Jaahas!
Kesäloma on lusittu ja syyspäivä tasattu. Taas palelee sekä sisällä että ulkona. Pimeän aika odottaa.
Ei paljon haittaa. Muilla aloilla voisi sanoa, että vaihdoin tuossa työpaikkaa, mutta opetusalalla on ilmaistava, että vastaanotin määräaikaisen pätkätyön uudessa koulussa kesän työttömyysjakson perään. Muutos tuntui kolmen vuoden samassa kolossa lymyilyn jälkeen kamalalta, mutta nyt seitsemän viikon jäljiltä on sanottava, että hyvää teki. Vaikka palkka pieneni ja työmatkakulut kasvoivat, tuntuu töiden tekemisessä olevan nyt jokseenkin jotain järkeä.
Osaltaan tunteeseen vaikuttaa varmaankin se, että opetan nyt historiaa aineenopettajan ominaisuudessa. Sen lisäksi työskentelen erityisopetuksessa, eli aivan yleisen tuen oppilaiden tuutilullaahan en pääse nukahtamaan. Työ on vaihtelevaa ja mielekästä, työtoverit tuntuvat mukiinmeneviltä (jopa hauskoilta) ja huolimatta vähäisestä kilometreissä mitattavasta välimatkasta entiseen työpaikkaani on koulun oppilasaines jotain aivan muuta kuin mihin olen tottunut. Opettamani teinit tulevat pääsääntöisesti kouluun opiskelemaan ja voivat jolleivät hyvin niin ihan ookoosti. Kotiasiat ovat kunnossa ja monia urheilukin kiinnostaa. Kunnan lastensuojelu ja muut tukiverkostot toimivat, ja eräs bensatankkia muutama viikko sitten täytellyt ja polvensa prosessissa mystisesti paskaksi laittanut maikkakin saa fysioterapiaa ihan pyytämättä.
Kyllä! Vuosien ituhippeys sai pisteensä, kun suoraan tehtaalta tilattu leasing-auto elokuussa rullasi merkkiliikkeen ovista ulos. Minusta on hämmästyttävän nopeasti tullut autoilija, jota ensin viikkojen ajan vituttaa kyntökuntoinen kehätie ja sitten vituttaa se, että se korjataan JA PITÄÄ AJAA KIERTOREITTIÄ. Potkisin itseäni päähän, jos ei tää erilaisten lämmityspiuhojen ja ajantasaisten ajokelitietojen googlailu sekä järkyttävää tahtia polttoaineeseen hupeneva säästötilin viivanalus jo itsessään aiheuttaisi niin laaja-alaista ihottumaa, pahoinvointia ja aivoverenkierron häiriöitä.
Autoilu ei selkeästikään saa ihmisestä esiin parhaimpia psyykkis-somaattisia puolia.
Onneksi työ on tosiaan tuntunut hyvältä. Kiire tulee edelleen jokaisen päivän jokaisena tuntina, eikä aina ehdi syömään tai edes vessaan, mutta eipä toisaalta työehtosopimuksessakaan mitään taukoja alalla taata. Jos ammatti olisi tullut aikoinaan valittua toimeentulon, työetujen tai ihan vaan mukavuuksien pohjalta, olisin nyt muuttamassa ikimetsää pahvilaatikoiksi sievit jalassa ja peltorit korvissa. Sen sijaan olen aktiivisen valitsemisen sijaan ajelehtinut päämäärättömästi hengitellen aina jonnekin - mutta päätynyt tekemään duunia, jonka merkitystä ei koskaan, ikinä tarvitse perustella itselleen saati muille. Saa olla tyytyväinen!
Vielä kun oppilas ei kirjoittaisi kokeessa Minna Canthin kuvan viereen en tiiä kuka toi on mut vissiinki hän keksi kansakoulun, niin kohoaisi fiilikset merkittävästi sinne plussan puolelle. Sitä odotellessa.
25. syyskuuta 2019
15. kesäkuuta 2019
Taisteluita, joita ei voi voittaa
Kirjaston pikalainahyllyn tsekkaaminen mitään lainaamatta.
Parvekepelargonian riittävä kasteleminen helleaikaan.
Parvekkeen pitäminen alle 47-asteisena aikavälillä 1.5.-25.8.
Yli kuuteen nukkuminen kissan pörinästä, tyynyllä nuohoamisesta ja naaman nuolemisesta välittämättä.
Matto, jolla ei ole karvaa, roskaa ja kissan oksennusta.
Halvimman mahdollisen kissan raapimapuun ostaminen.
Sukkahousujen (8-150 denier) pitäminen ehjänä.
Hajuttomat kengät.
Ruoan syöminen kalleinta juhlahametta tärvelemättä.
Ruokahävikin minimointi yleensäkin.
Astioiden saaminen myydyksi Facebook-kirpputorilla.
Soili Pohjalaisen Valuvian lukeminen nauramatta ja vähän itkemättä.
Lopputilin saaminen palkanlaskentalimbosta sellaiseen aikaan, että kesän ansiosidonnaista saisi haettua ennen kuin karhut menevät talviunille.
Töiden saaminen silloinkin, kun haet tuttuun kouluun ja kaikki hakuehdot ja enemmänkin täyttyvät. Toimeen valitaan tietysti VASTAVALMISTUNUT MIES.
Yhden juominen, kun aurinko paistaa tai ei paista.
Parvekepelargonian riittävä kasteleminen helleaikaan.
Parvekkeen pitäminen alle 47-asteisena aikavälillä 1.5.-25.8.
Yli kuuteen nukkuminen kissan pörinästä, tyynyllä nuohoamisesta ja naaman nuolemisesta välittämättä.
Matto, jolla ei ole karvaa, roskaa ja kissan oksennusta.
Halvimman mahdollisen kissan raapimapuun ostaminen.
Sukkahousujen (8-150 denier) pitäminen ehjänä.
Hajuttomat kengät.
Ruoan syöminen kalleinta juhlahametta tärvelemättä.
Ruokahävikin minimointi yleensäkin.
Astioiden saaminen myydyksi Facebook-kirpputorilla.
Soili Pohjalaisen Valuvian lukeminen nauramatta ja vähän itkemättä.
Lopputilin saaminen palkanlaskentalimbosta sellaiseen aikaan, että kesän ansiosidonnaista saisi haettua ennen kuin karhut menevät talviunille.
Töiden saaminen silloinkin, kun haet tuttuun kouluun ja kaikki hakuehdot ja enemmänkin täyttyvät. Toimeen valitaan tietysti VASTAVALMISTUNUT MIES.
Yhden juominen, kun aurinko paistaa tai ei paista.
22. heinäkuuta 2018
Kirkasna aina
On kuuma. On uskomattoman kuuma.
Astun bussiin, sitten junaan ja lentokoneeseen. Pieni potkurikone rymistelee ilmaan. Kajaanin kohdalla, seitsemän kilometrin korkeudessa, tarjoillaan kahvia ja mustikkakeittoa. Kun revin auki näkkileipä-snäcksiäni, aloittaa vieressä istuva vaalea nainen jutustelun. Hän on kahdeksannen polven kuusamolaisia, mutta asunut ympäri maailmaa, matkalla lomille tuttuun maisemaan. Vaihtelemme sanoja, kunnes turvavyövalo jälleen syttyy.
Kentällä on sisko vastassa, ja äiti kosteine silmineen. Ajamme kirkonkylän kauppojen kautta kohti taloa. Metsäautotiellä keskellä erämaata huomaamme ojanpenkalla makaavan miehen. Tiellä seisoo punainen polkupyörä. "Onko kaikki kunnossa?", kysymme auton avoimesta ikkunasta. Mies valuu hikeä ja sanoo, että ei. Hän lähti aamusta ajelemaan, kävi laavulla. Voimat loppuivat paahteessa ja vesikin on kaikki, ojanpohjat kuivat. Silmäilen miehen pitkähihaista pusakkaa ja täriseviä käsiä. Ojennan ikkunasta osuuskaupan parkkipaikan vesipisteellä täytetyn vesipullon ja pussin pähkinöitä. Mies juo kerralla puoli pulloa kylmää vettä. "Soitin isälle, se tulee kohta hakemaan", hän henkäisee ja sanoo, että pärjää näillä kyllä, kiitos. Puhelimessa on vielä akkua. Jätämme miehen kuusen varjoon odottamaan. Helle korventaa soratien mutkalle.
Talolla on ihanaa. Tuuli käy vaaralle koillisesta, kun juon portailla aamukahvia. Näen ja kuulen kertaistumalla västäräkin, haarapääskyn, mustaleppälinnun, kivitaskun ja naapuritalossa toista kesää pesivän tuulihaukan. Illalla istun huussissa ja näen ikkunasta, kuinka nuori maakotka tekee pellon päällä laajan hiljaisen kaarroksen.
Keittiöön osuva illan valo on keltaista samettia. Kaadan lasini puolilleen viiniä, ennen kuin pystyn aloittamaan. Pirtistä kuuluu pihkaisten piisipuiden rätinä ja kuusivuotiaan helisevä tytönnauru. Puhallellen alan kirjoittaa. Pian äiti istuu pöytään, tietää mitä teen. Loppu sujuu yhdessä.
Puolenpäivän valo on valkoinen. Niemellä seisova kirkko on valkoinen. Arkunpäällisen pellava on valkoinen. Urut pauhaavat. Vapina alkaa leuasta ja leviää hartioihin. Istun penkissä ja itken. Alan laulaa virttä ja rauhoitun. Kesken siunauksen papin silmäluomelle lentää lihava paarma.
Haudalla maa on kaunis, taivas kirkas. Seurakuntatalolla tilliperunat ja karjalanpaisti. Edesmenneen enopuoleni iäkäs vaimo on vakuuttunut, että näki enneunen. Pidän ääneni vakaana ja kuuluvana, kun sisko ojentelee adresseja. Se notkahtaa vasta kohta, muistopuheeni viimeisessä lauseessa, kun olen jo kertonut, mitä täti ehti nuoremmilleen opettaa. Elämän voi elää viisaasti - kiire on turhaa, ja kaikki järjestyy.
Juomme illalla konjakit, kuten vainajien muistoksi on talossa tavaksi tullut. Muistelemme. Myöhemmin pakkaan kassiini hikiset hautajaisvaatteet ja kaksi rieskaa. Yö kamarissa on tukahduttavan kuuma. Herään, kun eno yskäisee seinän takana. Makaan hetken katon tummaa kuviosahattua lautaa tuijottaen ja muistan säikähtäneeni aamusta pirttiin astuessani. Eno istui keinutuolissa ja näytti aivan isältään, papaltani. Hänen syntymästään on sataseitsemän vuotta, ja kuolemastaan viisitoista. Nyt saman kirkkomaan pohjoispäädyssä on hänen nuorimmankin tyttärensä hauta. Käännän kylkeä, sänky narisee. Uni ei enää tule. Aurinko nousee ja saa ikkunaverhot hehkumaan.
Kone kiitää valkeudessa mustien ukkospilvien päällä. Juon kahvia ja luen kirjaa. Käännän sivua, ja toinen päähenkilöistä jää yhtäkkiä auton alle ja kuolee. Tekee mieli repiä koko kirja. Otan pastillin.
Kentällä televisiosta tuttu tullikoira katsoo kohti muttei nuuskaise. Vaihdan junaan, bussiin. Ostan lähikaupasta salaattiainekset. Kotona on yhtä kuuma kuin lähtiessäni. Jaksan lopulta syödä vain rieskaa. Sepä otti ohraleivän, sanois täti. Mutustan eineen ja kaadun sänkyyn kissan viereen. Kaikki järjestyy. Kaikki varmasti järjestyy.
Kadulla haukkuu janoinen koira.
Astun bussiin, sitten junaan ja lentokoneeseen. Pieni potkurikone rymistelee ilmaan. Kajaanin kohdalla, seitsemän kilometrin korkeudessa, tarjoillaan kahvia ja mustikkakeittoa. Kun revin auki näkkileipä-snäcksiäni, aloittaa vieressä istuva vaalea nainen jutustelun. Hän on kahdeksannen polven kuusamolaisia, mutta asunut ympäri maailmaa, matkalla lomille tuttuun maisemaan. Vaihtelemme sanoja, kunnes turvavyövalo jälleen syttyy.
Kentällä on sisko vastassa, ja äiti kosteine silmineen. Ajamme kirkonkylän kauppojen kautta kohti taloa. Metsäautotiellä keskellä erämaata huomaamme ojanpenkalla makaavan miehen. Tiellä seisoo punainen polkupyörä. "Onko kaikki kunnossa?", kysymme auton avoimesta ikkunasta. Mies valuu hikeä ja sanoo, että ei. Hän lähti aamusta ajelemaan, kävi laavulla. Voimat loppuivat paahteessa ja vesikin on kaikki, ojanpohjat kuivat. Silmäilen miehen pitkähihaista pusakkaa ja täriseviä käsiä. Ojennan ikkunasta osuuskaupan parkkipaikan vesipisteellä täytetyn vesipullon ja pussin pähkinöitä. Mies juo kerralla puoli pulloa kylmää vettä. "Soitin isälle, se tulee kohta hakemaan", hän henkäisee ja sanoo, että pärjää näillä kyllä, kiitos. Puhelimessa on vielä akkua. Jätämme miehen kuusen varjoon odottamaan. Helle korventaa soratien mutkalle.
Talolla on ihanaa. Tuuli käy vaaralle koillisesta, kun juon portailla aamukahvia. Näen ja kuulen kertaistumalla västäräkin, haarapääskyn, mustaleppälinnun, kivitaskun ja naapuritalossa toista kesää pesivän tuulihaukan. Illalla istun huussissa ja näen ikkunasta, kuinka nuori maakotka tekee pellon päällä laajan hiljaisen kaarroksen.
Keittiöön osuva illan valo on keltaista samettia. Kaadan lasini puolilleen viiniä, ennen kuin pystyn aloittamaan. Pirtistä kuuluu pihkaisten piisipuiden rätinä ja kuusivuotiaan helisevä tytönnauru. Puhallellen alan kirjoittaa. Pian äiti istuu pöytään, tietää mitä teen. Loppu sujuu yhdessä.
Puolenpäivän valo on valkoinen. Niemellä seisova kirkko on valkoinen. Arkunpäällisen pellava on valkoinen. Urut pauhaavat. Vapina alkaa leuasta ja leviää hartioihin. Istun penkissä ja itken. Alan laulaa virttä ja rauhoitun. Kesken siunauksen papin silmäluomelle lentää lihava paarma.
Haudalla maa on kaunis, taivas kirkas. Seurakuntatalolla tilliperunat ja karjalanpaisti. Edesmenneen enopuoleni iäkäs vaimo on vakuuttunut, että näki enneunen. Pidän ääneni vakaana ja kuuluvana, kun sisko ojentelee adresseja. Se notkahtaa vasta kohta, muistopuheeni viimeisessä lauseessa, kun olen jo kertonut, mitä täti ehti nuoremmilleen opettaa. Elämän voi elää viisaasti - kiire on turhaa, ja kaikki järjestyy.
Juomme illalla konjakit, kuten vainajien muistoksi on talossa tavaksi tullut. Muistelemme. Myöhemmin pakkaan kassiini hikiset hautajaisvaatteet ja kaksi rieskaa. Yö kamarissa on tukahduttavan kuuma. Herään, kun eno yskäisee seinän takana. Makaan hetken katon tummaa kuviosahattua lautaa tuijottaen ja muistan säikähtäneeni aamusta pirttiin astuessani. Eno istui keinutuolissa ja näytti aivan isältään, papaltani. Hänen syntymästään on sataseitsemän vuotta, ja kuolemastaan viisitoista. Nyt saman kirkkomaan pohjoispäädyssä on hänen nuorimmankin tyttärensä hauta. Käännän kylkeä, sänky narisee. Uni ei enää tule. Aurinko nousee ja saa ikkunaverhot hehkumaan.
Kone kiitää valkeudessa mustien ukkospilvien päällä. Juon kahvia ja luen kirjaa. Käännän sivua, ja toinen päähenkilöistä jää yhtäkkiä auton alle ja kuolee. Tekee mieli repiä koko kirja. Otan pastillin.
Kentällä televisiosta tuttu tullikoira katsoo kohti muttei nuuskaise. Vaihdan junaan, bussiin. Ostan lähikaupasta salaattiainekset. Kotona on yhtä kuuma kuin lähtiessäni. Jaksan lopulta syödä vain rieskaa. Sepä otti ohraleivän, sanois täti. Mutustan eineen ja kaadun sänkyyn kissan viereen. Kaikki järjestyy. Kaikki varmasti järjestyy.
Kadulla haukkuu janoinen koira.
27. maaliskuuta 2018
Kiinteistövero, täyskasko, kokousviineri
Jotenkin on tässä ollut viime päivinä erityisen aikuinen fiilis.
Ei, en ole ostanut asuntoa tai autoa tai - herra mun vereni! - saanut vakituista työpaikkaa, mutta kuitenkin. Harva se päivä tulee seisottua silmät vetistäen naama harmaana marketin pikakassajonossa vanhenemassa, ja jos en löydä itseäni sieltä niin sohvalta katsomasta Sohvaperunoita.
Kävin viikonloppuna tavaratalon alennuspäivillä. Ostin tempur-tyynyn, sähköhammasharjan vaihtopäitä, deodoranttia, sukkahousut ja ripsiväriä. Sen jälkeen palautin apteekkiin pussillisen vanhentuneita lääkkeitä. Siitä kävelin maailman mannut mittailleen aikuisen askeleella vaateliikkeeseen, missä valitin aiemmin ostamani paidan laadusta ja sain korvauksen tuotevirheestä. Ruokakaupasta ostin kahvileipää sekä laputettua ruokaa, jonka kotona pakastin. Sitä ennen kävin hakemassa eläinkaupan kampanjapäiviltä kymmenen kiloa kissanhiekkaa. Kotosalla imuroin, pesin keittiön ja kylpyhuoneen ja pyyhin pölyt. Join kahvia ja söin kahvileivän.
Eilettäin maanantaina lähdin verrattain raskaan työpäivän perään kantakaupunkiin viikottaiselle tanssitunnilleni. Uusi tanssi oli alkuun helppo, mutta sitten taas vaikea. Kaikki raajat sätkivät vääriin suuntiin, yhden rummun sijaan paukkasikin kaksi, kuka tämänkin oppii ja miltähän tää mahtaa näyttää. Ihan sama, ei haittaa. Pienen liikkumisen perään oli väsynyt ja tunkkainen mutta hyvä olo. Puhuin pukuhuoneessa, portaissa ja muistaakseni myös metrossa ystävälleni uudesta tyynystäni.
Tänään istuin ruokatunnilla opettajainhuoneessa, puhuin uudesta tyynystäni ja sivelin kollegan tuomaa hilloa kollegan tuoman paahtoleivän päälle. Pöytään istahtaa työkaveri ja kysyy, onko päällinen hyvää. Vastaukseni tuli nopeasti, ilman etäännyttävää ironiaa, vilpittömästi: "Joo, tää on aivan MAHDOTTOMAN hyvää!"
Se oli siinä, juttu suljettu, lukko päälle, tiks kiinni ja avain lentää Mordoriin. Lähdenkin tästä kilpailuttamaan sähköyhtiöitä, miettimään sijoitusrahastoa, varaamaan kanarianloman sekä ostamaan lumentyöntimen, kalustetassuja, tuoksutettuja roskapusseja, kuormaliinoja, (lisää) tunnelmavaloja ja asuntoautoon etuteltan.
Ei, en ole ostanut asuntoa tai autoa tai - herra mun vereni! - saanut vakituista työpaikkaa, mutta kuitenkin. Harva se päivä tulee seisottua silmät vetistäen naama harmaana marketin pikakassajonossa vanhenemassa, ja jos en löydä itseäni sieltä niin sohvalta katsomasta Sohvaperunoita.
Kävin viikonloppuna tavaratalon alennuspäivillä. Ostin tempur-tyynyn, sähköhammasharjan vaihtopäitä, deodoranttia, sukkahousut ja ripsiväriä. Sen jälkeen palautin apteekkiin pussillisen vanhentuneita lääkkeitä. Siitä kävelin maailman mannut mittailleen aikuisen askeleella vaateliikkeeseen, missä valitin aiemmin ostamani paidan laadusta ja sain korvauksen tuotevirheestä. Ruokakaupasta ostin kahvileipää sekä laputettua ruokaa, jonka kotona pakastin. Sitä ennen kävin hakemassa eläinkaupan kampanjapäiviltä kymmenen kiloa kissanhiekkaa. Kotosalla imuroin, pesin keittiön ja kylpyhuoneen ja pyyhin pölyt. Join kahvia ja söin kahvileivän.
Eilettäin maanantaina lähdin verrattain raskaan työpäivän perään kantakaupunkiin viikottaiselle tanssitunnilleni. Uusi tanssi oli alkuun helppo, mutta sitten taas vaikea. Kaikki raajat sätkivät vääriin suuntiin, yhden rummun sijaan paukkasikin kaksi, kuka tämänkin oppii ja miltähän tää mahtaa näyttää. Ihan sama, ei haittaa. Pienen liikkumisen perään oli väsynyt ja tunkkainen mutta hyvä olo. Puhuin pukuhuoneessa, portaissa ja muistaakseni myös metrossa ystävälleni uudesta tyynystäni.
Tänään istuin ruokatunnilla opettajainhuoneessa, puhuin uudesta tyynystäni ja sivelin kollegan tuomaa hilloa kollegan tuoman paahtoleivän päälle. Pöytään istahtaa työkaveri ja kysyy, onko päällinen hyvää. Vastaukseni tuli nopeasti, ilman etäännyttävää ironiaa, vilpittömästi: "Joo, tää on aivan MAHDOTTOMAN hyvää!"
Se oli siinä, juttu suljettu, lukko päälle, tiks kiinni ja avain lentää Mordoriin. Lähdenkin tästä kilpailuttamaan sähköyhtiöitä, miettimään sijoitusrahastoa, varaamaan kanarianloman sekä ostamaan lumentyöntimen, kalustetassuja, tuoksutettuja roskapusseja, kuormaliinoja, (lisää) tunnelmavaloja ja asuntoautoon etuteltan.
16. helmikuuta 2018
Ihminen, tuo kirjoittava eläin
Helmikuu.
Töitä, sesonkiherkkujen loputon paraati, pikkuhiljaa pitenevät päivät. Pakastaa, ei pakasta.
Ja hiihtoloma! En aio hiihtää tänäkään vuonna. Sukseni kuluttavat kantahämäläisen ulkovaraston sisäseinää ja mononi hiihtelevät tänä päivänä hyväntekeväisyyteen lahjoitettuina ties missä. Olkoon tämä kostoni siitä, miten alakoulun liikuntatunnilla laskin hiihtoretkellä alas mäkeä jäiseen kohtaan ja kaaduin metsäladulle suoraan takaraivolleni. Kun tulin tajuihini ja makasin lumessa hetken selkä kohmettuen ja sinistä taivasta tuijottaen, päätin etten enää koskaan hiihdä vapaaehtoisesti. Tai loin itse itselleni tällaisen muiston, mene ja tiedä. Lupaus on kuitenkin pitänyt tähän päivään.
Jos ei hiihtämisen niin loman tarpeessa on tämä maikka tässä ollutkin. Siis siitä huolimatta, että olin syksyn puolella kakkosjakson ajan työttömänä kotosalla katsomassa erilaisia eläinlääkäriohjelmia, kun kunnalta loppuivat valtionavustukset kesken. En ole varma, onko kyse turnauskestävyyteni heikentymisestä vaiko erityisoppilasköörini syventyneistä haasteista elämän varsitiellä. Ehkä molemmista! Joka tapauksessa otan ilolla vastaan pitkähkön palkallisen hengähdystauon. Ahdan siemennäkkileipää napaani ja ostan lauantain kauppareissulla ylimääräisen lottorivin.
Kun en lomaile, olen (onneksi) töissä. Kaikenlaista on tullut taas opetettua - oppitunneilla, käytävillä ja aamunavausten merkeissä keskusradiossa. Ruotsin deklinaatioita, Kustaa Vaasan poikia, yhdenmuotoisuutta ja mittakaavaa, lineaarisia funktioita, talous- ja rahapolitiikan eroa, sanaluokkia, ehtovirkkeitä, esseen kirjoittamista, työhakemuksen tekemistä, sääty-yhteiskunnan kiemuroita, jääkäriliikettä, avio-oikeutta, evoluutio-oppia. Vaan laiskapa töitään laskee.
Joskus syksyllä tulin miettineeksi, että teini-ikäinen on kuin kotikissa. Omatahtoinen jukuripää, joka mielellään ajattelee elelevänsä ympäristöstään irrallaan ja itsenäisenä, vaikka on todellisuudessa mitä riippuvaisin läheistensä jatkuvasta huollosta. Välillä mikään ei kelpaa, ei sovi, ei pysty, ei kykene. Päivä voi mennä nurkassa selkä muihin päin käännettynä. Rauhallinen hetki muuttuu silmänräpäyksessä riehumiseksi, hysteriaksi tai irvistelyksi. Mutta kun menee hienosti ja huoneen täyttää myötämielinen kehräys, täyttää aikuisen sydämen lämmin läpätys - aivan kuin onnistuminen olisi jotenkin aikuisesta kiinni! Se on kaunis valhe. Niin kissan kuin teininkin kohdalla kyse on tähtien asennosta, tuulen suunnasta sekä ajallisesta välimatkasta edelliseen tai tulevaan ruokailuun. Plussakelin päivät palkitsevat yhtä kaikki.
Tähän väliin tulee luonnollisesti huomauttaa, että pidän kissoista, ja että yleistyksestä huolimatta kohtelen oppilaitani aina muistaessani ihmisinä ja yksilöinä.
Vaan nytpä lehtorin linnunaivot narikkaan. Koitan taas jatkossa raapustella useammin. Kiireettömät aamukahvit, minä tulen!
Töitä, sesonkiherkkujen loputon paraati, pikkuhiljaa pitenevät päivät. Pakastaa, ei pakasta.
Ja hiihtoloma! En aio hiihtää tänäkään vuonna. Sukseni kuluttavat kantahämäläisen ulkovaraston sisäseinää ja mononi hiihtelevät tänä päivänä hyväntekeväisyyteen lahjoitettuina ties missä. Olkoon tämä kostoni siitä, miten alakoulun liikuntatunnilla laskin hiihtoretkellä alas mäkeä jäiseen kohtaan ja kaaduin metsäladulle suoraan takaraivolleni. Kun tulin tajuihini ja makasin lumessa hetken selkä kohmettuen ja sinistä taivasta tuijottaen, päätin etten enää koskaan hiihdä vapaaehtoisesti. Tai loin itse itselleni tällaisen muiston, mene ja tiedä. Lupaus on kuitenkin pitänyt tähän päivään.
Jos ei hiihtämisen niin loman tarpeessa on tämä maikka tässä ollutkin. Siis siitä huolimatta, että olin syksyn puolella kakkosjakson ajan työttömänä kotosalla katsomassa erilaisia eläinlääkäriohjelmia, kun kunnalta loppuivat valtionavustukset kesken. En ole varma, onko kyse turnauskestävyyteni heikentymisestä vaiko erityisoppilasköörini syventyneistä haasteista elämän varsitiellä. Ehkä molemmista! Joka tapauksessa otan ilolla vastaan pitkähkön palkallisen hengähdystauon. Ahdan siemennäkkileipää napaani ja ostan lauantain kauppareissulla ylimääräisen lottorivin.
Kun en lomaile, olen (onneksi) töissä. Kaikenlaista on tullut taas opetettua - oppitunneilla, käytävillä ja aamunavausten merkeissä keskusradiossa. Ruotsin deklinaatioita, Kustaa Vaasan poikia, yhdenmuotoisuutta ja mittakaavaa, lineaarisia funktioita, talous- ja rahapolitiikan eroa, sanaluokkia, ehtovirkkeitä, esseen kirjoittamista, työhakemuksen tekemistä, sääty-yhteiskunnan kiemuroita, jääkäriliikettä, avio-oikeutta, evoluutio-oppia. Vaan laiskapa töitään laskee.
Joskus syksyllä tulin miettineeksi, että teini-ikäinen on kuin kotikissa. Omatahtoinen jukuripää, joka mielellään ajattelee elelevänsä ympäristöstään irrallaan ja itsenäisenä, vaikka on todellisuudessa mitä riippuvaisin läheistensä jatkuvasta huollosta. Välillä mikään ei kelpaa, ei sovi, ei pysty, ei kykene. Päivä voi mennä nurkassa selkä muihin päin käännettynä. Rauhallinen hetki muuttuu silmänräpäyksessä riehumiseksi, hysteriaksi tai irvistelyksi. Mutta kun menee hienosti ja huoneen täyttää myötämielinen kehräys, täyttää aikuisen sydämen lämmin läpätys - aivan kuin onnistuminen olisi jotenkin aikuisesta kiinni! Se on kaunis valhe. Niin kissan kuin teininkin kohdalla kyse on tähtien asennosta, tuulen suunnasta sekä ajallisesta välimatkasta edelliseen tai tulevaan ruokailuun. Plussakelin päivät palkitsevat yhtä kaikki.
Tähän väliin tulee luonnollisesti huomauttaa, että pidän kissoista, ja että yleistyksestä huolimatta kohtelen oppilaitani aina muistaessani ihmisinä ja yksilöinä.
Vaan nytpä lehtorin linnunaivot narikkaan. Koitan taas jatkossa raapustella useammin. Kiireettömät aamukahvit, minä tulen!
19. tammikuuta 2017
Kakstuhatta kuustoista
2016. Mitä voin sanoa.
Maailmanpoliittisesti vuosi oli järkyttävä. Pienessä henkilökohtaisessa elämässäni se ei järistellyt syntyjä syviä. Kevät oli työkuvioineen tavallista raskaampi, kesä ihana, syksy pimeä ja silmäpussintäyteinen sekä talvi, no, lähinnä joululomankaipuinen. Päivät alkoivat, kuluivat ja päättyivät. Yhä nopeammin, siltä tuntuu.
Mitä jäi pienestä elinpiiristäni mieleen? Alkuvuoden kipuilut duunissa, päivä päivältä lisääntyvä valo aamujunissa, viimeiset bailut työkavereiden kanssa kesäloman alettua. Kesän reissut ympäri Suomen, auringossa käristyvä iho, parvekekahvit Hesaria lukien, pääskysten laulu. Työnhaku ja viimein käynyt tärppi - uusi koulu, uusi työnkuva. Museot, näyttelyt, kahvittelut. Kirjamessut, Kentin keikka. Hiljalleen valmistuva sukuvalokuvien digitointiurakka. Pikkujoulujen kimara ja aaton perinteinen blini-illallinen.
Sekä tietysti se kaikki, mikä uutisten välityksellä aivoihin tunkeutui. Ahdistus ja ihmetys kaiken edessä - mitä helvettiä täällä tapahtuu? Jos jotain saisin kuluvalta vuodelta toivoa, niin juuri toivoa. Vakautta, vapautta, iloa ja toivoa.
18. marraskuuta 2016
Kukkuluuruu
Vuodenajalle tunnusomainen mörön pers…marraskuun märkä pimeä säkki on täällä jälleen. Aikaisin satanut, ihana lumipeite helpotti hetkellisesti, kunnes viime päivien sateet pyyhkäisivät mennessään paitsi kinokset myös auttavasti valaistuneen mieleni. Kahvia kuluu, silmistä ratkeaa verisuonet yksi kerrallaan ja perse leviää 80 denierin sukkahousuissa. Joka arkiaamu tekee kellon soidessa mieli hervahtaa ja herätä toukokuussa.
Niin! Syyskuulta saakka on nimittäin taas töitä riittänyt - tällä kertaa resurssiopettajana. Tai siis erityisopetuksen päätoimisena tuntiopettajana. Tai siis vartijana, äitinä, psykiatrisena sairaanhoitajana, sosiaalityöntekijänä, korvana, olkapäänä ja Sauronin silmänä. Mitä näitä nyt on. Mukavaa hommaa yhtäkaikki!
Pestin pituudesta ei ole oikein selkoa, sillä se riippuu kovasti loppulukuvuoden budjetista. Kevään puolelle kyseisessä hommassa pelleilen kuitenkin. Eipä tule tylsää, kun saman päivän aikana tulee opetettua vaikkapa teholaskentaa, tasogeometriaa, ruotsin monikkosääntöjä, Venäjän vallankumouksia, ilmastodiagrammin laadintaa ja/tai suklaakiisselin valmistusta. Toisaalta jännästi tulee jokainen perjantai kovaan tarpeeseen. Onneksi pian vietän jo kasaa erilaisia pikkujouluja.
Joululomallekin olen jo tehnyt suunnitelmia. Aion syödä noin tuhat kolmesataa tähtitorttua, juoda lähi-Alkon kuohuviinihyllyn tyhjäksi sekä viedä kissan eläinlääkäriin. En malttaisi odottaa.
Niin! Syyskuulta saakka on nimittäin taas töitä riittänyt - tällä kertaa resurssiopettajana. Tai siis erityisopetuksen päätoimisena tuntiopettajana. Tai siis vartijana, äitinä, psykiatrisena sairaanhoitajana, sosiaalityöntekijänä, korvana, olkapäänä ja Sauronin silmänä. Mitä näitä nyt on. Mukavaa hommaa yhtäkaikki!
Pestin pituudesta ei ole oikein selkoa, sillä se riippuu kovasti loppulukuvuoden budjetista. Kevään puolelle kyseisessä hommassa pelleilen kuitenkin. Eipä tule tylsää, kun saman päivän aikana tulee opetettua vaikkapa teholaskentaa, tasogeometriaa, ruotsin monikkosääntöjä, Venäjän vallankumouksia, ilmastodiagrammin laadintaa ja/tai suklaakiisselin valmistusta. Toisaalta jännästi tulee jokainen perjantai kovaan tarpeeseen. Onneksi pian vietän jo kasaa erilaisia pikkujouluja.
Joululomallekin olen jo tehnyt suunnitelmia. Aion syödä noin tuhat kolmesataa tähtitorttua, juoda lähi-Alkon kuohuviinihyllyn tyhjäksi sekä viedä kissan eläinlääkäriin. En malttaisi odottaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)