Huomenna aamukymmeneltä avaan tenttikuoren Pirkanmaalla ja hakkaan otsallani pöytään internationaalin tahdit. Lukematta näin reilut yksitoista tuntia ennen kuulustelua on vielä 150 sivua englanninkielistä eurooppalaisen feminismin historiaa. Harmi, etten muista ensimmäiseksi lukemastani kirjasta enää mitään, josko sitä sitten junassa selailisi. Sain tosin nuorsuomalaisuudesta kertovan kirjan luettua. Vuoteen 1917 päästyäni alkoi aihe lopullisesti vituttaa siinä määrin, että piti avata kalja. Nyt syön salaattia, jossa on RAAKAA avokadoa ja imeskelen etusormea, johon jälleen onnistuin viiltämään veitsellä. Avokado, tuo saatanallinen rasvahedelmä.
Odotan innolla myöhäistä sunnuntai-iltaa, jolloin olen palannut yhdeksän tunnin työvuorostani kotiin, läpsinyt itseeni ryhtiä ja sitten läjähtänyt sohvalle nukkumaan, vailla suoritushuolia. Maanantaina onkin luvassa äidin viihdytystä (ja sitä ennen maanista siivoamista) melkein koko päiväksi, tottakai aamuseitsemän verikokeiden jälkeen. Vasta tiistai taitaa sittenkin olla päivä, jota kannattaa odottaa - - -
Kävin viime reissusta viisastuneena (ja saadakseni edes hetkisen olla erossa kaikista Castréneista) ostamassa junalipun etukäteen, ja pysähdyin monen muun tavoin asematunnelissa kuuntelemaan nelihenkisen jousiorkesterin soitantaa. Slaavilaisesta poljennasta tulee vedet silmiin - varsinkin kun suomalaisen jähmeä, töistään palaava ja ruuhkassa marinoitunut kansa silminnähden sulaa, hymyilee kaikilla hampaillaan ja lyö kämmenillään tahtia kuin viimeistä päivää.
Toivoa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti