Tulos ja ulos

Viime päivinä olen muun muassa vältellyt tenttiin lukemista, venäyttänyt selkäni kirjoituspöytää kasatessa ja kirjalaatikoita kantaessa, nauttinut kaksi päivää saigonista eli karannut Kontulaan tupaantuliaisiin ja palannut yöbussilla kotiin ääni musiikin yli huutamisesta käheänä vaikka levätäkin olisi voinut, käväissyt töissä museolla isänpäivän ja puhunut saksalaisen kävijän kanssa politiikkaa sulkemisaikaan saakka, saapunut hetkeksi kotiin nukkumaan ja sitten taas napannut purkamattoman repun selkään ovipielestä sekä käyttänyt laitoksen saniteettitilaa sen oveen ilmestyneestä Vain henkilökunnalle -tekstistä huolimatta. Tampere on kirpeänsateinen kaupunki. Syön luumuja kodissa, jonka kissa puree silittävää kättä. Vessakin on approved by Pope kaakeliin liimattuine paavikortteineen, varsinkin nyt, kun sen viereen laitettiin baarikuitin taakse kirjoitettu latinankielinen lause Syyttelemällä ei tehtyä saa tekemättömäksi. Huomenna koti lämpiää ja tupaan tullaan.

Esitin kai seminaarissa niin hyviä kysymyksiä ryhmäläisten tutkimussuunnitelmista, että sain anteeksi pakkoni mennä töihin ja myöhentää pääaineistooni tutustumista. Siistii. Puheestani pikkuhiljaa katoaa olettamus, että joskus tässä valmistutaankin. Toisaalta olen onnellinen ihan juuri nyt. Silti huolettaa. Aurinko laskee nopeasti tähän aikaan vuodesta.

Pimeässä sadepisarat hyökyvät kohti maata.

Paras aika vuodesta

Aamulla, soluasunnossa Tampereen keskustassa hämärässä huoneessa tajuan, että on liian myöhäistä lähteä yliopistolle vaalivalvojaisiin nauttimaan coffee and pulla -tarjoilusta ja edellisenä päivänä karismaattiseksi osoittautuneen Yhdysvaltain suurlähettilään seurasta. Jännittyneenä avaan koneen ja katson uutiset.

"Kyllähän tää tuntuu ihanalta unelta."

- - -

"Tai oikeammin siltä kuin pitkä painajainen olisi päättynyt."

Saadakseen muistosta kiinni

Heräilen hiljalleen, keitän kahvit, luen sähköpostit ja kiedon lämpimän huivin kaulaan. Vastapäätä kotitaloani kiemurtelee pitkänpitkä leipäjono, ihmiset ovat lannistuneen varvun muotoisia pohjoisviimassa. Seuraavan ratikan tuloon on kuusi minuuttia, joten päätän kävellä. Karhupuiston otson pinta on sileä ja kylmä. Joku on piirtänyt vaalimainoksen kokoomuslaiselle hitler-viikset.

Hakaniemessä mies pysäyttää takanani kulkevan vanhan naisen. Rouva, voisitko jeesaa kun mä olen asunnoton alkoholisti ja mut on koko suku hylännyt... Ohitan Sokoksen pankkiautomaatin, josta turkiksiin sonnustautunut nainen ottaa kaksi sileää viidenkymmenen euron seteliä. Vieressä istuu mies polvillaan, edessään likainen kahvikuppi ja siinä kaksi kymmenen sentin kolikkoa, yllään keinuu päivän lööppi navakassa tuulessa. Mentyäni ohitse kuulen, kuinka kireä vanhuksen ääni vaati kerjäläistä lähtemään ja menemään töihin. Työväen arkiston ovi avautuu vaivoin. Selaan läpi rivoja junttalauluja, ja luen kirjeitä, joissa heiveröisellä vanhan ihmisen käsialalla lukee antauduin toisten mukana valkoisille pitkänsillan päässä kolmantenatoista huhtikuuta - - - . Toisessa kirjeessä vanhus kertoo, kuinka hänen isänsä oli lähtenyt Vaasan ratatyömaalle nälkää karkuun, ja koska työt eivät heti alkaneetkaan, joutuivat vanhimmat tyttäret kerjuulle, kiertämään vieraita ovia.

Anttilan alennuspäivillä ihmiset tönivät toisiaan otsasuonet sykkien. Sisällä on kuuma, asiakkaat kaksinkerroin löytökorien yllä. Täydet ostoskorit pursuilevat muovia ja myrkyillä värjättyjä kankaita. Kassakoneiden piippaukset muistuttavat sydänääniä.

Pesutuvassa on pimeää. Istun penkillä ja tuijotan omia koneessa pyöriviä pyykkejäni. Kahdentoista tunnin kuluttua rahastan ihmisiä, jotka ostavat kymmenen litraa mansikkajäätelöä, koska se on tarjouksessa. Huomaan purevani omaa tukkaani. Huomenna on yksi tauko, kaksitoista minuuttia. Kahvin valuminen automaatista mukiin kestää niistä kaksi, ja taukohuoneen pöydällä on vain juorulehtiä. Viime viikolla vein töihin oman mukin, nyt en lähde sieltä koskaan.

Myöhemmin maalaan vesiväreillä äidilleni joululahjaksi kuvan, jossa hän ja vanhempi veljeni, kolmevuotias, istuvat vihreässä puistossa ja keinuvat. Äidilläni on punertava, lyhyt laineileva tukka ja veljelläni tummanruskeat samettihaalarit ja kaulassaan keltainen tutti. Mietin kuinka hyvä lahja itse tehty maalaus on. Kaupasta minulla ei olisi varaa ostaa mitään.

Käpylän idylli

Life iz good.

Olen jostain syystä viime aikoina onnistunut välttämään krapulakeijun tuutilullaan täydellisesti. Torstaisten vaalibileiden jälkeen en suurlöylyjä juuri odottanutkaan, mutta viimeviikkoinen Hyvinkään-missä-huhhuh kyllä ihmetytti. (Laatuseurassa kannattaa uhrautua - istuimme nimittäin keittiössä, minä, isäni ja savvoo viäntävä rakennusmestari, nautimme kirkkaita ja puhuimme hevosjuttuja. Myöhemmin, kuiteista päätellen, tarjoilin tiuhaan keskustabaarissa kavereille ja juttelin varmaan tosi kirkkaita.) Aamulla ei edes elohiiri vaivannut. Tänäänkin sitten heräsin kuin kolmentoista tunnin syvävesisten unien jälkeen, vaikka olin aamuyöllä vieressä nukkuneelle ystävälle luovuttanut ainoan peittoni ja hyvän tyynyni. Kummaa, tosiaan. Karpelat lienevät varastoituneen jonnekin kosmiseen välitilaan ja tulevat kyllä nappaamaan minut ajallaan. Varmaan sitten silloin, kun pitäisi arkistossa lukea ruotsinkielistä muistitietoaineistoa 1870-luvulta, eikä käsialasta saa mitään selvää. Kiitti, avaruus.

Eilen oli ehkä hauskaa. Kahdeksankesäinen veljentyttöni tuli käymään Helsinkiin. Ainakin kuvitelmissani olen tämän tarmokkaan lapsen se hauska täti, jonka kanssa hölmöillään ja joka antaa maailman parhaita lahjoja. Tosin kuvitelmissani olen myös vähemmän persjalkainen, keskustelen humalassakin sivistyneesti ja tiedän mm. kaiken. Eilinen kului kuitenkin Luonnontieteellisessä museossa (Elämän historia -näyttely on rautaa, kannattaa käydä!), Kiasmakaupassa, Sandisonin upeaa videoteosta suu auki ihmetellen Ateneumissa, Narinkkatorin tivolin ketjukarusellissa, ravintolassa syömässä, ratikassa (tyttö osasi rutiinilla kajauttaa kuskille lastenlippua, vaikka oli raidetoukan kyydissä ensi kertaa) ja päälle päätteeksi Linnanmäen Valokarnevaaleilla. Sää oli aurinkoinen ja kuulastui iltaa kohti. Astellessamme alas Linnanmäeltä ja syödessämme naamantäydeltä hattaraa syttyivät valot maailmanpyörään. Kysyessäni, mikä päivässä oikein oli parasta, sain vastauksen: "Karhunluuranko oli tosi hieno, ja se kartta jossa kerrottiin, että kaikki ihmiset ovat kotoisin Afrikasta. Mut kaikkein paras oli sen kauan sitten sukupuuttoon kuolleen merilehmän luuranko." Stellerinmerilehmät tapettiin lihan ja nahan vuoksi olemattomiin jo 1700-luvun lopulla. Sellainen on luottamuksen hinta.



Illalla, veljeni haettua jälkikasvunsa kotiin, köröttelin Käpylään, jossa inventoimme kirjahyllyä, joimme hyvin jäähtynyttä valkkaria ja nautimme kookosmuffinseja. Ystävä huomasi Sodan ja rauhan viimeisen osan puuttuvan, Steinbeckin Vihan hedelmien jälkimmäisen osan todennäköisesti muuttuneen toiseksi kappaleeksi Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä, ottaneensa muutossa matkaansa myös isänsä kirjoja ja lainanneensa kirjastosta Suomen kielioppikirjan josta myös omisti kappaleen. Tää ei oo enää yhtään hauskaa!, kuului parkaisu, kun hyllystä löytyi kaksi kappaletta Loen puuduttavaa kirjaa Tosiasioita Suomesta, jota kukaan ei tunnusta lukeneensa loppuun. Luin kansalle ääneen kirjan (pitkän) viimeisen lauseen, jottei kenenkään turhaan tarvitsisi korjata asiaintilaa. Sain tasokoeluettavaksi paitsi ruotsin peruskieliopin, myös todellisen klassikon eli Vanessa Grantin syvällisen harlekiinipokkarin En natt att minnas. Näillä mennään.

Pitäisi, voisi ja kannattaisi siivota, ja sen jälkeen lähteä vaikka torille. Toisaalta voisi kuunnella Paavoharjua ja uneksia matkustamisesta itaalialaisella laivalla, kauniilla valkoisella. Vaikkei tässäkään elonhetkessä mitään vikaa ole.

Edit muutaman tunnin kuluttua: Tullessani kaupasta kotitaloni edessä oli kaksi poliisiautoa, ambulanssi ja kolme paloautoa. Viereisessä rapussa on tulipalo, mutta muuten kaikki on ok.

Nälkäpäivä

Tein tänään kiireessä verkkokurssin unohtuneen tehtävän, onneksi on kirjasto vieressä. Itsetyytyväisyyteen ei ole kuitenkaan syytä, sillä koko päivä olisi pitänyt viettää arkistossa - kehtasin lintsata seminaaritapaamisesta, vaikkei mun kurkku nyt niin kipeä ole. Laitoin junalippurahat menemään ruokakaupassa. Nyt on perunaa, voi pojat.

Kassatyö on juuri niin ihanan mekaanista kuin muistelin ja ounastelin. En vain oikein tiedä, millainen kaaliaivo pakkaa yhden yksittäisen sitruunan kahteen muovipussiin. Olen myös tuntenut äkkinäistä halua sanoa seuraavan kaikille niille arki-iltoina herkkuja ostaville, laihoille naisille joilla on väsynyt katse ja syöpyneet etuhampaat: olette hyviä juuri sellaisina kuin olette. Bulimia nervosa on liian kallis hinta halusta näyttää samalta kuin Eva Longoria.

Yhtä tylyä hetkeä ei ole vielä itselleni tullut eteen kuin koko ikänsä kassatyötä tehneelle äidilleni. Tapauksesta on vuosia, mutta äitini äänessä on yhä surua, kun hän kertoo, kuinka eräänä päivänä hänen kassalleen oli tullut humalainen isä ja pieni poika. Mies oli latonut hihnalle kaljaa ja ruokaa. Äitini oli kieltäytynyt myymästä alkoholia selvästi päihtyneelle, jolloin mies sanoi jättävänsä sitten muunkin ostamatta. Poika oli katsonut hihnalla olevaa ruokaa ja sanonut hiljaa: Isä, minulla on nälkä.

Nälällä on melkoinen voima. Isäni on sitä sukupolvea, joka todella on lapsena ja nuorena joutunut menemään nälkäisenä nukkumaan, käpertymään kerälle tyhjän vatsansa ympärille kaukana Kainuussa. Hän sanoo tietävänsä, mitä on olla nälkäinen. Siksi Vallu-kissa onkin lihonut ennätysajassa normaalipainoon - sen ei tarvitsee kuin maukahtaa ruokakupilla, niin isäni on avaamassa jääkaapinovea. Vatsankaiherrus ja murunkaipuu tuntuu, vaikka vuosia on kulunut. Muisto köyhyydestä laittaa kuluttamaan saunatakinkin puhki. Isälläni siihen menee kaksikymmentä vuotta per takki.

Kaipaan itselleni kykyä tyytyä vähään, kykyä asettaa rimaa vähän alemmaksi. Harvoin ajattelen mistään, ettei se haittaa, antaa mennä, rölölöö, tulen toimeen. Töitä pitää tehdä enemmän kuin jaksaa, opiskella enemmän kuin jaksaa, saada sitä ja tätä. Aina voisi saada parempia arvosanoja, painaa vähemmän, siivota enemmän, olla pirteämpi ja ahkerampi. Voisin mieluummin edes joskus nähdä jo olemassaolevan puuttuvan sijasta. Mikään, mitä minulta todella puuttuu, ei ole rahalla ostettavissa. Aikaa ja terveyttä ei saa annospusseissa. Silti teen töitä, jotta saisin enemmän kuin mitä vuokraan ja ruokaan kuluu. Harvoin on nälkä, mutta se ei riitä. Minäkin lataan tavaraan arvoja, joita sillä ei ole. Silitän liikkeessä design-suihkuverhoa, nappaan pähkinän Arabian kulhosta.

Omien pähkinöitteni poimijat todennäköisesti menevät tänäänkin nälkäisinä nukkumaan.

Paskaa lapioon ja lapio naamaan

Särky, kolotus, pimeys, köyhyys, tyhmyys ja laiskuus. Jonotin leipää, soitin rappuuni poliisit naapurin naisen hakanneen vittupään perään, huomenna menen kassalle. Nyt ei kiinnostais kurssiaineisto, joka oivaltavasti käsittelee muun muassa onomatopoieettis-diskriptiivisiä verbejä.

Toisaalta otin tylsyyksissäni selvää, millaisilla hakusanoilla on tähänkin bloginpieruun päädytty. Oloani ylevöittivät kovasti sellaiset hakusanat kuin taidehistorian tentti ja presidentin virkavaunu, sillä tiesin informaationetsijöiden sydänten pompahtaneen ilosta, kun ovat tajunneet millaiseen intterneetin helmeen he ovat sattuman kautta päätyneet. Niitä seuranneet hakukentän naputtelut kotitekoinen likööri, mustalaiset, eestiläinen bussikuski jyrki, iso pää sekä siwa peilikaappi laskivat hieman kohonnutta mieltäni. Sen sijaan polut ranskalainen omenapiirakka kodin kuvalehti, hakaniemen alko, käytetyt alushousut sekä vessanpöntön vuoto lattialle saivat miettimään sanallisen ilmaisuni tasoa. Asialle en aio tehdä mitään. Tiedoksi kyllä kaikille, joiden reiteen pakottaa tai joilla on polttava tunne akillesjänteen vieressä, puhumattakaan niistä joilla pulssi tuntuu kämmenessä: lääkäri auttaa, minä en.

Sinne päin

Alan nyt havahtua tietoisuuteen, että tieteellinen tutkimus on paskaista hommaa. Mielenrauhani oli eheämpi kesällä, kun aamun sai aloittaa kunnollisella asiakaskäymälöiden kuurauksella ja edetä siitä kakkavaippojen kantamisen kautta piharakennusten lattianpesuun. Nyt laukkaan arkistosta toiseen (jotka onneksi yhtä lukuunottamatta sijaitsevat asuinkaupungissani) ja useimmiten palaan takaisin kotiin tyhjin käsin. Kyseenalaiset taidot tiedonhaussa eivät juuri asiaa auta. Takaraivossa lällättää ääni, joka toistelee tilanteen olevan aivan oma vikani - olisin toki voinut hieman helpommankin aiheen valita. Onneksi armollinen yliopistonlehtori, jonka luokse menin aineeton mutta käteentuntuva hattu kourassa, ilmoitti ettei aiheeni "aivan perseestä" ole. Itsetuntoa ei kyllä hivele se, että ryhmässäni on kuudennen vuoden filosofianopiskelija sivuainetutkielmaa tekemässä (ja jonka aihe on niin vieras, etten oikein vieläkään ymmärrä mitä hän tulee tutkimaan) sekä sellainen kuuluisa, 1980-luvun alussa yliopistoon kirjautunut N:n vuoden opiskelija, jolla on mielenkiintoinen aihe, syvällinen tutkimusote, pyöreät silmälasit ja Avara luonto -ääni, eli kaikkea mitä minulta puuttuu. Paskaista on fiilistellä joka tapaamisen jälkeen sitä, kuinka väärässä paikassa tunnun olevan. Aiheenalustuksenkin kirjoittaminen on vaikeaa, kun jokaista lausetta tuntuu olevan tarpeellista punnita, että voikohan näin nyt sanoa, ei näin voi yleistää, tää on ihan paska aihe ylipäätään, ei tätä voi edes kunnolla tutkia kun lähteitä pitäisi rankasti ylitulkita että sais edes vähän tekstiä kasaan. Selkää särkee, verkkokurssi on paska, pienryhmä paska, Unicafen ruoka paskaa, tilin saldo suorastaan lämmintä paskaa, uni ei tule, sisäpihan remontti ei ikinä valmistu ja ne työmiehet vittuilee mulle viroksi kun kysyn että voinko äkkiä nyt luikkia tuonne nostokorin alle ja viedä roskani roska-astiaan, naistenlehtien irtonumerot on paskoja, kotimaisten sukkahousujen laatu on paskaa, iltapäivät lehdet myy aakkospaskaa, jääkaapin perukoilta löytyy yhä paskaa, edellinen asukas on maalannut ikkunalaudan päädyn spray-maalilla hopeiseksi (ei jumalauta mitä paskaa), joku paskanen ääliö oli kehdannut puhkoa mun pyörän takakumin juuri kun olisin mankelia kipeimmin tarvinnut, lakanat on paskaset ja ratikassa haisee paska. Lisäksi silmissä olis nyt pallolaajentuman tapainen, kun elämä on litistynyt Wordin tyhjän asiakirjan tuijottamiseksi. Tähän vitutukseen ei nyt auta edes kodin vaaleanpunainen ovi, varsinkaan kun pirinistit viiltelee naapurikadulla vastaantulijoita kasvoihin. Tule apuun, Anja!

Toisaalta vietin eilen mukavan iltapäivän seesteisessä syyssäässä. Ensin menin vanhemmilleni tapaamaan kissaa, joka laski verenpainettani puskemalla ja purraamalla ennen kuin olin edes takkia saanut päältäni. Eläin on jo muuten lihonut normaalipainoon, ja sen turkki kiiltää upeasti. Myöhemmin kokkailimme kahdeksanvuotiaan veljentyttöni kanssa maukasta wokkia ja juttelimme niitä näitä toisen läksynteon lomassa, ja sain muun muassa vastata siihen jokatädin lempikysymykseen: Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen? Kerroin kyllä rehellisesti, mitä mieltä itse asiasta olen, mutta kannustin pohtimaan asiaa itse kaikessa rauhassa. Sanoin kyllä suoraan senkin, että kolmannen luokan uskonnonkirja on näköjään aivan paska, ja ettei uskontoa tarvitse koulussa opiskella, jos se tuntuu pahalta. En mennyt sen syvemmälle aiheeseen - jutella voi myöhemminkin siitä, kuinka kuvottavaa tapa on vauvojen pakkokaste ja sekin, että oman mielipiteen muodostukseen kykenemättömät lapset opiskelevat koulussa tasan sitä senlaatuista tuubaa, mitä vanhemmat, tavasta tai ihan uskosta, sattuvatkin tunnustamaan. Oman kulttuurin uskonnollista traditiota, jos sitä nyt aivan pakko on kaikille pakollisessa koululaitoksessa syöttää, voisi hyvin opettaa vaikkapa historia-aineiden joukossa, erilaisin huomioin uskonnon erilaisista merkityksistä menneisyydessä - tämä siksi, ettei uskonnon roolia menneiden aikojen ihmisten elämässä tule suinkaan vähätellä. Omana aineenaan on sokeaan uskoon tuuppiva uskonto tarpeeton.
Illalla kävin museolla kahvittamassa puistojaoston talkoolaisia. Ilma oli kirpeä, kahvi ja mansikkamehu tuoksui ja rallattelevat lapset istuttivat kukkasipuleita syyshaalareissaan. Pihan puiden oksat olivat omenoista raskaat ja upea ruska hehkui. Rahaa tuosta tulee yhden puhelinlaskullisen verran, mikä on mielestäni ihan tarpeeksi. Varsinaisten töiden alkuun on enää viikko. On ihan helpottavaa mennä miltei tuttuihin hommiin ja nyt ihan vaan kassalle - kellään ei ole ruokakauppaan mennessään mitään korkeita odotuksia tulevan ostostapahtuman maagisuudesta ja palvelun kiitettävästä tasosta, toisin kuin tuntui olevan laita Sokoksella. Nyt ei haittaa, vaikken ole asiantuntija kouluikäisten poikien solmioiden pituusetiketissä tai osaa tyhjentävästi englanniksi neuvoa, mikä kymmenestä erilaisesta tyynystä olisi se paras. Ahh. Tiedän tottuvani liukuhihnamaisiin hommiin nopeasti. Kuukauden päästä kymmentuntinen työvuoro saattaa lurahtaa lävitse vailla ainoankaan aivosolun liikahdusta. Ja ne sunnuntailisät. Kohta saa kai elellä herroiksi ja ostaa vaikka kahta erilaista leipää samaan aikaan, valita aamulla, onko tänään ruis- vai vehnäleipäpäivä. Ai että. Tässähän ihan alkaa selkäsärky sulaa ja aiheenalustus näyttää oikealta tekstiltä. Money money money, give it to me!