Vau. Hmm.
What she said.
28. marraskuuta 2012
9. marraskuuta 2012
Postaanpa kuitenkin
Kyllä ovat yhtä syanidia nämä viimeiset tenttikirjat. BLAAH. Menisi edes läpi se maanantaina tehty tentti. (Aivan ensimmäiseksi haluaisin kiittää virkamiestä X kokeen aloitusajasta. Oli ilo astua Tampereelle junasta aamulla kello 07.22.)
Muutama päivä töissä meni koomaillen. Lukeminen ja kurssiasioiden hoitaminen ovat sujuneet heikosti. Tänään "vapaapäiväni" ratoksi en saanut aikaiseksi muuta kuin apteekissa ja kaupassa käynnin sekä isänpäivälahjan kasaan haravoimisen. Jos olisin rahoissani, ostaisin kirjan, mutta nyt oli tyydyttävä karkkiin ja sukkiin. Schade.
Olen vakavissani harkinnut kirkasvalolampun hankkimista. Loppuis tää makaaminen. Ehkä.
2. marraskuuta 2012
Viia doloroosa
Olen lukenut viime aikoina monestakin blogista, kuinka on hyvä - raivostumisen sijaan - käyttää erilaisia antikirosanoja kakan osuessa tuulettimeen. Tää on tätä on sellaisista yksi. Voin kertoa, ettei tämä tällainen toteamuslause ole ainakaan tänään toiminut kovin tehokkaasti.
Tili tuli, tili meni. Laskupino piti siitä huolen. Esim. viimeisten luentojen suorittaminen Tampereella tai vaikka ruoan ostamisen hoitaminen ovat tällä hetkellä suuri käytännön mysteeri, mutta hei! Tää on tätä.
Tenttikirjaa tankatessani päästän sen viimeinkin tajuntaan: ei ehdi, ei pysty, eih. Onhan se tenttiinlukuaikataulu ihan kiva. Siihen asti kun flunssa iskee ja sitä putoaa suunnitelmasta noin kaksisataa sivua jälkeen. Tenttimahdollisuuksia on tietysti tässä kurssissa, tutkinnonuudistuksen jäljiltä, enää kaksi. Ikinä. Pakko siis yrittää, raivolla. Ja itkulla. Tää on tätä.
Lukiessani nimenomaisesta kirjasta pätkää ... generally, the resolutions passed under Article 41, in response to a violation of a Security Council requirement, specify the justification for the imposition of the measures and the action needed to secure their determination ... putoaa sivulle jostakin elävä riisihärö. Sohvan takaa, listan alta niitä löytyy lisää. Olohuoneesta. Lista irti, kissa keittiöön, myrkkyä munille. Eivät ne kuolleetkaan kaikki. Jos kuolevat koskaan. Tää on tätä.
Puhelin soi. Oman alan hommissaan työskentelevä opettajakaveri tarjoaa sijaisuutta koulustaan. Kelpais. Katson vuorotellen juna-aikataulua ja kartan osoittamaa aseman ja koulun välistä matkaa. Ei pysty. Tää on tätä.
Puhelin piippaa. Tarjotaan pitkähköä sijaisuutta. Lukioon. Aineisiin, joita osaan opettaa. Juuri kun olen rahapulassani kirjoittanut nimeni alle paperiin ja luvannut mennä loppuvuodeksi kunnolla museohommiin. Ei kartu palkka, ei kartu työkokemus. Vituttaa niin ettei henki kulje. Tää on tätä.
Onneksi on kaverin nauhottamaa materiaalia, jonka kuuleminen helpottaa. Menee jollain varmaan jossain huonommin.
Tili tuli, tili meni. Laskupino piti siitä huolen. Esim. viimeisten luentojen suorittaminen Tampereella tai vaikka ruoan ostamisen hoitaminen ovat tällä hetkellä suuri käytännön mysteeri, mutta hei! Tää on tätä.
Tenttikirjaa tankatessani päästän sen viimeinkin tajuntaan: ei ehdi, ei pysty, eih. Onhan se tenttiinlukuaikataulu ihan kiva. Siihen asti kun flunssa iskee ja sitä putoaa suunnitelmasta noin kaksisataa sivua jälkeen. Tenttimahdollisuuksia on tietysti tässä kurssissa, tutkinnonuudistuksen jäljiltä, enää kaksi. Ikinä. Pakko siis yrittää, raivolla. Ja itkulla. Tää on tätä.
Lukiessani nimenomaisesta kirjasta pätkää ... generally, the resolutions passed under Article 41, in response to a violation of a Security Council requirement, specify the justification for the imposition of the measures and the action needed to secure their determination ... putoaa sivulle jostakin elävä riisihärö. Sohvan takaa, listan alta niitä löytyy lisää. Olohuoneesta. Lista irti, kissa keittiöön, myrkkyä munille. Eivät ne kuolleetkaan kaikki. Jos kuolevat koskaan. Tää on tätä.
Puhelin soi. Oman alan hommissaan työskentelevä opettajakaveri tarjoaa sijaisuutta koulustaan. Kelpais. Katson vuorotellen juna-aikataulua ja kartan osoittamaa aseman ja koulun välistä matkaa. Ei pysty. Tää on tätä.
Puhelin piippaa. Tarjotaan pitkähköä sijaisuutta. Lukioon. Aineisiin, joita osaan opettaa. Juuri kun olen rahapulassani kirjoittanut nimeni alle paperiin ja luvannut mennä loppuvuodeksi kunnolla museohommiin. Ei kartu palkka, ei kartu työkokemus. Vituttaa niin ettei henki kulje. Tää on tätä.
Onneksi on kaverin nauhottamaa materiaalia, jonka kuuleminen helpottaa. Menee jollain varmaan jossain huonommin.
27. lokakuuta 2012
Kuivaa saa olla vain kuohuviini
Tämä opiskelijaelämä on siitä jännää, että yhtenä päivänä sitä makaa sohvalla tenttikirja naamalla pieruverkkarit jalassa hela dan ja toisena kohottelee maljoja ja verkostoituu erinäisissä juhlaseminaareissa. (Ihan kaikkien kanssa en tohtinut käydä laskemassa verkkoja vesille - esimerkiksi presidentti Halosen jätimme (taas) rauhaan.)
Edellinen merkintäni antoi todellisuudestani hieman ruusuisen kuvan. Oikeasti se tenttikirja on aivan saa-tanan vaikeaa luettavaa (en voi uskoa, että tässä vaiheessa opintojani jaanaan jotain opusta 20 sivun tuntivauhdilla!), eivätkä nämä hommahommaset edisty ihan niin rivakkaan kuin mitä soisin. Edistystä on toki tapahtunut, kiitos ihanan graduohjaajani. Torstaisessa ohjaustuokiossa kuulin nimittäin hunajaiset sanat: "Kyllä sä saat hyvän gradun tehtyä ihan yhdelläkin näkökulmalla". Tämän työtaakkaani keventävän seikan lisäksi sain kuulla, että loppujen lopuksi noin kuukaudessa aikoinaan kasaamani ja luvattoman heppoisesti tekemäni seminaaritutkielma on ihan jees pohja, osaan kirjoittaa erittäin hyvää ja tiivistä tekstiä ja että pohdintani gradunrakennuksen osalta ovat elinkelpoisia ja ennen kaikkea kiinnostavia. Vähemmälläkin pohdinnalla kuulemma pärjäisi, he!
Toinen ilouutinen on tämä: keittiö on taas käytössä! Kolmannestilin tuhlaamisen, myrkyttämisen, purkittamisen ja puunaamisen jälkeen ei paholaisensikiöitä ole enää näkynyt. Ensimmäinen pressokahvin keitto yli kymmenen päivän pikakahvikuurin jälkeen oli silkkaa rakkautta.
Jotain luntakin tuolla eilen sateli. Kaunistui, kaikki.
20. lokakuuta 2012
Hu-huu?
Huomaan ajoittain vaipuneeni syvään ikävöinnin tilaan. Havaitsen kaipaavani syvästi mitä erilaisimpia asioita - sitä miltä pöönäpannu tuoksui verkkaisen kävelyn jälkeen laavunuotiolla, Minervan pöydissä nautittuja lukemattomia lounaita, sitä tunnetta kun pitää uudenkarheaa tutkintopaperia kädessä, viiliä - ja viimeksi Salhojankadun pubia. Eniten kuitenkin kaipaan tällä hetkellä sitä tyyppiä, joka jaksoi keskittyä, lukea vaikka neljä päivää putkeen mitä uskomattominta tenttikuraa, keittää taas uuden satsin kahvia ja tarttua asioihin. En tiedä minne se ihminen on mennyt.
Tosin parina viime päivänä olen jopa saanutkin aikaan. Viimeiset kurssisuoritukset ovat kaikki katsottuina, sovittuina ja aikataulutettuina (yhtä sähköistä kahden pisteen nuokahdusta lukuunottamatta), loput tentti- ja esseekirjat tälläkin hetkellä kaikki alle kymmenen metrin etäisyydellä ruumiistani, graduluuranko esittelykunnossa uudelle ohjaajalle ja asennekäyrä viilattuna sopivanasteiseen kulmaan taivaita kohti. Kiire tulee, kaiken kanssa: gradua lukuunottamatta täytyy kaiken muun olla valmiina ennen joulua, sillä siihen päättyy kahden opetussuunnitelman välinen siirtymäaika. Vuorossa onkin tuttu psyykkaus. Jos pystyin tähän aiemmin, pystyn siihen nytkin. Enkä malttaisi odottaa sitä, että ne on tehty. Ne-on-niiiiiiin-tehty, joka ikinen pikkusäläsuoritus, kaikki tarvittava, että olen muodollisesti pätevä kahden ja puolen aineen aineenopettaja, raakile monessa mielessä mutta valmis tekemään töitä.
Samanaikaisesti tulevaisuus pelottaa. Viimeisestä suuresta elämänmuutoksesta on kohta seitsemän vuotta, enkä enää edes kunnolla muista, miltä se tuntui. Hyvältä ja pahalta, varmasti. Nytkään ei ole mitään tietoa, mitä edestä löytyy. Varmaa on vain se, että kaikki muuttuu ja ensin hiertää pahasti. Niinpä tahdonkin tarrata yhdellä kädellä yliopistoon - täällä on hyvä, minä jään tänne! - ja toisella työntää koko laitoksen kauemmaksi - on tää nyt jumankauta nähty, mä lähen meneen! - ja todellakin täytyy keskittyä, että uskallan katsoa, mitä siitä rohkeammasta handusta löytyy.
Kappas, keitin kahvia. Ja tenttikirjakin on aivan kädenmitan päässä.
Tosin parina viime päivänä olen jopa saanutkin aikaan. Viimeiset kurssisuoritukset ovat kaikki katsottuina, sovittuina ja aikataulutettuina (yhtä sähköistä kahden pisteen nuokahdusta lukuunottamatta), loput tentti- ja esseekirjat tälläkin hetkellä kaikki alle kymmenen metrin etäisyydellä ruumiistani, graduluuranko esittelykunnossa uudelle ohjaajalle ja asennekäyrä viilattuna sopivanasteiseen kulmaan taivaita kohti. Kiire tulee, kaiken kanssa: gradua lukuunottamatta täytyy kaiken muun olla valmiina ennen joulua, sillä siihen päättyy kahden opetussuunnitelman välinen siirtymäaika. Vuorossa onkin tuttu psyykkaus. Jos pystyin tähän aiemmin, pystyn siihen nytkin. Enkä malttaisi odottaa sitä, että ne on tehty. Ne-on-niiiiiiin-tehty, joka ikinen pikkusäläsuoritus, kaikki tarvittava, että olen muodollisesti pätevä kahden ja puolen aineen aineenopettaja, raakile monessa mielessä mutta valmis tekemään töitä.
Samanaikaisesti tulevaisuus pelottaa. Viimeisestä suuresta elämänmuutoksesta on kohta seitsemän vuotta, enkä enää edes kunnolla muista, miltä se tuntui. Hyvältä ja pahalta, varmasti. Nytkään ei ole mitään tietoa, mitä edestä löytyy. Varmaa on vain se, että kaikki muuttuu ja ensin hiertää pahasti. Niinpä tahdonkin tarrata yhdellä kädellä yliopistoon - täällä on hyvä, minä jään tänne! - ja toisella työntää koko laitoksen kauemmaksi - on tää nyt jumankauta nähty, mä lähen meneen! - ja todellakin täytyy keskittyä, että uskallan katsoa, mitä siitä rohkeammasta handusta löytyy.
Kappas, keitin kahvia. Ja tenttikirjakin on aivan kädenmitan päässä.
6. lokakuuta 2012
Tilanne vaatii pir... pyretriiniä
Juuri kun sitä luulee, että käänne parempaan on tapahtunut (hampaaseen ei enää satu, suutulehduksesta ei näy merkkiäkään, etätyöt valmistuvat hienosti ajallaan, aamulla paistaa AURINKO), sitä vapaapäivänsä ratoksi saakin huomata, että ei.
Viimeisen kymmenen tunnin ajan olen siivonnut, raivannut, raahannut, sumuttanut, jonottanut, maksanut, kantanut, pyyhkinyt, sumuttanut, yskinyt ja alkanut tosissani haluta luovuttaa. Huolimatta yli kaksinkertaisesta suositusmyrkytysannoksesta keittiössämme on yhä eläviä riisihäröjä. Roskiin lensi satojen eurojen arvosta kuivaruokaa. Ostin saatanallisella summalla lisää myrkkyä ja umpioita. Silti ne kusipäät juhlii tuolla.
Mä en jaksa.
Viimeisen kymmenen tunnin ajan olen siivonnut, raivannut, raahannut, sumuttanut, jonottanut, maksanut, kantanut, pyyhkinyt, sumuttanut, yskinyt ja alkanut tosissani haluta luovuttaa. Huolimatta yli kaksinkertaisesta suositusmyrkytysannoksesta keittiössämme on yhä eläviä riisihäröjä. Roskiin lensi satojen eurojen arvosta kuivaruokaa. Ostin saatanallisella summalla lisää myrkkyä ja umpioita. Silti ne kusipäät juhlii tuolla.
Mä en jaksa.
4. lokakuuta 2012
Syyssonaatti ja mitä näitä nyt on
On ilmoja pidellyt. Lätäköihin on satanut muuallakin kuin pääni sisällä. Kai se on syksy - ja kohta talvi!
Paksut sukkahousut on kaivettu kaapista, neuleet siirretty ylähyllyltä käden ulottuville, koristebataatti siirretty parvekeamppelista keittiöön, synttärit vietetty, graduajatuksia vältelty ja nuhaa niiskuteltu. Lasit ovat täyttyneet Pasilan ratapihan vierellä siinä missä merenkin äärellä. Täti jaksaa vielä heilua - alle kahden tunnin yöunien ja aivan liian monen maustevodkashotin lorottelun jälkeen oli yllättävän kiireisen työpäivän klaaraaminen ihan mahdollista (joskaan ei aivan helppoa saati mielekästä). Olin tosin niin lopussa ja väsynyt, että palveltuani erästäkin asiakasta oli aivan pakko kysyä työkaverilta, oliko toi oikeasti sonnustautunut valtavaan, pistävästi tuijottavaan kettupukuun. (Oli.)
Yleiset surunaiheet ja seinänaapurin aiheuttama krooninen vitutus ovat saaneet viime päivinä väistyä, kun olen saanut akuuttia iloa turvonneesta naamastani. Toissapäivänä leikattiin pois toinenkin puhjenneista viisaudenhampaistani, minkä päälle sain jostain kausiflunssan. Vielä eilen oli leikkaushaava sen verran arka, että illalla aivastaessani se repesi. Kukapa olisi arvannut, että a) niin pienestä haavasta voi tulla niin paljon verta, b) harsotaitoksen painaminen suussa olevaan avohaavaan sattuu oikeasti. Nyt kivun jo asetuttua itse leikkauksen aikana hammaslääkärin suusta kuullut sanat Eikä, mihin se nyt meni... Apua! alkavat jo pikkuisen naurattaa. Herättivät siinä tuolissa maatessa lähinnä kauhua, nimittäin.
Tässä sairastaessa saa kyllä aikaan. Olen paitsi viimein lukenut Oksasen Puhdistuksen ja katsonut tuntikausia mm. Seinfeldiä, myös lähetellyt gradusähköposteja, hakenut joulutöitä, tehnyt (onneksi palkkiollisia) etätöitä ja ostanut jo pari joululahjaakin. Tehokasta, ma sanon.
Vielä on päättämättä tulevien viikkojen menyyt. Kesätöiden palkat on tässä taloudessa imetty nyt kuiviin ja suun on jälleen sovittava säkkiä myöten. Kohta uhmaan terveydentilaani sekä sadetta ja haen kaupasta makaroonilaatikon ainekset. Huomenna uskallan jo ehkä syödä jotain kiinteää. Iso peukku!
Paksut sukkahousut on kaivettu kaapista, neuleet siirretty ylähyllyltä käden ulottuville, koristebataatti siirretty parvekeamppelista keittiöön, synttärit vietetty, graduajatuksia vältelty ja nuhaa niiskuteltu. Lasit ovat täyttyneet Pasilan ratapihan vierellä siinä missä merenkin äärellä. Täti jaksaa vielä heilua - alle kahden tunnin yöunien ja aivan liian monen maustevodkashotin lorottelun jälkeen oli yllättävän kiireisen työpäivän klaaraaminen ihan mahdollista (joskaan ei aivan helppoa saati mielekästä). Olin tosin niin lopussa ja väsynyt, että palveltuani erästäkin asiakasta oli aivan pakko kysyä työkaverilta, oliko toi oikeasti sonnustautunut valtavaan, pistävästi tuijottavaan kettupukuun. (Oli.)
Yleiset surunaiheet ja seinänaapurin aiheuttama krooninen vitutus ovat saaneet viime päivinä väistyä, kun olen saanut akuuttia iloa turvonneesta naamastani. Toissapäivänä leikattiin pois toinenkin puhjenneista viisaudenhampaistani, minkä päälle sain jostain kausiflunssan. Vielä eilen oli leikkaushaava sen verran arka, että illalla aivastaessani se repesi. Kukapa olisi arvannut, että a) niin pienestä haavasta voi tulla niin paljon verta, b) harsotaitoksen painaminen suussa olevaan avohaavaan sattuu oikeasti. Nyt kivun jo asetuttua itse leikkauksen aikana hammaslääkärin suusta kuullut sanat Eikä, mihin se nyt meni... Apua! alkavat jo pikkuisen naurattaa. Herättivät siinä tuolissa maatessa lähinnä kauhua, nimittäin.
Tässä sairastaessa saa kyllä aikaan. Olen paitsi viimein lukenut Oksasen Puhdistuksen ja katsonut tuntikausia mm. Seinfeldiä, myös lähetellyt gradusähköposteja, hakenut joulutöitä, tehnyt (onneksi palkkiollisia) etätöitä ja ostanut jo pari joululahjaakin. Tehokasta, ma sanon.
Vielä on päättämättä tulevien viikkojen menyyt. Kesätöiden palkat on tässä taloudessa imetty nyt kuiviin ja suun on jälleen sovittava säkkiä myöten. Kohta uhmaan terveydentilaani sekä sadetta ja haen kaupasta makaroonilaatikon ainekset. Huomenna uskallan jo ehkä syödä jotain kiinteää. Iso peukku!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)