Kevät!

Mietittävää on riittänyt - siinä määrin, että tämä sanallinen aarrearkkuni on päässyt aavikoitumaan. Edellisen kerran olen näemmä jorissut hiihtoloman aikoihin! Siitäkin tuntuu yhtäältä olevan aivan hetki, toisaalta valovuosia aikaa. Vaikka välillä - huonona päivänä - töissä tuntuukin, että viisarit matavat eteenpäin kuin mummo liisterissä, kiitolaukkaa aika todellisuudessa kohti kesää sen kummemmin kyselemättä. Muutamassa aineessa olen ehtinyt tehdä kokonaiskatsausta siitä, mihin ennen viimeisiä kokeita ehdimme, ja ei jumalaare! Eihän tässä ehdi mitään: on pääsiäislomaa, vappua, helatorstaita ja retkipäivää. Ihan justiin raikaa Suvivirsi ja minä tyhjennän säilytyslaatikkoni ja pakkaan työkengät kassiin, käärin luokan seinille ripustamani julisteet rullalle säilöön ja jään miettimään, paljonko tulee ikävä oppilaita. Paljon. Niin paljon.

Kyllähän sitä kesää odottaa. Pitkää, kuumaa, työtöntä kesää. Tyhjiä kalenterinsivuja. Vielä rakentamattomalla ratapihalla seisovaa ilmaa ja kylmää juomaa kädessä. Poutapäivän pilviä. Viileää sadepäivää, jona taivas pimenee ja kaukana välähtää salama. Ja ennenkaikkea irtioloa: kesäkuista Pariisia, juhannusta, vitostietä Kajaanin ja Kuusamon välillä. Pitkiä, rauhallisia yöunia. Aamukahvia parvekkeella.

Sitä ennen on vielä vajaat neljäkymmentä aamua. Kopiokoneen laulantaa, kokouksissa istumista, kuumeista tuntisuunnittelua, vääntämistä ja hammastenkiristystä, kasvatuskeskusteluja, huoliryppyjen syvenemistä, huoltajille soittelua, naurua vedet silmissä. Iloa ja väsymystä tuntien päätyttyä. Olen mokaillut kevään mittaan hurjasti, joka päivä, hyvä etten joka tunti. Mutta olen myös kasvanut, oppinut ja kypsynyt. Ärähdellyt ja ojentanut, mutta myös kehunut, sanonut painavia ja vilpittömiä sanoja. Ajatellut hienoisella kauhulla, millaisen jäljen jätän. Olenko se rasittava ämmä, joka ei tajunnut mistään mitään? Vai se kiva sijainen, joka katsoi silmiin ja kuunteli? Joka huomasi ja välitti?

Voin tehdä niin paljon, mutta samalla niin vähän. Teen parhaani. Joka päivä.

Kuten tähänkin asti.

Leppoistuvaa

Aah. Aamukahvi. Maanantaina kymmeneltä. Tahtoo sanoa: hiihtoloma. (Vaikka sitä kaipaamaani lunta ei enää hirveästi tuolla näykään! Hitto soikoon!)

Kuten päivitystahdista voi vähän päätellä, ovat työhommat vallanneet aikaani ja ajatuksiani edelleen. Iltaisin kotiin tullessa jaksan juur syödä ja suunnitella tulevaa päivää ennen kuin tyyny alkaa kutsua tukkaa siinä viimeistään yhdeksän aikoihin. Nukkumaan meneminen onkin nykyseltään yksi arkipäivieni nautinnollisimpia hetkiä. Tosin en koskaan tiedä millainen yö on tulossa - wanha tuttuni yöheräily on palannut jälleen. Toistuvilta painajaisiltakaan ei ole välttynyt. Huonosti nukkuminen on ymmärrettävää, sillä hommistani ei todellakaan selviä stressaamatta ja jatkuva paine vaikuttaa väistämättä yöuniin. Toivon kuitenkin, että uinumisasioissa helpottaa kevään mittaan. Olo on nimittäin täydellisen erilainen kahdeksan hereille havahtumisen ja painajaisissa pyöriskelyn kuin rauhallisten unosten jälkeen. Luokassakin on kaikilla mukavampaa, kun ope ei univajeessaan muistuta huojuvaa tornia. Menneenä penkkaripäivänä en jaksanut edes kerätä karkkia koulun pihalta. Minä! En jaksanut! Karkkia!

Työpuheeksi taas meni, vaikka on loma. Hitto soikoon.

Onhan sitä muuallakin elämässä (?) tapahtunut. Pääsin vähän aika sitten repäisemään ja ostamaan uuden puhelimen. Päivitin kerralla aikamoisen loikan kahdeksan vuotta vanhasta luurista näpäkkään aiföyniin. En ole katunut. Akkukin kestää paremmin kuin mitä etukäteen ajattelin, ja onhan noi kaikki saatavilla olevat pimpulinvitkuttimet (onpas jotenkin härski sana) ihania. Tykkään myös siitä, että kamera kulkee koko ajan taskussa. Ja sellainen kamera, jolla saa ihan järkevää kuvaa! Herkästi addiktoituvaa mieltäni täytyy vaan hillitä. Olen inhonnut suunnattomasti pöydillä lojuvia älypuhelimia ja niitä maanisesti vilkuilevia kanssaihmisiä. Pelkään - ja ihan aiheellisesti - muuttuvani itse aivan samanlaiseksi. Niinpä hipaisutin pysyy piilossa, kun olen seurassa (onpas jotenkin härski lause). Katsotaan kuin käy.

Toivottavasti paremmin näkyvänä muutoksena meikäläisessä on myös huomattavan paljon lyhyempi tukka. Kampaamon lattialle jäi männä päivänä kunnioitettava kasa hiuksia. Olen tulokseen erittäin tyytyväinen. Nykysellään tyylini on "lyhyet hiukset", ei vanha "karvoja päässä".

Nyt lomalla aion paitsi pörhistellä uutta tukkaani ja selailla instagrammia, myös seilailla junalla eessuntaas (ja varmaan samalla selailla instagrammia). Matka käy Tampereelle (jee!) ja sitten siskoni luokse käymään. Ensimmäistä kertaa koskaan vien mukanani lapsille tuliaisia. Ennen ei ole ollut rahaa viedä mitään järkevää. Nyt vien pienemmälle alesta löytämäni aivan ihanan kirjan ja isommalle kasan lätkäkortteja. Tuntuu mukavalta viedä jotakin. Muistan itse, miltä pienestä ihmisestä tuntui tulla näin huomioiduksi. Kemijärveläisen tätini mies työskenteli ennen eläkkeelle jäämistään puukkotehtaan leivissä ja kiersi ympäri Suomea vanhalla harmaalla Mersullaan. Kun hän sattui Etelä-Suomeen, jätti hän vapaan tulleen autonsa johonkin sopivaan kohteeseen ja hyppäsi junaan. Halusin aina mukaan hakemaan häntä Riihimäen asemalta. Kovakylkistä matkalaukkua kantavan, karhumaisen setämiehen hahmon lähestyessä autoa minua jännitti: muistikohan se? Etuovi aukesi, auto keinahti ja iso käsi ojensi takapenkille pussillisen Fazerin parhaita. Aina. Kotimatkalla pistin poskenmutkaan Toscan, Rexin tai Orangen niitä parhaimpia vielä säästellen. Pussin karkit maistuivat niin paljon paremmilta kuin peruslauantaina ostetun pussukan. Nehän oli tuotu juuri minulle, niisk!

Nyttemmin kukaan ei tuo minulle karkkia. (Loskaan namuja heitteleviä abeja ei lasketa.) Ylläolevat kukatkin ostin ystävänpäivänä itse. Aikuisena on rankkaa.

Pimeyttä päin

Ensimmäinen viikko keväthommissa takana. Vaikka hommat lähtivät hakemaan suuntaansa paljon sutjakkaammin kuin mitä villeimmissä unelmissani arvelin, tuntuu silti kuin olisin viime aikoina vanhentunut noin sadalla vuodella.

Mitään ei ehdi suunnitella, tehdä tai korjata kunnolla, vaan työ on silkkaa selviytymistä kaikenkattavan kaaoksen keskellä. Töistä päästyäni lapan suuhuni (onneksi useimmiten minulle valmiiksi tehtyä) ruokaa ja käyn sitten kiinni siihen toiseen työpäivään - tuntien suunnitteluun. Ja sitähän iloa piisaa. Opetusvelvollisuustunnit paukkuvat sopparissani siihen malliin, ettei ole mitään toivoa viikon tuntien valmistumisesta yhdellä, kahdella tahi kolmella istumalla. Varsinkaan, kun ne varovaisimmatkaan suunnitelmat eivät yleensä toteudu, vaan jokainen opetustuokio tulee miettiä kulloinkin uusiksi sen mukaan, mitä edellisellä kerralla kenties saatiin aikaan. Opetuksen haasteisiin kuuluu tällä haavaa myöskin se, että opetan yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti (ja vieläpä eriytetysti) muita aineita kuin niitä, joiden opettamiseen olen saanut koulutuksen. Pedagoogisessa työkalupakissani ei näin ole kuin pari karaa ja kärkipylkkää, eikä niillä kovin pitkälle sorvailla. Sillä kuuluisalla pärstuntumalla mennään mitä suurimmilta osin. Nytkin pidän lyhyttä taukoa suunnittelusta. Perjantai-iltana. Puoli yhdeltätoista. Ihan ettei tarvitse vilkuilla työasioita viikonloppuna sen enempää kuin mitä on pakko. Epäuskoni sen kun kasvaa - kuinka kukaan kykenee pyörittämään minkäänsorttista perhearkea tällaisen rinnalla? Harrastamaan jotain? Nukkumaan järkevänmittaisia yöunia?

Kaikenkattavan kaaoksen kestämisessä ei tämä kaikenkattava, miltei kirjaimellinen säkkipimeys juuri ole auttanut. Odotan lunta ja sen myötä lisääntyvää valoa kieli pitkällä. Talvi, tule jo! Hyväksyn liukkaat pyörätiet, naamalle sulavan pöllyävän lumen, litsarinkovan pohjoistuulen ja paleltuvat sormet ilomielin, kunhan tässä markettien loisteputkien ja sirisevän yölampun valaisemassa synkkyyden nielussa eläminen vain loppuu. Pliis?

Vaikka saankin elämäni kuulostamaan sysimustuuden kaivolta, löytyy päivistäni myös roppakaupalla niitä iloisia hetkiä. Oppilas onnistuu, oivaltaa, kertoo yllättävässä paikassa hauskan jutun. Kollega täräyttää opehuoneessa hirtehisen totuuden tiskiin, siihen kahvikupin ja monistepinkan väliin. Keskipäivän aurinko vilahtaa kaihdinten välistä, lupaa tulla huomenna uudelleen. Nuoret keskittyvät pienen hetken ja kuuntelevat. Päänsisäinen raksutus näkyy kasvoilta. Läksykirjat uppoavat reppuun. Silloin turhautuneisuuden ja voimattomuuden tunteet väistyvät, ja minua naurattaa, siellä sielussa asti.

Ollaanhan tässä kuitenkin, todellakin, asian äärellä.

2013

Vaikkei siltä ihan tunnukaan, lienen tänä vuonna tehnyt muutakin kuin katsonut Battlestar Galacticaa.

Vuosi pyörähti taas kuin tanssiva dervissi.

Kulumisia

Pimeys todella kihnuttaa sielua. Nukkuminen on unelmana mielenpäällä niin herätessä kuin nukkumaan mennessäkin, kuten myös siinä välissä. Aamuradio väsyttää, pyöräily väsyttää, töissä väsyttää, ylämäessä väsyttää, sohvalla väsyttää. Päivän viime hetken koittaessa, juuri ennen nukahtamista, koittaa ainoa selkeä hetki stressin hyökyessä päälle koko voimallaan. Sain näet töitä ensi kevääksi. Jännittävää! Iloista! Hirvittävää! Siistiä! Aaaa! Sisäistän asian ehkä tammikuun puolella. Sitä ennen vuoroin jännäilen pääni sisällä ja vuoroin kirmailen kuin laidunvarsa juhannuksena. Töitä! Jee & iik!

Lähestyvä joulu ei kummemmin ole päässyt vaivaamaan. Tein varmaankin ennätykseni lahjojen hankinnan kanssa - kaikki oli ostettuna jo yhdeksäs päivä. Ja pyhien menotkin alkavat olla selvillä, yez! Viikonloppuna laukkaan pikavisiitille Helsinkiin, aattona käydään iltapuurolla sekä lahjoilla vanhempieni luona, joulupäivänä kokkaillaan sekä syödään itsemme turvoksiin kotosalla ja tapanina käydään kurkkimassa taas äiteeni patoihin. Päälle pari lomapäivää. Ei paha.

Vielä ennen joulua saan nauttia kyläilemään tulevien vanhojen kavereiden seurasta - eräskin tulee Moskovasta saakka. Huh! отлично! Juhlistan tätä ajatusta katsomalla uutiset ja menemällä nukkumaan. (Parasta.)

Juuh elikkäs

Mein Gott! Masentava marras kääntyi syrjään, tilalle saapuivat kauppareissujen joulurallit. Tämäkin blogintuhnake on näemmä muuttunut kahden postauksen kuukausitahdin huopatossutehtaaksi. Toivon piristyväni nyt joulukuussa, sillä pyhien tienoilla lienee aikaa kirjoitella. En tosin voi luvata mitään - aikani saattaa myös mennä tilipäivänä hamstraamieni jouluoluiden testaamiseen.

En tiedä josko syypäänä on uusi asunto tahi pitkään jatkunut, märkä ja synkkä syksy, mutta olen viime aikoina huomannut kärsiväni oudoista oireista. Ensimmäistä kertaa koskaan mieleni tekee ostaa jotkut jouluvalot (kun on niin pimeetä ja jos sellaset tyylikkäät niinku). Jääkaapin ovessa killottaa partiolaisten joulukalenteri (no hankinpa ko tässä opehuoneen pöydällä näitä on). Ulko-ovessa roikkuu käsintehty tonttu (hitto, en mä nyt kehtaa olla ostamatta kun tänne myyjäisiin auttamaan tulin). Karmea tosiasia taitaa vain olla, että kaipaan tähän aikaan vuodesta oikeasti jotain piristystä. Se jotain sattuu olemaan nyt joulu. Ja jos mä jostain tykkään, niin joululahjojen ostamisesta. Itselleni. Oon ostanut - edellisten lisäksi - jo yhdet kalliit sukkahousut, kuorintavoidetta sekä käytetyn (ja mieltälämmittävän edullisen) Kalevala-korun. Ja nyt on vasta neljäs päivä koko kuuta! Veronpalautukset palamaan! Sukulaislapsille risuja!

Vaikka viimeksi valitinkin töidenteon raskautta, ovat duunipaineet totta puhuen tervetullutta vaihtelua syksyllä kokemaani ajatusten ahtojäähän. Yhdessä vaiheessa elämäni jännittävimmiltä asioilta tuntuivat kirjastossa käynnit, nypynpoistajan ostaminen paikallisesta Prismasta sekä erään historiakeskustelupalstan kuppikiviaiheisen viestiketjun seuraaminen. Oikeasti. Olen erittäin mielelläni vaihtanut edellä mainitun katatonian aivoja sumentavaan väsymykseen, pimeisiin ja jäisiin pyöräteihin, työpäivien ennakoimattomuuteen, jatkuvaan riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteisiin sekä oppilaiden aiheuttamiin mustelmiin. Oikeasti: mieluummin olen väsynyt ja hyödyksi kuin väsynyt ja hyödytön. Eikä se palkkapäiväkään pahalta tunnu.

Pahalta eivät tuntuneet myöskään männä viikonloppuna juhlitut pikkujoulut. Tupa oli täynnä kollegoita, ruoka hyvää ja juoma erinomaista. Tampere vilautteli parastaan (Vapriikki! Telakka!) ja tympeintään (Hervanta), ja dagen efterinkin lusin asiaankuuluvalla hartaudella eli makaamalla kotiin päästyäni naamallani koko sunnuntain. Kyllä jaksoi taas maanantaina polkea kahdeksaksi sorville, vaikka naama oli edelleen (varmaan makaamisesta) noin viisinkertaiseksi turvonnut ja sormissa jäänteet räikeänpinkistä kynsilakasta.

Taidanpa mennä myöhimään kissanturkkia ja köllähtämään sänkyyn. Huomenna töihin.

Päivät nielevä syöveri

Elän kahdessa todellisuudessa: yhdessä joko makaan lamaantuneena marraskuun pimeydessä tahi klikkailen maanisena työnvälityssivustoja, toisessa painan vaativia ja kaikki sielunrippeet irti repiviä hommia kuin jokainen maailman asia pitäisi saada samana päivänä valmiiksi. Menon railakkuus riippuu siis täysin siitä, onko päivälle sijaisryyniä vaiko ei. Työpäivät ovat intensiivisiä, kiireisiä ja rankkoja - iltaisin olo tuntuu lähes pahoinpidellyltä eikä psyykkisen kuormituksen päälle nautittu, työmatkapyöräilynäkin tunnettu hengenvaarallisen liukastelun maailmancup paljon fiilistä paranna. Toisaalta olen viime viikkoina saanut palkkaa muun muassa ponien taputtelusta, joten aivan sataprosenttiselle yhyy nyyhkis -valitukselle ei ole sijaa.

Kela sen sijaan ansaitsee muutaman valituksen sanan. (Oikeasti tahtoisin lähettää viraston toiminnasta vastaaville päättäjille esim. saavillisen mätää paskaa jokaiselle, mutta tyydyn nyt vähempään.) Toimitin viime käynnilläni tilannettani selventämään reilut 150 liitettä asiaankuuluvien pilkulleen - vieläpä ohjatusti! - täytettyjen lomakkeiden kyytipoikina. Ei riittänyt. Lokakuun osalta työttömyyskorvaukseni kelluu jossain limbossa, koska "en ole toimittanut selvityksiä" yhdestä kolmen päivän pätkästä. Paitsi että toimitin. En tiedä millaiselle parfyymipaperille painettuina ne olisi pitänyt toimittaa, mutta tavallisina aanelosina ne eivät nähtävästi kelvanneet. Huominen päiväni meneekin mukavasti asiaa selvitellessä. Eihän mulla olis mitään parempaakaan tekemistä.

Kaikeksi onneksi on lauantaina (vihdoinkin) jotain järkevää tiedossa. Pikkujoulut! Syö juo mies nainen!