Marraskuu

Teepannu kuumana

Jotain hyvää ja kaunista: maltoin tänään jäädä kotiin, kun eilen illalla nousi pienoinen kuume ja olo heikkeni aivan aavistuksen. Yleensä viittaan lenssulle kintaalla, vaikka pää olisi puoliksi irti - viime jouluna olin töissäkin korkeassa kuumeessa. Idiootti! Onneksi vietän nykyisin vähemmän aikaa asiakkaiden kuin ystävien kanssa, joita en halua tartuttaa. Koska oloni on nyt kuitenkin jo paljon parempi, karkaan illalla kirjastoon, kauppaan ja levittämään takapuoltani leffankatselun ohessa. Jos näistä viimeisin ei tapa pöpöä, niin jo on kumma. Harmittaa tosin jumppa, joka nyt jäi väliin. Olen viime aikoina nauttinut päivittäin palttiarallaa 42 000 kaloria, eli pitäisi kai joskus hikoilla niitä poiskin. Ihan mitenkään tähän liittymättä voin mainostaa, että Kuninkaankadun Café Gopalista saa jumalaisen hyviä suklaamuffineja, joissa on ainakin kahden sentin vahvuinen suklaakuorrutus.

Jotain hyötyä tästä makaamisesta on ollut. Olen tiskannut, metsästänyt tenttikirjoja (uskomattoman turhauttavaa hommaa) ja tehnyt kevään opintosuunnitelman. Jos saan kaiken tuumimani kasaan, on tämän vuoden pistesaldoni järkyttävät 88 pistettä. Ihan mitenkään tähän liittymättä voin kertoa, etten mennyt sinne metafysiikan tenttiin, vaan karkasin juomaan skumppaa Yo-talolle. Kirjoitin suunnitelmaan tenttiväni sen maaliskuussa. Huvittavaahan tässä muka-jesjes-saan-tehtyä-farssissa (jota joskus joku HOPS-mietiskelyksikin on nimittänyt) on tietysti se, että huolimatta mahdollisesta ahkeruudestani en saa keväällä valmistuttua klassisesti yhden kurssin takia, joka järjestettiin tänä vuonna vain kerran (meni jo). Se, että kurssi sattuu olemaan PHILPE7 Johdatus logiikkaan naurattais enemmänkin, jos ei sattuis omaan nilkkaan. Haahaa...haa. On kuulemma paska kurssi.

Jos muuten tuntuu siltä, että elämä on liian iloista, kannattaa katsella sellainen elokuva kuin Fast Food Nation. Kirjanakin oli hyvä, mutta elokuvana sitäkin melankolisempi. Tulee paha mieli, ja syystä.

här är du alltid/ oavsett vem du är/ bara min

Katsoin hyvän elokuvan. Katsokaa tekin. Se oli tositarinaan perustuva ja nimeltään Maria Larssons eviga ögonblick, ja siinä oli Kaikkea: vahva työväenluokkainen nainen murheidensa keskellä, ihmissuhdedraamaa, väkivaltaa, viinaa, kiroilua, seksiä, tuskaa, toivoa, aamuja, iltoja - keskiössään arpajaisissa voitettu kamera. Pääosassa vieläpä suosikkini Maria Heiskanen!

Liikutuin kovasti hetken ikuistamisen voimasta. Miten kaikki on hetken tässä - ja miten nopeasti kaikki on ohitse. Jäljelle jää pala paperia, kokemuksen painauma, jossa olemme tunnistavinamme jotakin.

Muisto kiehtoo minua. Olen hyvin iloinen, että opiskelen alaani nyt enkä kolmekymmentä vuotta sitten - silloin muistitieto oli vasta murtautumassa tieteen ja tutkimuksen puolelle ylenkatsottavan perinteen ja harhaanjohtavan kokemuksen rajan takaa. Nyt tunnustetaan, ettei objektiivista totuutta ole, vaan monet subjektiiviset totuudet syntyvät sisällämme. Muistitiedon ei tarvitse enää olla vain varsinaista tutkielmaa tukeva kivapikku sivujuonne, vaan myös koko tutkimuksen pääkohde. Huomio siirtyy kokemukseen ja kertomiseen, joita pidän ihmiselämän suurina rakennuspalikoina. Mitä väliä on loppujen lopuksi sillä, mitä oikeasti on tapahtunut, jos asia on koettu aivan toisin? Koen, että kokemuksen korostaminen on menneen tutkimuksessa pitkä eteenpäin kurottava askel selostavasta, yksisilmäisestä syy-seuraus-luettelointihistorista. Siksen myöskään näe paljonkaan arvoa sotahistoriassa tai poliittisessa historiassa, joissa kokemukselle ei anneta sijaa ja joissa liha ja veri eivät ole läsnä. Näen joskus painajaisunia, joissa opiskelen edellisistä jompaakumpaa. (Tietenkään asia ei ole näin mustavalkoinen, mutta mihinkäs sitä nyt humanisti ennakkoluuloistaan pääsee.)

Allt är bra. Tosin tänään oli lemppariluentosarjani viimeinen luento, venäjäntunnilla olin pihalla kuin käenpoika, suutari heitti tennarini roskiin ja illan yleisöluentopaikan olin katsonut väärin. Talsin kalseanpimeässä takaisin kotiin kuuntelemaan Anna Järvistä. Onneksi. Korkkarinikin saan takaisin ensi viikolla, entistä ehompina. Allt är bra. Hetkisen.

Ja comic sansia hautakiveen

Eiliset Yo-talokekkerit pistivät miettimään meiningin huhhuh-astetta. Runonlausuntaillan taso oli huimaava, tarjousskumppa makoisaa ja seura ässää. Jatkot Klubilla saivat jopa allekirjoittaneen sheikkaamaan äässiään. Hoipuin kotiin puoli viideltä, skippasin aamun venäjäntunnit ja heräsin puolenpäivän jälkeen vain todetakseni, että hypoteesini taitaa pitää paikkansa: kun minulla on krapula, on päivä kaunis ja kirkas, ei koskaan sateinen ja harmaa, joka ei viiltäisi haavaa verkkokalvoon. Seurantani jatkunee vielä ainakin muutaman vuosikymmenen, jonka jälkeen tarjoan valmista case-studya psykologian laitokselle.

Sää on kylmentynyt ja päivät pimentyneet niin, ettei peiton alta tahtoisi aamuisin ollenkaan nousta. Muutenkin väsyttää, muukin kuin tentteihin lukeminen, joihin ei sitten saa edes mentyä. Juon saavikaupalla kahvia herättyäni, luennoilla, luentojen välissä ja illalla kotona. Tänään nautin sitä papupata-aterian ja museokäynnin jälkiruoaksi ravintelissa. Ruokaseurani nautti espresson kadehdittavalla määrätietoisuudella. Väsymys oli kaikonnut jo rautatieasemalla, kun hän astui laiturille Porin junasta. Kohmelokin haihtui, kun sai jutella muun muassa siitä, milloin taideteos syntyy, millaista on tutkia historiallista kokemusta tai millä tekniikalla Moholy-Nagy on saanut vedoksiinsa niin upean sävyskaalan. Huomiomme elämästä olivat samaan aikaan lohduttomia ja lohduttavia: keski-ikäisenäkin sitä vielä kuulemma ihmettelee, onko vika itsessä vai onko kaikki vaan paskaa. Toisaalta sitä onneksi tietää, että vika on systeemissä, joka tarjoaa samankokoisia monoja erikokoisille jaloille.

Kitka ja kipu, tunne siitä ettei sovi tähän yhteiskuntaan ei maagisesti lopu kolmenkympin tienoilla, jos ei tajua sosiaalistua oikein ja mukautua keskiluokkaiseen arvojärjestelmään. Pelkään sitä, millainen on ihmisen osa, joka ei työllään tavoittele lihavaa palkkakuittia vaan toimeentuloa: hyvää elämää, kokemusta, oivallusta ja parempaa maailmaa; ei suurperhettä vaan aikuisuutta, jossa jälkikasvuksi riittävät sisarusten ja ystävien lapset; ei sovinnaista ulkonäköä, vaan sen ilmaisua, kuka minä olen; ei Kotivinkki-kotia vaan sellaista koloa, jossa itse viihtyy, pullantuoksulla tai ilman. Toisin valitseminen on jo itsessään rankkaa, koska silloin täytyy käydä sisäinen kamppailu nujertaakseen sisäänsä jo varhain istutetun miellyttäjän. Kunnon ihminenhän tähtää elämässään hyväpalkkaiseen työhön, asettuu aloilleen, lisääntyy vastakkaisen sukupuolen kanssa, ottaa ja maksaa lainaa, vanhenee autoaan ajellen ja tämän rinnalla kuluttaa, kuluttaa ja kuluttaa iälleen ja luokalleen sopivalla tavalla. Murtautuminen ulos ajatuslokeroista sattuu, koska ne ovat niin elimellisesti yhteiskuntamme kudelmaan kirjottuina. Kuvion sisällä saa jokainen ratkaisu nauttia ympäristön tukea, siinä missä sen ulkopuolella avautuu tyhjyys. Arvojen toteutus on rankkaa sekin, jos ne eivät, kliseisesti mutta todesti, asetu kauniiseen kompositioon kodin, uskonnon ja isänmaan kanssa. He, joille arvojen omaksunta on tuottanut vähemmän kärsimystä, eivät välttämättä ymmärrä tai halua ymmärtää miksi toinen kieltäytyy tutusta ja turvallisesta. Mikset hanki lapsia? Eikös se armeija kiinnostanut? Kuis et ole omaa asuntoa hankkinut? Yleensä tosta vasemmistolaisuudesta parantuu iän karttuessa. Monesko työpaikka sulla on jo menossa? Ajelit sitten hiukset pois. Miten sä voit tulla toimeen ilman sohvaa ja telkkaria! Monelta tuntuu unohtuvan, että vaikka olemmekin kulttuurimme tuotteita, emme ole sitä ensisijaisesti. Yksilön tulisi saada hukkua massaan vain, jos sitä itse haluaa, sillä ketään ei saa vaatia viettämään elämäänsä suorittaen sellaista roolia, johon ei tunne sopivansa. Ladunaukaisijan tehtävä ei ole helppo, mutta se on taatusti kivuttomampi kuin haluttoman perässähiihtäjän.

Yöpakkasia

Isänpäivä käsitti sumuisen sunnuntain, brandyä ja omenahillotorttuja. Kissa sieti kolmea lapsenlasta noin kolme sekuntia ja vetäytyi saunaan murjottamaan. Itsehän pitelin suvereenisti sylissä pienintä ja sain sen itse hihittämällä nauramaan. Paljon mahtuu iloa niin pieneen naamaan.

Viime aikoina on tullut vedettyä paitsi lehtitaikinaleivonnaisia, myös askelsarjoja ja reippaita kävelylenkkejä. Toivotaan, että into jatkuu. Liikkumattomuudesta on alkanut onneksi tulla raskas ja pläski olo. Sitä laastaroimaan sopii tälle illalle sovittu Pyynikin kierros kuin nakutettuna. Pääsen testaamaan "uutta" ulkoilutakkianikin - isosisko tuli jälleen apuun ja lahjoitti varastostaan pitkään palvelleen palttoon. On takuulla lämpimämpi kuin tähänastiset viritelmäni.

Tämän maanantain d'oh-saldo: kadulle kauppareissun jälkeen revennyt paperikassi ja vesilätäkköön mäiskähtänyt perunalimppu. Lentävälle spagettihirviölle tiedoksi, että aion syödä sen.

Ta meta ta fysika

Lumi tuli, lumi suli, lumi tuli. Pidän katujen saamasta valoisuudesta, vaikka joka kerta sisään tullessa märät sukat vituttamaan tuppaavatkin. Tänään ajattelin, julkisoikeuden ja metafysiikan tentteihin lukemisen ohessa, uhmata loskaa ja käväistä ostamassa hypermarketista uudet kengät. Mietintämyssyn alla on myös säällinen ulkoilutakki - eilisiltainen sissilenkki Kaupissa märässä lumisateessa oli huppariin ja toppaliiviin pukeutuneelle aavistuksen liikaa. Lisäksi lähtöä tehdessäni ja laittaessani parhaillaan ovea kiinni sattui yläkerran naapuri kipuamaan ylös portaita, naamallaan ilme, joka ei jättänyt paljon tulkinnan varaan. Sama tyyppi oli tosin mulkannut myös alhaalla odottanutta S:ää, jolla oli päällään coolit vaatteet - kenties epäusko koskikin vallitsevan säätilan ja urheilun yhdistelmää. Mene ja tiedä. Lenkin jälkeen en enää koskenutkaan tenttikirjoihin, vaan romahdin suoraan sänkyyn mutustamaan valkosipulisuolakurkkuleipiä. Menihän se edellinenkin filosofiantentti lukematta läpi...

Tämä viikko ei tosiaan ole ollut suotuisa. Maanantai alkoi tarjotinrymistelyllä, jonka jälkeen olen muun muassa unohtanut lompakkoni kotiin (mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut) ja käynyt hammaslääkärissä. Viimeisen tuomiona oli yhteensä viisi reikää, joista yksi käsitti irti lohjenneen hampaan yläpinnan ja yksi irti lohjenneen paikan. Lääkäri myös vahvisti pitkäaikaisen epäilyni - hampaani on yläasteella ja lukiossa paikattu päin helvettiä. Lisäksi viisaudenhampaat, jotka eivät lainkaan kipuile mutta jotka eivät suuhuni kuulemma mahdu, tulee repiä pois. Onneksi aikoja saa vasta ensi vuoden puolelle, ehdinpä vähän valmistautua tulevaan. Tällä kertaa paikattiin vain akuutein, eli lohjennut yläpinta. Maatessani tuolissa viistoista suhisevaa ja kiristävää härveliä suussa mietin, miksi olen tätäkin vältellyt. Puudutuspiikit ovat inhottavia, mutta niiden jälkeen voi rauhassa pohtia vaikka gradunaihetta. Aion varata seuraavan ajan niin aikaiseksi kuin mahdollista.

Naamalleen kaatumisen lisäksi myös epidemiaksi mylvähtänyt sikainfluenssa on todennäköisin seuraava, todeksi muuttuva pelko. Kuten eilen lenkillä huomioimmekin, on koko tauti saanut tähän saakka kasketa vähän kauempana, mutta tullut viime aikoina iholle ihmisten alettua äristä rokotusjonoissa. Pelko tarttuu, se on varmaa. Ostin pari päivää sitten käsidesinkin, vaikka tiedän, ettei sellaista saisi liiaksi käyttää. Rokotusta en tosin ole edes harkinnut, vaikka taidan puoliksi riskiryhmään kuuluakin immuunivasteen häilyessä jossain rajoittuneen rajamailla. Vaikka epävarmuuden tunne vatsassa joskus muljahtaakin, usein kanssaihmisten pärskiessä käsiinsä, on järki vielä kirkas. Kuljen kaupungilla, yliopistolla ja julkisissa asiaa suuremmin ajattelematta. Jos tulee, niin tulkoon. Oonpahan just käyny kampaajalla - avoin arkku it is!

Kumma juttu, kun ei noi tenttikirjat edelleenkään kiinnosta. Sopii vaan toivoa, että julkisoikeudessa myös kirjallisuus tentitään monivalintakokeella, sillä esseetä en välttämättä perustuslain säätämisjärjestyksestä kasaan saa. Metafysiikkakin lerjuu jossain kiinnostukseni laitamilla, vaikka eräs tuttuni eräissä bileissä kertoikin, utuisin silmin, asian olevan elämän tärkein. Loppujen lopuksihan ei millään muulla ole väliä kuin metafysiikalla... Sitä paitsi Aristoteleen oppi ikuisesta ja liikkumattomasta kuulostaa kyllä enempi meitsin pyykkipussilta.

Maanantai

Pankkitunnukset ovat olleet jäissä jo pari päivää, ja tilillä on tällä hetkellä kahdeksan senttiä. Onneksi pidän lipastonlaatikossa hätäkäteistä. Aamujuna seisoo puoli tuntia Turengin ja Hämeenlinnan välillä, myöhästyn luennolta vaikka olin varta vasten lähtenyt aikaisin nauttiakseni sitä ennen kahvia ja ostaakseni sämpylän luentojen välillä syötäväksi. Muutaman tunnin kuluttua, susinälkäisenä, kaadun täyden tarjottimen kanssa opiskelijaravintolassa, ja sotken borssikeittoon, soijamaitoon ja papuihin kaikki vaatteeni (mukaanlukien talvitakin sekä sisä- että ulkopuolelta), reppuni, hiukseni ja naamani. Lattia kylpee lasinsiruissa. Sen sijaan, että olisin mennyt kuuntelemaan miten Sinnemäki aikoo laastaroida nuorten työttömyyttä, siivoan sotkua henkilökunnan kanssa ja kävelen kotiin märissä ja haisevissa vaatteissa tiskaamaan lompakkoani.

Laitan naaman tehosekoittimeen ihan justiinsa.