkohoidossa on näkyvissä vain huonoja vaihtoehtoja. Ei mitään uutta auringon alla, sillä näin on ollut jo vuosia - mutten silti olisi kaivannut nyt vielä tätäkin stressinpaskaa tähän väliin. Keskityn murehtimaan myöhemmin, sillä käytän tämän sairaslomani johonkin muuhun. Mihin tahansa muuhun. Taidan syödä jäätelöä.

Päivähuoneessa kuulin sivukorvalla osastolaisten tarinoita. Kuka oli mennyt selkäkipujen vuoksi lääkäriin, kuka pitkittyneen kuumetaudin. Monella oli todettu aggressiivinen syöpä. Huonetoverin murheita kuunnellessa kutistuivat ne omat huolet pikkiriikkisiksi. Akuutti leukemia näytti tuhovoimaansa. Sisuuntuneista kirosanoista ei ollut tulla loppua, kun voimat eivät riittäneet edes myssyn laittamiseen kaljuutuneeseen päähän. "Saatanan saatana", sanoi nainen. "Hyvin puhuttu", vastasin omalta puoleltani sermiä. Naisen kaulalla kimalsi pieni risti. Hän menee maanantaina naimisiin.