Pedagoginen rakkaus

Selkä meni, taas. Sama kohta, sama liike, sama naksaus ja sama, lamaannuttava kipu. Onnistuin auttamaan muuton loppuun, mutta seuraava yö meni rehellisesti raivoitkiessä. Miten voi sattua niin paljon, pieneen ihmiseen? Nousin kahden tunnin välein huojumaan sängynlaidalle, puskemaan tuskanhikeä kaikista ihohuokosista ja kävelemään hidasta ympyrää mattoni ympäri myötäpäivään, vastapäivään. Yölampun valossa tajusin, ettei pahinta edes ole se veret suoniin jäätävä kipu, vaan kivun pelko. Jatkuva lihasvaraus, jatkuva ohimoissa jyskyttävä tieto: kohta sattuu, kyselemättä. Yhä uudelleen jähmetyin ajovaloihin. Yhä uudelleen etsin peittoni alla sitä ainoaa asentoa, jossa kärsimys muuttui miltei siedettäväksi, hengitin hampaat kireinä ja laskin tahtia aamuntulolle. Ja sama juttu kuin viimeksi - auringon noustua oli selkä hieman jäykkä, muisti pisti varomaan mutta kipu oli poissa. Kaipa se on uskottava, se ettei fysiikka vaan kestä kirjalaatikoiden kantelua, että siellä on jokin lihas erityisen heikko. Vain hieman toispuoleisena siivosin ja katoin pöydän musiikkia kuunnellen, laitoin booliviinin jäähtymään.

Kahdet juhlat peräjälkeen, huiseja lahjoja, perunasipulisalaattia, Oasis, naapurien sietokyvyn testaamista, eräs katuun kaatunut moottoripyörä, mansikkamargaritoja, mansikkaskumppaa, Plevna, paljastuksia, valomerkki, syysmyrkyssä kotiin, sukat märkinä lattialle nukkumaan ja aamulla se pakollinen, semidarrainen mattivanhaskeskustelu.

Tällä viikolla mennään ryhmäliikuntaan, tällä viikolla aloitetaan lukupiiri, tällä viikolla on kaksi tenttiä (toinen oli jo) - kaikenlaista vaikka ulkona sataa jäistä paskaa ja tuuli repii naamaan arktista railoa mennen tullen yliopistolle. Olen jo luovuttanut kansantaloustieteen suhteen, ja nykyisin kuvittelenkin Clint Eastwoodin näköisen professorin luennoilla paljettipukuun ja kilpailemaan rusettiluistelun EM-kisajäälle. Valtio-opin palikkakurssi päättyi tänään, ja nyt pitäisi tahkota 700 sivua kakkipyllerömakkia kasvatustieteen perjantaiseen tenttiin. Ilman silmälaseja, totta kai - ne kun piti jättää korjaukseen loppuviikoksi. Tietysti.

Sietokykyni on koetuksella muutoinkin kuin reistailevan lihaksiston suhteen. Kämppä ei pysy siistinä, joku likaa astioitani ja pudottelee uunin taakse sipulia, saan huolehtia liikaa duunia painavan seurustelusuhteeni turvallisuudesta yötyössä (johon kuuluu pimeyttä, voimalinjoja ja kahtasataa ohi kiitäviä pikajunia), keittiön vesiputket vuotavat hiljalleen roskakaappiin, läski lyllyy, suklaa maittaa ja tili tyhjenee. Ei oo helppoo, varsinkaan, kun mieleen väkisinkin hiipii moraalinen morkkis: onko oikein kouluttautua isolla valtion rahalla kasvatusalalle, jos ei ns. vittuukaan kiinnosta päätyä komentamaan yläasteikäisiä riisumaan pipoa luokassa, istumaan suorassa, olemaan hiljaa ja kuuntelemaan läpipaskan opetussuunnitelman mukaista tuubaa, jonka ainoa tarkoitus on sosiaalistaa tulevaisuuden oravanpyörän ihmisrattaat loksahtamaan ennalta määrätyille paikoilleen ja vielä pitämään osaansa lottovoittona? Opettajana voisi toki tehdä kaikenlaista hyvää ja kaunistakin, mutta tunnen itseäni sen verran, että tiedän voimieni loppuvan ennen säällistä eläkeikää. En ole löytänyt sisäistä kasvattajaani, huudan yöhön pimeään, vaikka tenttikirjan eräs lause kasvatustyön ytimestä kyllä kieltämättä kolahti: Kyse on ihmisyydestä ja siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme. Lapsia voisi ohjata ajatteluun, jossa ei tarvitsisi kiristää tahtia ja hengästyä. Olisiko se sen arvoista - itsehän siinä uupuisi - - -

Kaadan kemupullon pohjalta jämät, pyöritän viiniä kielellä ja tartun taas kirjaan. Tiskit makaavat keittiössä, lika nurkissa.

Vaan äkkiä tajuaa
Ettei ruumis elä ilman aurinkoa
Eikä henki ilman laulua
Entäs nyt?

Белка и Стрелка

Oppia ikä kaikki. Muokkaustunnista tautisen kipeä kroppa yhdistettynä kankkuseen summautuu lausekkeeksi EI HYVÄ. Tästä viisastuneena autan tällä viikolla ystävää muutossa, pelaan sulkapalloa ja pidän kahdet synttärit.

Ulkona on kamala sää. Sataa vihaisia pisaroita ja tuulen nopeus lienee kolmesataa kilometriä sekunnissa. Siksipä lähdenkin vielä kauppaan ja iltateelle keskustaan. Ihan vaan siksi, että todistan itselleni todellakin tarvitsevani niitä Hai-saappaita. Jospa sitä kuitenkin vielä hetken oppisi neuvostoliittolaisista avaruuskoirista.

Enteitä tulevasta joka on päinvastainen aina

Jälleen on viimeisimmästä juhlapäivästä kulunut yksi auringonkierto. Jotain on muuttunut - silmäkulmiin on todellakin tullut ryppyjä. Kuljen toisen kaupungin katuja ja kotiavaimellani on toinen muoto. Toivon olevani erilainen kuin vuosi sitten, sopivasti nojallaan. Ainakin olen opiskelun alueella tunnustanut tosiasioita, astunut uusille poluille ja asettanut uudenlaisia tavoitteita. Rajallisen opiskeluajan loppu on tullut näkyviin horisontista, vaikka vastahan mä olin fuksi. Tuttua?

Perustelen joitain valintojani edelleen sillä, että olen vielä nuori. Myöhemminkin ehtii. Ottaa kandinpaperit ulos, seminaariin, miettiä millainen on hyvä elämä. Tulevaisuutta ei kannata suunnitella umpeen, sillä mistään ei voi päätellä, mitä myöhemmin tajuaakin tavoitella. Siksi en edes tiedä, mitä teen vuoden kuluttua. Ylihuomenna jumppaan ja ensi viikolla hammaslääkäriin, sanoo kalenteri. Toisaalta tiedän hyvin, että harva asia toteutuu ilman suunnittelua. Kaikkeen ei voi ottaa äkkilähtöä.

Vanhemmat ihmiset puhuvat siitä, kuinka elämä vie. Pieniin asioihin voi koettaa vaikuttaa, mutta kauempaa katsottuna muistuttaisi oma elämä lähinnä ajopuuta. Tässä ei ehkä ole mietteenä se, että pitäisi heittäytyä virran vietäväksi, vaan se, ettei todellista valinnanvapautta ole ollut. Eikä ole vieläkään. Tehdyt suunnitelmat pyyhkiytyvät pois, kun ajaudutaan tilanteisiin, joissa toisin valitseminen aiheuttaisi taloudellista tai henkistä vahinkoa itselle tai muille. Saamme lopulta itse valita vain vähästä, sillä elämä koostuu velvollisuuksiin vastaamisesta. Töissä on käytävä, laskut maksettava, suuhun laitettava ruokaa. On toimittava yhteisössä oikealla tavalla, tai opeteltava toimimaan. Opetteluun voi mennä koko elämä, mutta eihän se toki tarkoita, etteikö siinä samalla voisi pitää myös hauskaa. Käyneet hedelmät sai ihmisen jo antiikissa kaatumaan, sanoo Liimatan Tommikin.

Tällä hetkellä jo oman asunnon hankkimisen ajattelu saa korvat luimuun, mutta kuka tietää, jos kymmenen vuoden kuluttua syyspäiväntasauksena haravoinkin omaa pihaa jossain. Katson tätä kuvaa tyynesti niin kauan, kun arvokonservatismi ei kasva ikävuosien mukana. Paketti saa vaihtua, sisältö ei. Ja mieluiten vois talo olla kuin Huvikumpu.

Häpäti

Päätä se vaan särkee ja janottaa. Kiva. Onneks ei nyt ihan joka päivä.

Kaikenlaista pientä mietittävää on päähäni mahtunut. Pari kuukautta vanhat silmälasit, joiden toinen linssi ei suostu pysymään kehyksissä kiinni. 17-osaisen kirjahyllyn talkookantaminen asunnosta toiseen. Muuttolaatikoiden kantaminen vastakkaiseen suuntaan. Lauantainen tiedekunnan kinkerikimara, johon en nyt ole sitten jaksanutkaan lukea (tunnetaan myös nimellä Mä katon nyt vielä tän ykköskauden uudelleen). Aivan kuolettavan paska kasvatustieteen luentosarja, jonne en enää mene, vaan koetan päästä tentistä läpi intterneettimateriaalilla. Aistit turruttava kansantaloustiede, joka alkaa yhä enemmän vaikuttaa avaruusteknologian retoromaniankieliseltä piirustuskurssilta (eturivin insinööri on kärryillä, meitsi ei). Fitness-kengät, joissa on älyn koolit, jäänsiniset nauhat. Musta vai punainen pyöräilykypärä? Drinksu vai tarjousolut?

Mukavuusalueeltaan (kyllä, ärsyttävä sana, mutten ole keksinyt parempaa) poikkeaminen kuuluu kasvattavan luonnetta. Tiiän, tiiän! Sais nyt saakeli kuitenkin jo riittää toi derivointi. Markkinatalouden mekanismit ovat kontekstistaan huolimatta kiehtovia eikä talouden toimintaperiaatteiden tuntemisessa ylipäänsä ole mitään vahingollista, mutta minä en vain tajua, miksi on pakollista osata tuottaa tieto kolmelle eri kielelle, jos ihan yksikin ahaa-elämys riittäisi. Kirjalliset osuudet ymmärrän kauttaaltaan ja osaan yhdistää kuvaajat niihin vaihtelevalla ahaa:lla, mutta funktiot aiheuttavat vain yksinkertaisen, jo turhautumisen tuolle puolen edenneen hymähdyksen: aha. Jaha. Entäs sitten. Tästä syystä luennoilla tuntuu, kuin joku naksauttelisi kuulolaitetta päälle ja pois - silkan mutavellin keskeltä erottuu selkeänkirkkaita pätkiä, joissa on järkeä. Onneksi luennoitsijalla on tapana kiroilla ääneen opettaessaan, havahdunpa puurokohdissa hereille ainakin pari kertaa per luento.

Turhuus ja katoavaisuus ovat hetkiseksi väistyneet poitsuystävän kainalossa, kesätenttitulosten tullessa, palkan (viimeisen) solahtaessa tililleni ja vatsalihasten kipeytyessä paljosta nauramisesta. Syksyn ensimmäisissä bileissäkin suli alkuillasta lausuttu Mä pelkään ja vihaan teitä muotoon Mennäänkö pimeeseen huoneeseen kuunteleen Mewiä? Ja kun se pitkän nauramisen pieru tulee, jatkuu nauru aina vaan.

Elän kuulemma elämäni parasta aikaa, sillä valmistumisen jälkeen on työelämä, alalla kuin alalla, pelkästään sitä jatkuvaa paskuuden kohtaamista ja sen sietämiseen kasvamista. Haluan uskoa, että nauran pierujutuille vielä kymmenienkin vuosien päästä. Muutoin olen kadottanut jotain olennaista.

Mies ja piirtoheitin

Olen viime päivinä muun muassa katsonut Simpsonien kakkoskautta, nauttinut munakoisoa ja inkivääriä, katsellut kaunista kaupunkia Pyynikin näkötornin laelta, sotkenut poskeni sokerimunkkiin sekä katsellut elokuvaa Kauas pilvet karkaavat pimeässä syysillassa kaukajärveläisen uimarannan parkkipaikalla. Viimeksi mainitussa hetkessä oli PAKKO nauttia punaviiniä, sillä milloin sitä nyt pääsisi näytökseen katsomaan Kaurismäkeä ja pyörittämään kielellään mausteista shiraz'ta? Ilta päättyi asiaankuuluvasti taksikyytiin. Uuestaan!

Tein tänään kuolemaa. Kolme tuntia kansantaloustiedettä, neljä yritysjuridiikkaa. Kumpikin luento luotti vanhan koulukunnan tavoille uskollisena pelkkään puheeseen tai hikiseen tussi ja kalvo -yhdistelmään. En olisi koskaan uskonut kaipaavani kaikissa maailman sävyissä riehuvia power point -slaikkuja, mutta se hetki tuli viimeistään viiden tunnin istumisen jälkeen. Lisäksi uskoni kanssaopiskelijoiden älykkyyteen katosi olemattomiin, kun jälkimmäisellä pieraisulla salillinen ihmisiä nauroi ensin Karpo-aiheiselle vitsille ja höhötti sen päälle urpoille espanjalaisille, jotka ovat lainsäädännössään suoneet kavennetut ihmisoikeudet tietyille kädellisille. Ihan jännittäväähän se on toisaalta seurata vierestä, miten joidenkin mielestä jatkuvan kidutuksen kielto on päivittelyn paikka. Kaiken maailman ...

Olin tänään ahkera kolmanteen kolmiulotteisen kuvaajan tangetin derivaatan neliöjuuren potenssiin. (Joo, piirsin tänään kolmiulotteisen kuvaajan. Minä. Kaiken maailman ...) Kävin jopa heittämässä postiin sen ainoan saakelin kirjan, joka jäi palauttamatta Helsingin pään kirjastoon. Käväisen viikonloppuna sarjisfestareilla vapaaehtoilemassa vain sunnuntain puolella, joten postilähetys oli ainoa vaihtoehto. Itella kyni minut puhtaaksi yhdellä merkin paikalleen länttäämisellä, enkä uskalla edes katsoa, miten paljon se kirja onkaan myöhässä. Tässä on asia, jota en vain opi. Kaipa keräilen myöhästymismaksuja, jotta tuntisin olevani elossa? Reunalla! Jihaa!

Tenttikirja laulaa seireeninäänellään. Tämä nimenomainen opus on joikannut jo syksystä 2006, ajattelin nyt saada tyrmäysvoiton. Ensin keitän kahvia.

Syyskuu kuin syyskuu

Olen asettunut. Lattialla on mattoja ja kirjoja pullistelevia banaanilaatikoita, kaapeissa omat astiat, pöydän ympärillä edellisen vuokralaisen jättämät tuolit. Eilen asettelin jääkaapin oveen magneetteja: siskoni Venäjältä tuoman maatuskan, Porin Tulitikkutehtaan Kuriton sukupolvi -elokuvan askietiketin sekä Tärähtäneet Ämmät -kollektiivin tekemän hienouden, jossa varoitetaan keskiluokasta. Tauno Palo virnistää, maatuska myhäilee. Aamupäivällä luin eteisen lattialle saapunutta Maailman Kuvalehteä ja söin ruisleipää. Homeeseen vetäytyneessä ja myöhemmin lujasti hinkatussa jääkaapissa makaa margariinirasia. Kyllä tästä koti tulee, siltä tuntuu jo nyt. Siedän pikkuviat ja lauleskelen vaan. Yliopistolle kävelee vartissa, samoin rautatieasemalle. Eikä haittaa, vaikka unohdin verhot kotikotiin - kuusien välistä naapurin ikkuna vain vilkkuu. Talo tuntuu rauhalliselta, seinät paksuilta. Kotimatkan kadut ovat sympaattisia ja kivijalkakaupat houkuttelevia. Kaikki on hyvin! Ihanaa!

Muutaman tunnin päästä saan armaani kainaloon ja ruokaa massuun. Kalenterini on ensi viikolle saakka täynnään kivaa tekemistä (jos kansantaloustieteen murhaavaa kurssia ei lasketa). Ulkoilmakaurismäkeä, vaateshoppailua, illanistujaiset! Pidän tästä syksystä.



Yöllä on hiljaista, ja peittoni alla lämmin.

Luennoille lepäämään