Samanlaiset linnut aina yhdessä lentää

Eilettäin ahmin karkkia pimeässä salissa. Jäävuori lähestyi jälleen kuolettavassa hiljaisuudessa, Rose ja Jack eivät vieläkään saaneet toisiaan ja takarivin esiteinit itkivät hysteerisesti elokuvan viimeisen kolmanneksen. Kaverin uusi kämppä oli mahtava. Siideri maistui mannalta kattoparvekkeen laidalla, kun imin itseeni lämmintä keväistä Helsinkiä. Kiviseinistä kaikui suurten koirien haukku ja peipon kirkas kupletti.

Kohtahan se on jo juhannus.

Oman varjonsa varastajat

Junassa katselin huhtikuun halkevaa maisemaa. Hentoinen lumikerros huurrutti havupuita, peurat loikkivat pelloilla. Satoi. Luin vetisen lasin lämpimällä puolella susinartuista, lemmensisarista, raiskatuista ja murhatuista, silvotuista, joukkohautoihin heitetyistä ja unohdetuista. Suruun, nälkään, viluun, horkkaan ja luotiin kuolleista. Kurjet suuntasivat pohjoista kohti.

Lääkärin jälkeen söin (keitto ja salaatti, miten tutut maut) ja join (Siilinkarin ihmispaljous, lattiat kasseja keltaisenaan, musta kahvini sihisi kupissaan) ja myöhemmin söin lisää (pähkinärouhevohveli ui selkää jäätelössä ja suklaakastikkeessa). Istuin takaisin junaan.

Kotona vaihdoin lyyran lakkiini. Mietin kesää, joka alkaa ihan just kohta. Mietin järvenselästä kimpoavaa auringonsädettä, tuulen ääntä metsässä, märän maan hajua. En kirjoittanut sivuakaan.

Kissalla on silmässä rähmää, tulehduskin kukaties. Se jaksaa nenällään tuuppia aktivointipalloaan muutaman kerran ennen kuin kääntää liikuttavasti katseensa meitä kohti. Eläimessä taistelevat ahneus ja laiskuus. Kenessäpä ei.

Pehmeän päivän ilta

Hiiri näköjään selviää kymmenen metrin mittaisesta pudotuksesta asfalttiin. Harmi vain, että kiitopakomatka lokin nokasta päättyi tilannetta seuranneen variksen suuhun.

Maailmasta löytyy yhä hyväntahtoisia ihmisiä. VR osaa myös palvella. Huomio - unohtunut matkalippu automaattiin välille Tampere-Toijala. Toistan, unohtunut matkalippu automaattiin välille Tampere-Toijala. Lippu on haettavissa lipunmyynnistä tiskiltä kuusi. Loppu.

Vittumaisista tenttikirjoista on mahdollista tehdä hyviä kysymyksiä. Kappas vaan, vuosi on 2012 ja mä tässä kirjoittelen paperille pohdintojani Sartren ihmiskäsityksistä. Cool.

Töissä voi olla mukavaa. Olen työssäni oikeasti hyvä. Mahtavaa, että lumet sulivat. Enää ei katolta putoa päähän jäisiä kökkäreitä kesken duunien.

Saunanlauteet voi olla kuumat. Katos sisko kun noi kissat kisailee tuolla pihalla! Hehe, nyt se vaanii. Voi toista... Hyvä Siiri! Veä lättyyn! No nyt ne taas paijaa.



Emmä jaksa mitään ruokaa enää tehdä. Mmm, onpa tää artisokka-pinjansiemen-savutofusalaatti hyvää!

There will be cake

Onni näyttää asuvan paitsi rei'itetyissä korvissa, myös uusissa leluissa. Sain isältäni tarpeettomana maanneen pokkarin, jonka kuvaustilojen rukkailusta olen repinyt loputonta iloa. Kissa näyttäisi tyytyvän aurinkoläikkään.

Pääsiäinen, tuo jokakeväinen tylsyyspyhien limbo, meni tällä kertaa kaljaa juoden, kirjoja lukien ja avoanopin kokkailuja Vuosaaressa makustellen. Nyt pitäisi johonkin tenttiin lukea. Blaah, ma sanon. Onneksi niitä - sen enempää tenttejä kuin urpoja tenttikirjojakaan - ei enää paljoa selätettävänä ole. Muutama isompi vetäisy on vielä kyllä, muttei mitään ylitsepääsemätöntä. Kirjoitushommaa onkin sitten enemmän. Siitäkin aion nyrkkeillä lävitse, kiskaista gradua tauluun ja loikkia kehässä hanskat ilmassa hammassuojat vilkkuen. Häh-häh-hää!

Sitä ennen käyn hakemassa postista selittämättömässä mielennyrjähdyksessä tilaamani kalliin paperinpalan. Ja pohdin sitten, mitä kissatilanteelle oikein tehdä. Pitäis kuulemma joku pikkukaveri tuolle Kehruu-Suleville hankkia. Ei! Joo!

Loghardagher

Lauantai, pesupäivä. Ravistin heti aamusta harteiltani ärsyttävän velttouden ja tartuin siivoukseen. Niin vaikka kunnollisen ihimisen (TM) konseptia vihaankin, tuottaa siisti asunto jonkinsorttista mielihyvää. Sen hetkisen, mitä se siistinä pysyy, kissa kevätkarvoineen nimittäin pitää hyvin huolta siitä, ettei mäntysuopa liian kauan pääse tuoksumaan. Puhumattakaan meistä pystyeläimistä.

Lauantai, taas. Aika uppoaa töihin, tentteihin, hammaslääkäreihin ja gradustressiin, näemmä. Yleisen stressin määrää on tosin vähentänyt pari seikkaa - sain tiedon kesätöistäni (wanha paikka kutsuu, saa nähdä millaisilla työehdoilla) ja minulle tarjottiin osa-aikaista duunia ensi lukuvuodeksi. Opetustöitä. Päätöstä en ole vielä jälkimmäisen suhteen tehnyt mihinkään suuntaan, sillä kaksi muttaa seisoo ekstaattisen OOOOOOHHOHOHOOHHHOOO JJJJOOOOO -vastauksen tiellä: gradunteko ja tulorajat. Toivon, että saan neuvoteltua tuntimäärän molempien kannalta sopivaksi. Kieltäytyminen tästä nimittäin tuntuisi samalta kuin yllättäen tehty ruumiinavaus. Onneksi kesällä on niin matala palkka, että syksyllä saan todennäköisesti tienata ns. mitä huvittaa.

Lauantai, ja menojalkaa vipattaa. Hautasin raivostuttavan paskat tenttikirjat hyllynperille ja kirjoitin näköjään kauppalistaan koko lapun kokoisin kirjaimin KALJAA. Jotain syötävääkin voisi ostaa, kun ei tosta snørestäkään ole kuin pussi jäljellä. Halpaa on oltava, koska eilen koin nähtävästi tarpeelliseksi ostaa ihan vaan muutamat parit korvakoruja. Lasken hullaantumisen sen piikkiin, että korvissani on taas, vuosien ja kymmenien klipsikorvisparien jälkeen, reiät. Pienimmistä asioista tullee se isoin ilo. (Ei sillä, ettenkö tänäänkin rustaisi lottoriviä.)

Aivojen optimaalinen ateriaväli

Takana on pitkähkö sijaispäivä vailla istahtamiseen saati sitten ruokailuun riittäviä taukoja, jalkoihin sattuu, kämppä on paskainen ja pankkitili huutaa hoosiannaa.

Takana on lukematon määrä herttaisenhauskoja sutkauksia, hyväntuulista ja tasapainoista sekoilua luokkien edessä, oikeasti hyödyllisiä opettajanhuonekeskusteluja ja yksi selätetty kopiokone. Lasissa on valkkaria, vatsassa kaalipataa ja mielessä huominen palkkapäivä.

Ei paha.

Yksi hyvä päivä kantaa näköjään voimalla. Eilen yllärivapaapäiväilin - loikkasin junaan ja hain silkkana auringonkilona kellineestä Helsingistä tenttikirjan sekä teatteriliput. Töölössä siristelin silmiäni ja kuuntelin lokkeja. Taidehallille päästyäni sainkin tietää, että Merenmiehen näyttely on jo päättynyt. Kostoksi menin Kiasmaan. Kannatti.

Mieleen jäivät näyttelyistä - suomalaiseen sarjakuvaskeneen keskittyvästä Päin näköä -setistä sekä musiikin ja taiteen suhteeseen syventyvästä Thank You for the Music -kokonaisuudesta - parikin pusumykkyräistä helmeä. Katja Tukiaisen onnellisuus-installaatio sirkusvaloineen ja silmää iskevine vaaleanpunaisine yksisarvisineen herätti vakavia mietteitä. Ville Tietäväisen valtava aalto hyökyi sydämeen ja jäi sinne - kipuna. Susanne Bürnerin videoteos 50.000.000 CAN'T BE WRONG vaivutti ihmisen eläimellisyyden syvimpiin uurroksiin.



Käynnin suosikikseni nousi hieman yllättäen kanadalaiskaksikon Janet Cardiffin ja George Bures Millerin tällä haavaa kooltaan maailman suurin ääni-installaatio The Murder of Crows. Teoksen pyrkimyksenä on tarkastella sitä, kuinka ääni vaikuttaa kokemustemme syntymiseen. Erilaisten äänten jatkumoa kuroo yhteen Cardiffin kertojanpuhe, jonka avulla kokonaisuus avautuu pohdinnaksi unen ja valveen, todellisuuden ja painajaisen, kaaoksen ja logiikan rajapinnoista.



Pääsin teoksen sisällä - 98 kaiuttimen keskellä - mielenkiintoiseen tilaan: miltei koko puolituntisen ajan olin ympärillä vellovien äänien ja niiden synnyttämien brutaalienkin ja hyvin ruumiillisten tunteiden vietävissä, samalla kun tarkkailin tilannetta etäältä, näitä tuntemuksiani rauhallisesti analysoiden. Tuntui kuin olisin istunut kahdella penkillä. Mielessäni risteilivät hätkähdyttävästi mitä erilaisimmat ajatukset: kuvat kaukaa lapsuudesta, äänten synnyttämät kauhujen talot, sihisevät kyynpesät, rantaan iskevät heikotuksen aallot. Samanaikaisesti mieleni prosessoi näitä tuntemuksia tyynesti kuin olisin katsellut pihapuussa pesivää varpusta.

Kaiken keskellä hornankattilasta löytyi kirkkautta. Vaikka tarinan kertoja olikin vankina pelkojensa synnyttämissä painajaisissa, tunsin itseni, niin syvissä ja hitaasti kiehuvissa vesissä kuin kelluinkin, hyvin voimakkaaksi ja vapaaksi. Äänimaailma ikään kuin herätti sielun katvealueiden hirmut, valaisi varjot ja sai kammot katoamaan.

Nousin penkiltäni ja lähdin. Ulkona paistoi yhä. Nuori mies skeittilautoineen lakaisi Mannerheimin patsaan vierustaa hiekasta. Patsaan juurella seisoi vihreätakkinen nainen, silmät kiinni, kasvot kohti valoa, hymyillen.

Kuvat: artnews.org, Wikipedia.

Juoksuhikka

Parit tehdyt ja ensi viikolle sovitut sijaiskeikat melkein riittivät nostamaan murheiden mätälävestä. Se, ja soitto Kelalta, ainakin aluksi. Syvin epäilyksin tehty hakemus poiki nimittäin muutaman lisätukikuukauden. Alkuviikkoisen puhelun perään vain istuin, korvissa humisi. Talous asettui tasapainoon. Hetkeä myöhemmin P tuli kotiin ja kertoi, että kaksi vuotta sitten - ennen opiskelupaikan saantia - tienattujen palkkojen hännät ovat olleet turhan suuria. Nyt maksaa samaiselle firmalle takaisin opintotukia sikamainen summa. Puristin kahvikuppia kaksin käsin. Ei sitten. Ei osteta pesukonetta. Ei osteta imuria. Ei syödä. Nyt se kissakin laihtuu. Hel-vet-ti.

Eilen kävin sijaistamassa, äkkiä kotona vaihtamassa repun ja silittämässä kissanselkää, juoksin junaan. Vaihtolaiturilla näinkin pitkästä aikaa työkaverini, ja matka Manseen meni rivakkaan. Juoksin luennolle kuullakseni, että voin hyvin suorittaa kurssin esseillä. Juoksin ympäri yliopistoa avointa kahvipaikkaa etsien ja sen lopulta löytäen. Juoksin kirjastoon, josta löysinkin erittäin lupaavaa gradukirjallisuutta. Juoksin ravintolaan, jossa nautin anniskelusta hyvässä seurassa. Juoksin junaan. Kiiruhdin kotiin. Kääräisin perunarieskan sisään suolakurkkua ja olin nukahtaa käärö kädessäni.

Yhä väsyttää. (Vaikken herännytkään P:n tapaan aamuyöllä siihen, että aamiaistaan odottava kissa syö lastenlaulukirjasta selän.) Arkinen todellisuus on yhtä harmaan sävyä.

Koetan pitää mielessäni erään menneen alakoulusijaisuuden äidinkielentunnin. Pienet oppilaat saivat kirjoittaa ihan mistä halusivat. Kiersin hiljalleen luokkaa täyttyviä vihkojensivuja vilkuillen, josko joku tarvitsisi apua. Ei tarvinnut. Katselin hätkähdyttävän upeita kirjoitelmien otsikoita, kunnes en enää kestänyt. Luokan takaosan lyömäsoitinten rivit todistivat silmiini nousevat vedet.

Pieniäpä ovat suruni, kuitenkin.