Väsyttää.
Väsyttää elää matkalaukussa. Väsyttää pakata vähintään joka toinen viikonloppu tavarat eteisen komeroon ja lähteä. Väsyttää kantaa elämäänsä repussa, se painaa yllättävän paljon. Väsyttää se, ettei ole kotia. Tuntuu, ettei oikein koskaan ole edes ollut.
Väsyttää lääkitys, joka muuttaa peilikuvani jonkun toiseksi. Kasvonpiirteiden muuttumiseen ei tulisi auttamaan edes se, että laihtuisin puolikkaaseen nykyisestä koostani. Väsyttää ajatus, että minut pitäisi leikata auki ja sisältä repiä elin pois, ennen kuin saisin omat kasvoni takaisin.
Väsyttää tulla inventoimasta paikasta, jossa pojat tahtoo soittaa Radio Rockia ja kovaa, puolenyön aikaan. Väsyttää tulla töistä täynnä kaiken varalta juotua kofeiinia ja sitten kärsiä unettomuudesta, jota olenkin oppinut vimmaisesti vihaamaan. Väsyttää valvoa Hesarin tuloon asti, joka yö. Väsyttää se ettei mikään oikein väsytä. Siitä ei ole kauan, kun kaikki väsytti ja koko ajan. Väsyttää se, etten oikein koskaan osaa katsoa, missä keskitie mahdollisesti menisi. Oikein minkään kohdalla.
Väsyttää turtua katselemaan kaikkeen paskaan hupenevaa pankkitilin saldoa. Väsyttää joulunaika, jouluvalot, joulukuuset, joulutingtangeli, joulunpunainen, joulukauppa. Ostosrauhaa! Onkos täällä kilttejä lapsia, jotka ovat ottaneet pikavippejä maksaakseen lahjavelkojaan? Väsyttää jatkuvasti laskea, olisiko tällä viikolla varaa ostaa proteiinia tarpeeksi.
Väsyttää puskea tulevaisuudensuunnitelmia jonnekin taka-alalle, kun pelottaa että alkaa ahdistaa. Väsyttää ottaa vastuuta, siitä pienimmästä. Itsestä, josta huolehtiminen juuri eniten pelottaa. En muista aikaa, jolloin en olisi ollut huolissani, mistä tahansa sitten. Olen raahannut syntejä, sanoja ja tekoja, kun en ole tiennyt miten päästää irti. Poltin huomaamatta eräs yö molemmat jalkani patteriin kun viimein katulamppujen valossa tajusin, ettei enää saa pelätä. Vastapäisen talon ikkunassa haravoi naapuri miinaan ja aloitti uuden pelin.
Väsyttää tietää, että useimmat pojat on mua kauniimpia. Ulkonäkö on yhdeksän ja puolen sekunnin ajan kymmenestä minulle herttaisen yhdentekevä asia, mutta joskus puoli sekuntia on vuosisadan mittainen. Useimmiten silloin, kun tilansa unohtaen pesee hampaitaan liian pienen lavuaarin yllä ja suoristaa selän. Silmäni ovat vieraana jonkun toisen maisemassa ja kaakelinnurkissa liikkuu jokin pimeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti