Herään kymmenen minuuttia ennen pyykkivuoroni alkua ja tajuan, etten taaskaan ole reagoinut kellon soittoon. Pyykkituvassa koetan tosissani tunkea kaikki omistamani vaatteet samaan koneelliseen.
Jaksan tuskin vilkaista tenttikirjojen pinoa. Uudenvuodenlupaukset eivät kestäneet, en jaksa edes ajatella lukemattomien sivujen lukematonta määrää.
Netti takkuaa, digiboksi jumittaa. Miksei mikään toimi? Miksi olen riippuvainen kaikesta tästä paskasta?
Hakaniemessä tuuli vie kaulaliinan kaulasta. Trumpettimies on poissa. On liian kylmä.
Vaatekaupan sovituskopissa isken nyrkkiä peiliin ja mietin, onko tuo kaikki todella minun, kävelen silti kassalle housujen kanssa ja visa vingahtaa. Tiedän, etten olisi yhtään onnellisempi, vaikka olisin kymmenen kiloa hoikempi. Silti antaisin mitä tahansa, että voisin liikkua ilman kipuja ja keventyä helpommin.
Sokoksen hyllyjen välissä koetan valita digitaalisen ja mekaanisen vaa'an väliltä. Ostan keittokauhan ja sähköhammasharjan vaihtopäät, alakerran S-Marketista on lempisalaattini loppu. Punnitusvaa'alla mies kääntyy kohti. "Otan aina kaksi lappua, ettei kauppa huijaa."
Lämmitän mikrossa perunoita ja kookos-sipuli-metsäsienikastiketta. Pitäisi olla kovis ja vain puhkaista uudet reiät, venyttää korvanlehteä ja painaa läpi.
Pub Porthanissa sivuraiteelle ajautunut mies kiertää pöytiä ja tarjoaa kaikille maitosuklaata. Keskustelemme Linda Lampeniuksen tisseistä sekä parhaillaan vellovasta väittelystä liittyen vankeusrangaistusten koventamisiin. Kysäisen kaverilta tuopin ylitse, auttoiko vankilatuomio hänen kohdallaan asennevammaan.
Telkkarissa mies naulaa seinälle polaroideja peniksistä, myöhemmin pikkupoika kuolee kuivausrumpuun. Miksen vain lue enemmän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti