Aikuisuuden merkkejä

Selaimessa on vierekkäin auki Työvoimatoimiston, Ylen uutisten ja Ilmatieteen laitoksen välilehdet.

Pyöräilykypärän käyttö alkaa kiinnostaa eikä kuolema pään ja katukiveyksen äkkinäisessä risteyskohdassa kiehdo.

Kotivakuutuksen ottaminen tuntuu hyvältä ajatukselta.

Baariin ei tule lähdettyä, jos ei ole oikeasti varaa. Tiskillä suu vääntyy automaattisesti sanojen yks olut vaatimaan muotoon, mutta oikeasti silmät harhailevat pitkin saavuttamatonta drinkkilistaa.

Töiden jälkeen väsyttää, ja voimat riittävät juuri ja juuri ruoanlaittoon ja tyynynpöyhimiseen ennen simahdusta. Jalkoja pakottaa puoleen reiteen saakka niin, että nukahtaminen on vaikeaa.

Elämä ilman leivänpaahdinta, televisiota, Lundian kirjahyllyä, Moccamasteria, yrttipurkkeja, Arabian astioita, Marxin veljesten elokuvabokseja, siistejä vaatteita, pestyjä lakanoita, lukemattomia Simpsonien kausia ja Maailman taiteen historian uusinta painosta tuntuu kaukaiselta painajaiselta.

Sanomalehden voi lukea läpi katsomalla vain tarjousmainoksia uutisten sijaan.

Sydämen asialla -sarjan tunnusmusiikki rauhoittaa. Bellamy on ihana.

Opintolainan paha kaiku (LAINA AINA AINA AINA - - ) alkaa haihtua.

Aamuisin herää varttia ennen kellonsoittoa. Päivärytmi vakiintuu.

Ruokakaupassa voi joskus seurata mielihalua. Tämän hetken kovin juttu on tuoretiskin valkosipulitäytteiset, yrttiöljymarinoidut oliivit.

Verokortin tilaaminen sujuu vailla hiustenrevintää.

Museojunamatka Helsingistä Porvooseen tuntuu riittävän koko kesän matkailuksi.

Puutarhanhoito vaikuttaa ihan järkevältä harrastukselta.

Salmonella pelottaa.

Puhelinluettelo kolahtaa ovimatolle kaksin kappalein joka vuosi, kun luukkuun ei nyt vaan saa laitettua jakamisen kieltävää lappua.

Leipää ei saa ottaa, koska ihan kohta on ruoka.

Eläkerahasto on kiva juttu.

Sähköhammasharjan harjaosa tule vaihdettua ennen kuin se on edes tarpeen.

Liian pian pilalle menneen elintarvikkeen voi palauttaa kauppaan.

Kaapissa on ihan hyvä olla C-vitamiiniporetabletteja lentsun varalle.

Internetissä liikkuvien ihmisten tyhmyys ei helposti nosta verenpainetta. Esimerkiksi lauseen ja jos vertaat kaloja ihmisiin,niin su kanssa ei kannata edes keskustella...kaloilla ei ole sielua kuten ihmisille,niille on luotu eloonjäämiseen tarvittavat ominaisuudet,eivät he kärsi kuten pieni lapsi afrikassa kaltaisen aivopierun voi ohittaa. Sen sijaan sanonta pojat on poikia saa veren yhä kuumenemaan, ja hyvä niin.

Oiva Lohtander on hyvä näyttelijä.

Aamurutiineista poikkeaminen voi saada koko päivän ihan sekaisin.

Samanikäisillä tai itseä nuoremmilla tuttavilla on jo ollut sydänkohtaus tai rytmihäiriöitä. Kahvikuppikeskustelut pyörivät julkisen sairaanhoidon laadun päivittelemisen ympärillä.

Jäiköhän kahvinkeitin päälle?

Tukholma on ihan hyvä lomakohde.

Hähhähhää

Huomenna on timmi työpäivä, aamulla terveystarkastus ja meikä selaa semigänässä Ikean nettikatalogia. Medin terassilla tippu ensin keski-ikäisen miehen verkkahousut ja minuuttia myöhemmin päätti nuorempi herra oksentaa eteensä. Kotimatkalta dyykkasin puoli kiloa leipää. Eli


more cat pictures

"Aika eeppinen ripuli"

Uusi työ, uusi asunto ja tärkeimpänä tietysti uudet kengät.

Tämä tahtoo sanoa, että nykyhetkellä kävelen mukavasti veturitallin (ne hengittävät), kahvilan, Hangonradan aseman ja kasarmin väliä milloin mitäkin vermettä käsissä kantaen täydellisen vailla huolta syysasunnosta. Kallio, vuonna 1904 rakennettu talo, 27 neliötä, kohtuu(RIISTO)vuokra, huonekorkeus kolme metriä, leveä ikkunalauta, lautalattiat, ikkuna sisäpihalle, pesutupa. Edellinen vuokralainen jättää asuntoon tarvitsemani ruokapöydän. Ainoita miinuksia on kivijalan kaksi baaria (kuulemma on silti rauhallista), sisustushirviö parvisänky ja ilmeisessä mielenhäiriössä yhdelle seinälle läiskäisty, korkea mäntypanelointi mallia Suomussalmen Esso. Kovin pieniä ovat tosin nämä miinukset kaikkien noiden plussien rinnalla. Aion tämän päivän kellua tyytyväisyydessä ja antaa vasta huomenna toimeentulohuolen läikähtää rintalastan alla. En myöskään mieti, kuinka saatanassa aion kulkea Helsingistä Tampereelle proseminaariin kokopäivätyön rinnalla. Eräs kanssatyöntekijä tosin viekoittelee sanayhdistelmällä älä nyt vielä hei valmistu, ja houkutus on suuri kellahtaa vielä vuodeksi semiopiskeluun ja keskittyä elämiseen. Tosin en yhtään ole varma, lasketaanko työnteko siihen kategoriaan, vai löytyykö se ison E:n elo kovien kansien välistä. Tälläkin hetkellä toki välttelen tenttiinlukua yhdeksäntuntisen työpäivän päätteeksi ja kärsin närästyksestä.

Aina tentin lähestyessä sallin itselleni ultimaattisen synnin: susinälkäisenä koluan ruokakaapit läpi ja piakkoin mässytän kuolemanvaaleasta vehnästä tehtyä makaronia ketsuppitöräyksen kera. Ruoasta muistuikin mieleen parin päivän takainen iltahetki Torkkelinpuistosta - pitelin toisessa kädessä super-rasvaista soijajäätelöä ja toisessa olutpulloa ja todella tuntui siltä, että koko ruokaympyrä on siinä edustettuna. Joopa. Ja nyt turvottaa.

Mieleen häilähti uskomaton ajatus: nyt saan kotiini kaikki maailmalla seilaavat tavarani, joita ilman olen saanut oppia elämään. Kaunis kirpputorilöytöni, viisikymmenvuotias pieni puulipasto - hipinvihreä nojatuolini - muuttolaatikossa kellareissa ja vinteissä maanneet kirjani - vahvistin ja kaiuttimet - tuleva helmeni, suuri Lundian kirjahylly. Tähän syvä ja tyytyväinen aaammhhh-ääni.

AAAMMMHHH

Carried away

Kahden päivän työ oli mukava. Olin toimistolla yksin muun henkilökunnan ollessa koulutuksessa. Vastailin puhelimeen ja kertoilin tukkuhintoja ja toimitusaikoja, metrojuna täristeli kahdeksan minuutin välein ikkunan alta. Duunin loputtua karkasin kantakaupunkiin tuttujen tyyppien bändin keikalle, sieltä matka jatkui tutusti Kallioon auto ylitäynnä ja yksi takakontissa. Luki kirjaa, kun luukku Torkkelinmäellä avattiin.

Tällä hetkellä lököttelen ja uskottelen itselleni, että saatoin päästä läpi kahdesta viimeisestä kehitysmaatutkimuksen kurssista, joiden kirjallisuusosat tentin tiistaina samalla kertaa. Asia on, kuten liian usein, tentaattoreiden armollisuuden varassa. Juhlistin laiskuuttani tentin jälkeen käymällä ensin Ateneumissa Matti Saanion näyttelyssä ja sen jälkeen nollasin aivot Sinkkuelämää -elokuvalla. Fiilis oli sama kuin viimeisen Harry Potterin lukemisen jälkeen, tuntui kuin jokin matka olisi päättynyt. Kasvoin aikanaan aikuisemmaksi myötäeläen neljän käsikirjoittajien tuotoksena lasituttimaailmaan ruumiillistuneen nykiläisen sinkkunaisen ylä- ja alamäkiä, ja elokuva summasi kaiken sen. Siltä taisi tuntua myös muusta salista, päätellen samanaikaisista itkuista ja nauruista. Edes häpeämätön tuotesijoittelu ja Louis Vuittonien palvonta ei elokuvaa himmentänyt. Poistuin salista tuntien sitä samaa oloa, johon jo teini-ikäisenä olin tottunut jokaviikkoisen fiilistelyn jälkeen - liikuttuneena naisten rohkeudesta, voimasta ja keskinäisestä ystävyydestä. Jaan varmasti tämän tunteen muiden sarjaa seuranneiden kanssa, enkä keksi mitä hävettävää siinä olisi. Shoe box sopii hyvin Sartren koottujen viereen.

Nyt on opiskeluista enää jäljellä ensi kuun hissan kirjatentti, ja sitä ennen kerkeän aloittaa jo kesätyötkin. Kaihertaa muuttaa taas kahdeksi kuukaudeksi Hyvinkäälle, ja olla tyhjän päällä syksyn suhteen. Karrrhhh. Onneksi työpaikka vaikuttaa erimukavalta, vaikka palkka ei taaskaan varsinaisesti ole ihmisarvoinen. Vuokrafirmastakin saan revittyä parempaa tuntipalkkaa.

Mulla on liikaa aikaa pitää telkkaria auki ja antaa Cheekin kaltaisen lannoitteen valua korvakäytäviin. Jospa sitä siivois, hakis lääkkeet apteekista ja ulkoilis muutenkin. Hakis vaikka torilta herneitä.

Kalliosta Kontulaan

Viime päivät olen viettänyt maalla. Hoidin koiraa Kanta-Hämeessä kolmen helteisen päivän ajan, nostin säännöllisesti jalat pöydälle uudenkarhealla terassilla ja katselin pihalammen tummaa pintaa tenttikirja sylissä. Kävimme venevalkamassa katsomassa joutsenenpoikasia, kuuntelimme sirkkojen sirinää polttavan hiekkatien varrella, minä paistoin iltahämärässä lettuja ja puolitin sen viimeisen koirankuppiin. Sorruin tylsyyksissäni puutarhanhoitoon ja puoliturhaan kauppareissuun neljän kilometrin päähän, pysähdyin taas hengähtämään ylämäkeen puusta veistetyn ilvespatsaan vierelle joka raskaskulmaisena katseli linnunlaulusta vapaata hakkuuaukeaa. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa. Iltaisin kiskoin päänsärkyisenä talon tietotekniikan irti seinästä ja laskin välähdyksen ja äänen väliä, irvistelin akillesjännettä josta lenkkikenkä oli kaapinut ihon irti. Soitin emännän ääntä Tanskan päästä kaiuttimen kautta, eläin höristeli ja viimein sohi tassullaan puhelimen kiinni. Tuu tänne sanomaan.

Kiitos jokapäiväisen päänsäryn ja sen aiheuttaman hitaan lukutahdin päätin olla menemättä huomiseen kesätenttiin ja tenttiä nuo samat kirjat ensi kuussa, mikäli mahdollista. Ensi viikolla tentin kuitenkin kaksi kehitysmaatutkimuksen kurssia kerralla, eipä tässä kaikkea jaksa. Onni on Teema – sieltä sattui lauantaina tulemaan dokumentti, joka oli tehty yhden ensiviikkoisen tenttikirjani pohjalta. Onneksi joskus on tehty opiskelu helpoksi! Päätettyäni tänään skipata huomisen tentin, aloin silmäillä syksyn opetusohjelmaa ja mahdollisia proseminaariryhmiä. Pakollisten kieliopintojen tasokoepäivät on jo kalenterissa. Vetelehdin vielä kesäkuun, painan hommia kaksi kuukautta ja sitten saakin taas opinnot ahdistaa. Päätetty. Nyt soittimessa pyörii Magyar Possen paras levy, takana on tunteja ylimääräistä unta ja lompakossa uinuu tyhjyys. Olkoon kaikki.

Ylihuomenna painun Itä-Helsinkiin tuntemattomaan paikkaan ja töihin, joista ei ole minkään sortin aiempaa kokemusta, mutta joista aion murjoa itseni läpi vaikka väkisin. Laastaria kyllä riittää.

Kallion yössä

Kahden aikaan arkipilkku, ravintolat hätistävät ulos asiakkaansa jotka heinäsirkkaparvien tavoin hitaasti hajaantuvat kukin suuntaansa. Tupakit poltellaan, askelten taakse jäävät kusivanaiset kadut, laulut loppuja vaille. Sä oot hyvä jätkä kuule, kuuletsä, sä oot hyvä jätkä mä sanoin, meillä on yhteys, nyt meillä on yhteys.

Nainen punavalkoraitaisessa mekossa, sievä pysty nenä

Mä olen niin päissäni ettei tätä usko kukaan --- ei kukaan mä sanon! ---pitele mua

Ja kymmenisen sekuntia myöhemmin, nuori mies miesseurueessa, katselee ylös portaita kohti Neljättä linjaa

Nyt jos koskaan täytyy sanoa, rakas Kirsti - nyt ei pysty




Hesari.

Kootut tauot

Vietin kesälomani viikonloppuna, tai siinä luulossa ainakin olin. Matka kävi kohti synnyinkaupunkiani Savon sydämessä yo-kemuihin, jonka juhlakalun kanssa olen kuulemma joskus mahtunut samaan vesisaaviin. Ja usein kuulemma pitikin mahtua. Juhlat venyivät osaltamme toisen päivän puolelle - häivyimme nuorempina tuttavaperheemme mökille saunomaan ja uimaan, etupenkillä mukava lääkäripariskunta. Iltahämärissä järvelle laskeutui valtava joutsen siivet levällään ja tarkkaili kauempaa neitseellistä uintiani puolityynessä vedessä. Aamulla tunsin heränneeni maanpäälliseen paratiisiin. Kirkas auringonpaiste läikkyi vedenpinnalla, tuuli kävi pihakoivuihin, linnut lirkuttivat. Olen kai asunut tarpeeksi kauan ruuhka-Suomessa, asunnossa, jonka ikkunasta ei näy ainoatakaan puuta. Viimeksi olen osannut kaivata vehreyttä, kun asunnon ja rautatieaseman välille oli viikoksi lykätty lavallinen puuhaketta. En osannut ohittaa katua tulematta paremmalle tuulelle. Siitä paikasta siirryin Pohjois-Suomeen itärajan tuntumaan, entiseen lampolaan ja nykyiseen harvalattiaiseen liiteriin, jalkoihini tuli katiskantuoksuisten kumisaappaiden tuntu, käsiini kovettumat ja korviini oma ääneni, joka äitini sanoin nimesi: Tule pois sieltä takaa, kirveenterä voi irrota.

Tosielämässä tuntuu hankalalta ajatus, että joskus asuisin maalla. Ehkä sitten eläkkeellä, jos sinne asti koskaan pääsen. Tai jos sattuisin saamaan töitä maaseudulta. Missään tapauksessa en tahdo asua maalla ja käydä kaupungissa töissä. Tahdon elämän vailla omaa autoa. Ihannetilanne tulevaisuudessa olisikin sellainen, että asuisin ja työskentelisin kaupungissa, ja omistaisin ehkä mökin, jonne pääsisi joukkoliikenteellä. Ihannetapaus ehkä siksi, ettei se koskaan toteudu. Vaikka tällainen mahdollisuus joskus tulisikin eteen, luultavasti jänistäisin. Omaisuus ahdistaa. Todennäköisesti tulen asumaan ja mökkeilemään loppuelämäni vuokralla, ilman autoa tai muuta suurta, keräämättä ympärilleni muuta krääsää kuin kirjoja, vuodevaatteita ja astioita. Missä hammasharja, siellä koti. Terveisin siis nimimerkki Taas ostin tuikkulyhdyn, selitteinä suomalainen käsityö, kauneus ja miinus viiskyt prossaa.

Vaihtoon lähtenyt ruususuu tulee tällä viikolla takaisin. Luvassa on siis iloista hengailua ja ehkä jonkin sortin kukkaroystävälliset pippalotkin. Kävi nimittäin niin, että kesäkuuksi luvattu työ peruuntuikin. Ylistäkää Juha Mietoa, saakeli! Rahaa on siis seuraavan kerran luvassa heinäkuun puolivälissä. Siihen saakka vallitkoon itku ja vyönkiristys, vierailuoikeus vanhempien jääkaapilla sekä puisto-olustelu. Jääkööt tähänkin saakka harvinaislaatuiset tuore-ciapatat ja kalliit kasvikset. Mikäli kattolamppu palaa loppuun, täytyy vain nauttia pitkien kesäiltojen luonnonvalosta, kynttilää kun näet siihen tuikkulyhtyyn ei ole valmiiksi hankittuna.

Heinäkuussa alkavasta kesäduunista tullee hauska - tunnen jo ennalta osan työkavereista. Yllätys tosin oli se, että viime kesänä kanssani Hämeenlinnassa ollut nainen on nyt tuollakin! Tosin harjoittelijana, mutta silti. Pienet on museopiirit. Viikko sitten selvitin perehdytyksen ja illalla huojuin näyttelynavajaisten jälkeen, vatsa täynnä uskomattoman hyvää ruokaa, kämpille toisella kädellä viimeistä valkkarilasillista kumoten ja toisella pyörää taluttaen. Viikko jatkui lupsakalla yöinventaariolla Vallilassa - palkan on hyvä juosta, kun seisoo kädet kuudetta tuntia kylmäaltaassa eikä mielentila ole ollenkaan Novan soittaman Uno, Dos, Tres -biisin mukainen. Tosin tehdessäni sähköistä kirjoihinvientiä viereeni tosin sattui väsyneen oloinen vakkari, joka kertoi hakeneensä lääkikseen, olevansa parhaillaan seitsemättätoista tuntia töissä ja aamuvuoronsa alkavan kolmen tunnin kuluttua. Toivotin kovasti onnea pääsykokeiden tulosten odotteluun sekä reissuun, jolle tyyppi alahyllyn tuntumasta nousi - kysymään pomolta, josko saisi lähteä hetkeksi kotiin.

Alan aamu aamulta yhä enemmän rakastua lainapaahtimeeni. Voisin toimia samoin kuin se onnellinen nainen, joka omassa maailmassaan meni naimisiin Berliinin muurin kanssa. Paahdin olisi kumppanina mitä oivallisin - halutessani kuuma asteikolla yhdestä viiteen ja erittäin vähään tyytyvä. Senkun vähän murunkeräintä pyyhkäisee.